Olen monista lähteistä lukenut kyseisestä aiheesta ja alan olla vakuuttunut mahdollisuudesta, että kärsin jonkinasteisesta persoonallisuushäiriöstä.
Kysyisin hiukan tämän taudin/ominaisuuden diagnosoinnista. Luonnollisesti sen tekee psykiatri.
Onnistuuko tämä yksinkertaisesti tilaamalla aika? Miten persoonallisuushäiriö diagnosoidaan?
Kysyisin hiukan tämän taudin/ominaisuuden diagnosoinnista. Luonnollisesti sen tekee psykiatri.
Onnistuuko tämä yksinkertaisesti tilaamalla aika? Miten persoonallisuushäiriö diagnosoidaan?
Vastaukset 12
Vanhimmat
olemassa kovin montaa ihmistä,jolla ei olis jonkinlaista persoonallisuushäiriötä?
Monet ei edes tiedä sellaisen olemassa olosta.
Nyt kun olet tutkiskellut itseäsi ja ajattelet noin,ota reilusti yhteyttä psykiatriin,tai psykologiin,ensin mainittu voi määrätä lääkkeitä,jälkimmäisellä ei ole siihe oikeutta.
Jonkinasteisen terapian kautta tulee diagnoosi.
Ei se ole mitään kummallista,juttelet psykiatrin kanssa,riippuen mitä terapiaa käytetään,lääkäri tietää kyllä,vähitellen se ilmenee mikä sinun on.
Kerrot vain käyntikerroilla miltä sinusta tuntuu ja miten koet tiettyjä asioita ja silleen...
Mahdollisesti voidaan tehdä jotain ns.testiä kirjallisesti ruksaamalla tai vastaavasti
Näin ainakin olen itse kokenut asian.
Ota selvää sillä se selvii ja rupeaa selviämään yhä enemmän.Tsemppiä.
Ei se diagnoosi ihan yhdellä käyntikerralla selviä. Tarvitaan terapiaa ja testejä ennen kuin kunnon diagnoosin saat. Mihin muuten sitä tarvitset? Ihan turha sellaista on hakea ellei "häiriösi" ole niin vakavaa laatua, että todella on haitaksi jokapäiväisessä elämässäsi.
että mulle diagnosoitiin just persoonallisuushäiriö. :P
Joo ite oon miettiny tota samaa et ihmiset, huomatessaan jotain outoa itsessään, menee heti lääkäriin ihan vaan sen takia että saisivat diagnoosin, ei saadakseen apua. Koska suurin osa pärjäisi elämässä ihan hyvin ilman diagnoosiakin mutta onhan se ny herranjestas kiva käydä hakemas diaknoosi jolla kehuskella ja saada ihmiset säälimään ja päivittelemään.
Mulla itsellä on diagnosoimaton lievä touretten syndrooma. Tiedän sen tasan tarkkaan itse mutta en jaksa mennä lääkäriin koska en tee sillä diagnoosilla mitään ja kun pärjään arkielämässä 100%:sti eikä kukaan tiedä minun sairastavan sitä.
Olette ihan oikeassa siinä, että ei sitä diagnoosia tarvitse, jositse tietää missä mennään jne. Toisaalta taas, jotta saisit hoitoa tai kuntoutusta, sinulla pitää olla diagnoosi. Itse voi tietenkin kustantaa terapiat yms, jolloin ei todellakaan tarvitse diagnoosia, mutta kustannusteknisesti se menee niin, että ensin on diagnoosi, johon hoitoa lähdetään maksajilta hakemaan.
Toki jos hoitoon haluaa päästä ja vaivoistaan parantua, niin sitten on syytä mennä lääkäriin diagnoosia varten. Mutta suurin osa ihmisistä on sellasia että "jaa, mikäs mua nyt vaivaa kun on tälläsiä oireita, katsonpa lääkärikirjasta, vau, täähän sopii tohon persoonallisuushäiriöön, aika siistii, mäpä varaan ajan lääkärille että saan vahvistuksen sille ja sit saan erityiskohtelua kaikilta ja sääliä rutkasti, ja saan tehdä ihan mitä vaan, mullahan on persoonallisuushäiriö!"
oikein on? Syömishäiriö on kanssa sellainen, että kaikki haluavat diagnoosin tästä häiriöstä.Ja sitten siihen päälle diagnoosi masennuksesta ja muista häiriöistä. Itsekkin tykkään mässäillä herkuilla ja hyvällä ruualla eikä koskaan tullu mieleenkään, että se olis joku häiriö. Ihan luonnollista käytöstä.
Ja joka toisella (ainakin tuntuu siltä) murrosikäisellä on diagnosoitu joku päähäiriö, vaikka oikeesti niillä on vaan murrosikä! Silloin masentaa ja muutoksia tapahtuu aivoissa ja ruumiinrakenteessa. Ei siihen tarvita mitään psyykenlääkkeitä. Päinvastoin, ne voivat olla vaaraksi normaalia kehitystä häiritsemässä. Ja ihminen kehittyy läpi elämänsä, muutoksia tapahtuu koko ajan. Ei niihin lääkkeitä voi määrätä. Aivan vastuuttomia lääkäreitä sellaiset.
Elämä on kaikilla ylä- ja alamäkeä. Sellaista sen kuuluukin olla ja on opittava vaan kestämään ne alamäet! PRKL!
Nämä ns. "oireet" ilmenevät sen verran rajuina ja ovat ilmenneet jo usean vuoden, että haittaavat vahvasti omaa olemista ja sosiaalista kanssakäymistä. Haluaisin selvittää tämän asian, jotta tiedän, miten sen kanssa parhaiten menetellä.
oireistasi.
Monet masentuneet saavat helposti epavakaan, koska oireisto sopii kuvaan. Niin sain minakin. Kummasti katosi persoonallisuushairon oireet, kun masis helpotti. nain sairaalassa epavaikata, todellisia sellaisia, ja ne kylla oli tosi sairailta.
Ei epävakaata sivilioloissa huomaa jos on ihmisten keskellä.
Epävakaita persoonallisuushäiriöitä on niin monentasoisia. Itselläni on tuo diagnoosi, impulsiivinen tyyppi, enkä ole koskaan ollut missään mielisairaaloissa.
Epävakaa on persoonallisuudenhäiriö, ei mielisairaus.
Parikymppisenä MMT: ssä minut diagnostisoitiin persoonallisuushäiriöiseksi. Sain vapautuksen armeijasta asosiaalisen persoonallisuushäiriön vuoksi. Nykyisinhän tuo nimike on epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö.
Tarkemmissa tutkimuksissa jonne työnvälitys minut laittoi oli sama diagnoosi ja lisäksi vaikea epävakaa persoonallisuudnhäiriö. Sain eläkkeen.
Nuo tutkimukset olivat aika perusteelliset.
En ole mielestäni mitenkään sairas. Lyhyt pinna ja räjähdysalttius on ne jotka ovat kiusana, muuten asiat ovat ok.
Mielestäni ei kannata kaivella semmosia diagnooseja ja jos on semmonen ne tulee itsestään esille. Nimikkeessä ei ole mitään eksoottista.
että minä ainakin häpeän kovasti sitä asiaa, että minulle yli vuosikymmen sitten on laitettu tietyn persoonallisuushäiriön diagnoosi. En ymmärrä, mutta asia oli minulle kauhea kokemus, tosi yllättävä ja tyrmäävä. Minusta oli kauheaa lukea yhteenvetopaperista, että olen persoonallisuushäiriöinen ihminen! Minulla asiaan liittyy edelleen semmoinen kova häpeä, huonommuus, jopa toivottomuus ja kummallisuus, etten kenellekään ole pystynyt asiaa edes sanomaan. Itsekseni vain kärsin moisesta löytyneestä piirteestä ja papereihin tulleesta leimasta. Onneksi ei tullut otsaan :-( se leima). Ystävilleni puhun vain oireidenmukaisista asioista, siis kroonisesta masentuneisuudesta ja ahdistuneisuudesta, yms., myös neuroottisuudesta.
Siis, mitä sanotte minulle, sillä mua masentaa ja hävettää moinen tieto! Minä koen jotenkin itseni toivottomaksi tapaukseksi, ehdottomasti haluan salailla asiaa. Minusta olisi kauheaa, jos tosiaan omaiset ja ystävät tietäisivät asiasta. En ole näkyvästi ja tuntuvasti ns. sairas, en ole koskaan ollut sairaalassa ja kuten tiedätte, osaan skarpata ja näytellä. Kuitenkin psyykenlääkitystä ja pari terapiaa olen elämäni aikana ehdottomasti tarvinnut, edelleen menee ssri tarv. tabu paniikinomaisessa tilanteessa tai hermoheikkoisessa illassa.
Minulla lienee ns. häpeään sidottu persoonallisuus ja lisää vain alkoi hävettää, kun diagnoosista sain tietää. Yritin taistella sen paikkansa pitävyyttä vastaan, mutta, en tiedä?
Kuin' ihmeessä joku voisi haluta tommosta diaknoosia? Kuinka joku muka sillä voisi rehvastella, en usko! Asiahan on kovastikin itsetuntoon pahasti vaikuttava. Sinäkin, joka sanoit, että 2-kymppisenä diagnoosi laitettiin, niin miten olet jaksanut elää sen jälkeen? Eikö se ole kauhea tietää tuommoista? Kuinka sinä olet käsitellyt asian koko elämäsi ajan? Puhutteko te ihmiset tosiaan tämmöisistä diagnooseista avoimesti? Suht' helppo oon parhaille ystäville sanoa, että kärsii masentuneesta ja ahdistuneesta olosta vähän väliä ja kohtauksittain, mutta että koko persoona on täys' häiriö! Se on jo itselleni liikaa! Olenko minä siis pelkkä häiriö täällä palloilemassa? Eikä! ... Luoja on minut suunnitellut ja tänne halunnut, en voi olla tarkoituseton sattuma ja siittiöiden hedelmöittämä häiriintynyt munasolu! Häh? Turha häiriöpersoonako? -Tämmöistä mielikuvaa minulle asiasta on tullut, sorry, tosi kielteistä, eiks' vaan.
Koska en ole mitenkään sairas, on kai syy miksi jaksan.