Minulla on pieni lapsi, en kuitenkaan tunne häntä kohtaan mitään muuta kuin pelkkää velvollisuutta. En koe olevani onnellinen enkä ajattele äitiyden olevan ihanaa.
Lapsemme oli kovasti toivottu, joten minulla on erittäin huono itsetunto näistä tuntemuksistani.
Hoidan kuitenkin velvollisuuteni: lapsellani on maha täynnä, kuiva vaippa ja puhtaat vaatteet. Leikin hänen kanssaan ja pidän sylissä. Silti häneltä puuttuu se kaikista tärkein: rakkaus. Miksen voi tarjota hänelle sitä, mikä minussa on vikana? Voisikohan tämä olla jotain synnytyksen jälkeistä masennusta?(tosin siitäkin on jo 8kk) olen kyllä väsynyt, mutta kukapa pienen lapsen äiti ei olisi. Mieheni tekee 50h työviikkoa, masentaisikohan se minua, senkin takia koen päivät niin pirun raskaiksi. Mieheni haaveilee jo toisesta lapsesta... Kadun, että olen ikinä lapsen tehnyt.
Lapsemme oli kovasti toivottu, joten minulla on erittäin huono itsetunto näistä tuntemuksistani.
Hoidan kuitenkin velvollisuuteni: lapsellani on maha täynnä, kuiva vaippa ja puhtaat vaatteet. Leikin hänen kanssaan ja pidän sylissä. Silti häneltä puuttuu se kaikista tärkein: rakkaus. Miksen voi tarjota hänelle sitä, mikä minussa on vikana? Voisikohan tämä olla jotain synnytyksen jälkeistä masennusta?(tosin siitäkin on jo 8kk) olen kyllä väsynyt, mutta kukapa pienen lapsen äiti ei olisi. Mieheni tekee 50h työviikkoa, masentaisikohan se minua, senkin takia koen päivät niin pirun raskaiksi. Mieheni haaveilee jo toisesta lapsesta... Kadun, että olen ikinä lapsen tehnyt.
Vastaukset 19
Vanhimmat
ehkä olet vain sitoutumiskammoinen? Joka tapauksessa, ota asia puheeksi neuvolassa, jotta voivat tarvittaessa ohjata terapiaan. Keskustele myös miehesi kanssa.
Suomessa vanhempia pimahtaa vuosittain paljon, koska eivät ota todesta omia oireita. Sitten saa iltapäivälehdistä lukea perhetragediosta.
Ajattelet, että en minä tuollaista tekisi.En ole sormella osoittamassakaan, mutta silti huolissani. Mutta ei sitä koskaan tiedä...
kysyt masennuksesta. Kyllä synnytyksen jälkeinen masennus jatkuu hyvinkin pitkään jos ei asiaa prosessoi ja hoida kuntoon. Voi kyllä olla masennusta ylipäätään.
Lyhyen viestisi perusteella kenenkään palstalla vierailevan on kuitenkin mahdotonta tehdä diagnoosia. Ota yhteyttä neuvolaan tai lääkäriin ja kerro huolesi... et takuulla ole yksin tuntemustesi kanssa.
Äitiys on jokaiselle ennen kokematon tilanne. Stereotypiat äitiyden onnesta vastasyntyneen/pienen lapsen kanssa ruokkivat jo sinällään masennusta. Varmaan jokainen synnyttänyt äiti kokee jonkinlaisia myllerryksiä (esim. psyykkisiä ja fyysisiä, hormonitoimintoja unohtamatta).
Itse muistan olleeni aivan yliväsynyt ja aika kiukkuinen. Kun vauva nukkui, minä siivosin, tein ruokaa, pesin pyykkiä, luin sähköpostejani - MINUNKIN OLISI PITÄNYT NUKKUA/LEVÄTÄ!
Minun olisi pitänyt tajuta, että ei meidän kodin sekasotkua kukaan ulkopuolinen näe ja että kyllä niitä pyykkejä ym. ehtii pesemään silloinkin, kun puolisokin on kotona. Voimien kerääminen on kaiken A ja O. Nyt toimisin täysin toisin!
Mikäli tunnet, ettet rakasta lastasi, niin muista, että rakkaus ottaa aikaa kasvaakseen ja kypsyäkseen. Äitinä sinun on varmasti vaikea hyväksyä negatiivista tunnetilaasi, mutta ei se tarkoita sitä, ettetkö lastasi rakastaisi. Lapsen hoitaminen ja muut kotityöt saattavat välillä tuntua ylitsepääsemättömän raskailta, joka saattaa jo sellaisenaan herättää suuttumuksen ym. tunteita. Kyllä sinä lastasi rakastat!
Hae ihmeessä apua tuntemuksiisi, äläkä missään nimessä ajattele, että olet jotenkin eriskummallinen. Synnytyksen jälkeinen masennus saattaa ilmentyä vuodenkin kuluttua synnytyksestä.
Synnytyksen jälkeistä masennusta on varmasti hyvin vaikea tunnistaa, tai etenkään myöntää itselleen. Kyllä sinä lastasi rakastat. Jos et rakastaisi, et jaksaisi niin paljon olla lapsen kanssa. Kuitenkin pidät huolen, että hänelllä on hyväolla, että saa syliä , turvaa ja rakkautta= pidetään sylissä, halitaan, suukotellaan. Rakkaushan on ensisijaisesti TAHDON asia. Tuntuu , että olet vain päättänyt rakastaa lastasi. Ja huolenpitohoan on rakkautta. EI laspi tunteistasi tiedä, mutta sen hän tietää jos häntä ei katsota, hänelle ei hymyillä eikä jutella...sen lapsi kokee ettei ole tärkeä eikä rakastettu.
Itsekkin usein olen väsynyt. Silloin ei ole tunteet kyllä kovinkaan pinnassa.. välillä ihan ihmetyttää kun voi mennä kuukausikin, ettei tunne mitään sen kummemman "lämpimänpää" lastani kohtaan... mutta sitten taas joskus nuo tunteet ja onnellisuuden tunnekkin pulpahtaa taas pintaan kun on saanut vhännkin levättyä. Pidän kuitenkin huolen siitä, että vaikka tunteita ei ainna näennäisesti tuntuisi olevankaan, niin että lapsi kuitenkin kokee sen, että äiti välittää ja rakastaa. Pidän sylissä, suukottelen paljon, hymyilen, juttelen ja katson häntä paljon silmiin.....
Rakkaus on TAHDON asia. Näin se vain on.!!
Kyllä ne tunteetkin sieltä putkahtaa esiin kun väsymys joskus (haamassa tulevaisuudessa) helpottaa.... halilastasi päivittäin ja pussaa häntä....!! helli lasta paljon ja hymyille hänelle paljon!!!!!
tahdon asia. Ja se ei poista rakkautta, että joskus salaa toivoo lapselle pahaa. Rakkaudesta se hevonenkin potkii. Äitiyden riippuvuus on rasittavaa ja pahat ajatukset ovat suojautumiskeino jos jäävät ajatusten tasolle.
Tarjoat hänelle rakkautta koko ajan - rakkaus laittaa toisen tarpeet omien edelle ja niinhän sinä teet. Äitiys ei ole sellaista tunne-euforiaa kuin annetaan ymmärtää, väsymys ja yksin jäämisen tunne ruokkivat masennusta ja sitten kokee olevansa huono ja kelvoton. Siltä minustakin tuntui esikoisen kanssa, kunnes tajusin että olen masentunut. Mielialalääkkeet ja keskustelut lääkärin ja psykologin kanssa auttoivat paljon. Tällä hetkellä tunteetkin ovat pinnassa ja äitiys maistuu paremmalle kuin hyvälle.
Pidä itsestäsi huolta! Toivottavasti asiat selkiytyvät.
voit purkaa epäonnistumisesesi äitinä kaikkien anoppien niskaan ja haukkua omasi. Hänhän se kuitenkin on kaiken tuon aiheuttanut.
Anoppini on kiva täti, ei siinä mitään.
Muistan jo synnytyksestä kuinka pettynyt olin, kun rakkaus ei vaan hulvahtanutkaan ylitseni niinkuin olen aina luullut tapahtuvan. Ystäväni joka synnytti kuukautta ennen minua, kertoi itkeneensä onnesta ja oli kuulemma nukkumattakin pari ekaa yötä, kun katseli vain uutta vauvaansa.. Minulle näin ei käynyt ja koin jo silloin itseni huonoksi äidiksi, olin todella pettynyt. Lapseni syntymä oli kyllä ainutlaatuinen tapahtuma elämässä, mutta jotenkin tuntuu,ettei se pahemmin liittynyt itse syntyvään vauvaan. Kun vauva oli syntynyt, en tuntenut mitään. Tosin minulla oli erittäin huono ja heikko oli ja pyysinkin hetken päästä, että vauva otettaisiin rinnaltani, kun en häntä jaksanut pidellä.
Pari ensimmäistä kuukautta vauvani oli aivan vieras ihminen, joka vain roikkui tississä kiinni.
Yksi keskenmeno on ollut, ei aborttia. Menettänyt ehkä olen, mutten osaa surra kuin alitajuntaisesti.
http://www.aima.fi/synnytysmasennus/
ehkä olit kuvitellut sen tunten etukäteen jos odotit kuinka rakkaus tulvehtii läpi jne. Harvoin se kai sellaista on vaan vastasyntynyt on jopa pelottava ja vieras jonka tarpeista yms ei voi tietää. Sitten väsymys päälle niin soppa on valmis.
Velvollisuus on rakkautta sekin omalla tavallaan. Kyllä se suojelevampi tunne tulee sieltä esiin aikanaan kunhan et tee siitä kamalaa numeroa. Nyt kun suoritat rakkautta tai sen puutetta niin ei sillä ole mitään mahdollisuuttakaan. Kuitenkin kun lapsi joskus satuttaa itsensä niin huomaat sen hädän joka siitä tulee jne eli kyllä se on rakkautta sekin mikä sinulal on vaikak se ei ole niin valtava tunne vältämättä kuin luulit ja odotat.
Varmasti myös otat ja halaat tai suukotat vauvaasi? Velvollisuudesta? Katsot kun hän nukkuu ja tuhise ja kurkkua purista aja pelkäät menettäväsi hänet jostain käsittämättömästä syystä? Sylissäsi hän ottaa ja tunkee kasvonsa omillesi ja kuola atai taputtaa niitä ja nauraa ja voisit rutistaa hänet melkein niin lujaa kuin vain pystyt?
Halaan ja suukotan vauvaani, leikin ja hymyilen. En katso kun vauva nukkuu, en käy tarkistamassa.. Tuntuu,että pienempänä koin enemmän rakkautta kuin nyt. Vai onko tämä ikä nyt sitten vaikeampaa, kun koko ajan täytyisi olla lähellä ettei vessaankaan yksin pääse ilman jumalatonta huutoa. Vauvani on mielestäni ollut helppo kuitenkin.
vaikeampaa.
Itse olen kokenut ihan saman. En rakastunut lapseeni kun se syntyi. Lapsen isä ei sijoittunut aloilleen, loisti poissaolollaan. Olin todella masentunut, huomasin sen itsekin, mutta en osannut pyytää apua. Vihjasin asiasta miehelle, hän ei väliitänyt. Olin lapseni kanssa aamusta iltaan kotona.
Nyt alan pikku hiljaa taas löytää oman itseni, ja niskassani on hirveät itsesyytökset. Miksi olin väsynyt, miksi en mennyt puistoihin, kylille, miksi en ulkoillut, miksi en hakenut apua, miksi olin huono äiti, miksi en pakottanut lapsen isää ryhtymään isäksi.
Miehesi tekee mielestäni naurettavan pitkiä päiviä ja on mielestäni itsekästä hänen puoleltaan ettei hän käytä aikaansa sinuun ja lapseesi. Hänenkin tulisi olla mukana.
Älä enää vehtaa yhtään pidempään, varaa vaikka heti aika neuvolaan, sano että haluat jutella. Ja herätä miehesi. Kerro kuinka huono sinun on olla, kerro kuinka hauras olet. Jokainen äiti on hauras ainakin sen ensimmäisen vuoden ja tarvitsee miehensä tukea enemmän kuin koskaan, jos sitä ei saa tulee masennus.
Ja minä veikkaan, että sulla on vähintääkin babyblues josta voi kehkeytyä synnytyksen jälkeinen masennus jos et ajoissa hae apua ja tukea.
:)
tsemppiä.
Se vaan on niin..pinnallista tälläisessa tilanteessa.
jos toinen roikkuu kuin takiainen kimpussa niin onhan se ihan luonnollista ettei tahdo yhtään enempää kontaktia kuin on pakko eli oma atilaa kaipaa se rakastava äitikin..
Nuo tekemiset olivat sellaisia todella yleisiä joissa se rakkaus siihen lapseen tulee esiin. Ei kai kukaan todella koko ajan tunne mitään ihmeellistä sen enempää lapseen kuin puolisoonkaan. Kumpikin tunne tavallaan tasoittuu ja muuttuu arkisemmaksi ajan kanssa ja varsinkin jos sitä tunnetta koetellaan!
babyblues?
sellaista kun äidit ovat todella itkuherkkiä ja "outoja" synnytyksen jälkeen parista viikosta pariin kuukauteen. Näin mää sen selittäisin.
Muut ehdottivat josko kuitenkin rakastaisit, ainakin joskus tulevaisuudessa tai hiljaksiin iteksesi.
On täysin mahdollista ettet rakasta. Inhimillisiä ihmisiähän me kaikki ollaan, ei mitään rakkausautomaatteja.
Mutta totuus on se, että lapsi tarvitsee YHDEN oikeanlaisen kiintymyssuhteen kehittyäkseen tunne-elämältään normaaliksi. Ja se kiintymyssuhde täytyy pohjautua epäitsekkääseen, ehdottomaan, hyväksyvään rakkauteen. Keneltä muulta lapsesi voisi sen saada? Sen ei tarvitse olla aina äiti.
Tämän ei ole tarkoitus sua huolestuttaa, pelkkää basicpsykologiaa vain. Ota huomioon että vauva tietää kuka rakastaa häntä ja kuka ei. Eli rakkautta ei voi esittää, jos sitä ei ole.
Suosittelen keskusteluja mielenterveysammattilaisten kanssa. Jo senkin takia että tilanne on SULLE äärimmäisen rasittava.
Itse olen toisesta ääripäästä, eli rakastan niin että kipeää tekee ja olen jatkuvasti huolissani. Mutta silti ymmärrän sua. Tai ehkä juuri siksi.
hae apua. Jos taas ei, yritä ajatella ettei lasta tarvitse rakastaa, kunhan pystyt hoitamaan hyvin. Itse aloin omasta mielestäni rakastamaan lastani vasta nyt kun on 2v. Eikä sekään ole mikään sydäntä riipivä tunne. Karua tekstiä, mutta aiemmin jos mietin miltä tuntuisi jos lapsi kuolisi. Tuntui siltä ettei miltään. Nyt jos ajattelenkin asiaa, alkaa ahdistamaan. Rakkaus omaan lapseen syntyy ajan kanssa...ihan niinkuin omaan puolisoonkin. Ei siinä ole mitään väärää. Etkä ole huono äiti!
osittain päätettävissä. Kuulostaa tyhmältä ja julmalta, mutta jos sanot aamuisin itsellesi: Minun täytyy rakastaa lastani, koska se on minun tehtävä, se auttaa. Ihminen antaa itselleen oikeuksia elämässä.
Minulla oli vastaavanlaisia tuntemuksia vauvan ollessa pieni.. Nyt 10 kk. Mulla todettiin keskivaikea synnytyksen jälkeinen masennus. Suosittelisin että puhuisit neuvolassa, tai edes jollekin oloistasi, ettei tarvitse kantaa sitä taakkaa yksin, Se jo helpottaa paljon! Kyllä sinä lastasi rakastat, minäkin huomasin sen kun olo parani! =) Tsemppiä