Mulla alkaa synntys olla toivottavasti (!!!!!) lähellä. Rv 39 1. Olen ainakin niin poikki, etten tätä enää pitkään jaksa.
Jaksoin alkaa kokea aidosti positiivisia tunteita raskaudesta vasta rv 20 paikkeilla. Sen jälkeen säännöllisin väliajoin olen ollut ihan kypsä koko hommaan ja pelännyt, etten ehkä osaakaan rakastaa tulevaa lasta. Nytkin on viikon verran ollut tunne, etten todellisuudessa edes odota vauvaa syntyväksi; haluan vain eroon tästä järkyttävästä olotilasta :( Nämä on niin kamalia ajatuksia, ettei niitä oikein kehtaa edes ääneen tunnustaa. Mitä, jos en rakastakaan omaa lasta!? Mitä, jos en onkin mielestäni ruma tai en tykkää siitä?! Mitä, jos huomaan, että olen tehnyt ihan kamalan virheen, eikä minusta ole äidiksi :( ?
Jaksoin alkaa kokea aidosti positiivisia tunteita raskaudesta vasta rv 20 paikkeilla. Sen jälkeen säännöllisin väliajoin olen ollut ihan kypsä koko hommaan ja pelännyt, etten ehkä osaakaan rakastaa tulevaa lasta. Nytkin on viikon verran ollut tunne, etten todellisuudessa edes odota vauvaa syntyväksi; haluan vain eroon tästä järkyttävästä olotilasta :( Nämä on niin kamalia ajatuksia, ettei niitä oikein kehtaa edes ääneen tunnustaa. Mitä, jos en rakastakaan omaa lasta!? Mitä, jos en onkin mielestäni ruma tai en tykkää siitä?! Mitä, jos huomaan, että olen tehnyt ihan kamalan virheen, eikä minusta ole äidiksi :( ?
Vastaukset 4
Vanhimmat
se minullakin kesti kauan ennekuin tunsin niitä ihania äitiyden tunteita lastani kohtaan.
Jonkin aikaa tuntui koko lapsenhoito vaan velvollisuudelle ja ihmettelin, et milloins ne paljon puhutut tunteet ilmestyy.
Mut kyllä ne sieltä tulee, pikkuhiljaa kasvaa se rakkaus siihen omaa pikku vauvaan ja lapseen, luota siihen.
Tosin en vielä tänäpäivänäkään ole mikään yltiötunteellinen äiti-tyyppi, mut se ei liene ole lainkaan huono piirre..
Kun näet sen ihanan käärön, et yksinkertaisesti voi olla rakastamatta sitä!
Itsekin mietin tuollaisia esikoisen aikaan, mutta oikeasti kun sen on pakertanut maailmaan ja saanut syliinsä niin se on maailman kaunein ja suloisin ja hellyttävin ja sun elämänarvot heittävät täysin kuperkeikkaa sen jälkeen. Mies jää kakkoseks, ihan selkeesti. Se vauva menee kaiken edelle ja tahdot tehdä kaikkes sen hyvinvoinnin eteen.
Älä huoli:)
Helpottaa kuulla, etten ole yksin näiden ajatusten kanssa! Joka paikassa ja kaikilla keskustelupalstoilla odottajat vaan hehkuttaa miten ihanaa on ja odottaa vauvan syntymää jne. Itselle kun on jotenkin pakollista päästä sanomaan ne negatunteetkin ääneen. Etten ihan poikeava kuitenkaan ole, huh. On tämä ristiriitaista...vieläkin! Vaikka tämä 9kk on "järkyttävän" pitkä aika, niin ilmeisesti ihan tarpeeseen tulee.
kyllä sinä tulet vauvaasi rakastumaan ennemmin tai myöhemmin!!!! Ja sitten ihmettelet sitä äidinrakkauden uskomatonta fiilistä! :-)
Raskaus on sekä ihanaa että välillä tosi rankkaa mielialavaihteluineen ja kropan muutoksineen. Etenkin loppuajat ennen synnytystä ovat ehkä ne kaikkein tiukimmat. Mutta myös synnyksen jälkeen tulee ihanaa aikaa ja sitten vähemmän ihanaa, jolloin väsyttää ja tuntuu ettei jaksa. Mutta ne kaikki kuuluvat normaaliin arkeen ja elämään! Tsemppiä!