Kun kerroin sairaalan lastenpsykiatreille kuulemiani kauhujuttuja intensiivihoidosta, johon he olivat lastani lähettämässä, aivan ehdoton reaktio kuului: "Ei tuo ole totta! Ei kukaan ammattihoitaja puhu lapselle tai kohtele lasta tuolla tavalla!"
Myöhemmin omin silmin näin ja korvin kuulin, että se oli totta ja paljon pahempaakin vielä.
Intensiivihoidon tarkoitus on tarjota lapselle laitoshoidon huippuhinnalla (450 e/pv/lapsi) kodinomainen ympäristö tarkkoine rutiineineen ja yksi sen nimenomainen periaate on, että ahdistunutta lasta ei jätetä koskaan yksin, vaan hänen lähellään ollaan antamassa lohtua ja tukea niin kauan kuin lapsi näyttää sitä tarvitsevan.
Psykiatrista hoitoa antavia int.osastoja paikassa oli useita, eri ikäisille omansa, kussakin 7-8 lasta. Oma lapseni oli 8-12-vuotiaiden osastolla. Psykiatrinen hoito oli sitä tasoa, että koko osaston henkilökunta oli ainoastaan lähikasvattajia, os.joht. oli sosionomi, eikä heillä ollut mitään ymmärrystä lasten ongelmiin. Ainoa ratkaisu kaikkeen oli joustamaton kova kuri ja vaikka he muka katsoivat lapsen yksilöllisiä tarpeita, ei siitä käytännössä ollut tietoakaan. Psykiatrin lapsi sai tavata henkilökohtaisesti ensimmäisen kerran kovan taistelun jälkeen oltuaan osastolla yli 4 kk.
Pediatrin antamia lapsen ruokavalio-ohjeita ei osastolla noudatettu. Siksi vein joka viikkoisella käynnilläni lapselle maitohappobakteeria sisältäviä juomia, mutta ilmeisesti sen seurauksena lapsen huoneeseen tehtiin joka käyntini jälkeen täydellinen huonetarkastus, jonka lapsi tietysti koki hyvin loukkaavana.
Aina kun menin 'kylään', lapsi istui yksin huoneessaan itkemässä läksyjensä kanssa, koska hoitaja oli ilmoittanut, että: "Sun äiti on väärässä ja auttaa sinua liikaa. Täällä opettelet tekemään läksyt yksin." Arvosanat laskivat kuin lehmän häntä, koska koulusta stressaantunut lapsi tarvitsee joka päivä paljon tukea ja keskustelua, ennen kuin läksyjen tekoon päästään. Mutta laitoksessa henkinen tuki puuttui täysin, sekä konkreettinen apu läksytehtävissä.
Kun lapsi itki koti-ikävää, tiuski hoitaja: "Mitä sinä sen äitis perään uliset, se sinut on tänne hommannutkin!" Hoitaja karjui lapselle myös minun kuulteni, että tämä ei saa valittaa olosuhteista ulkopuolisille, ei edes äidille. Jos kertoi kärsivänsä jatkuvaa nälkää ja janoa, se oli valitusta, joka kostettiin lapselle jälkeen päin tavalla tai toisella.
Ahdistuneena lapseni ei edes ymmärrä hänelle annettuja ohjeita, mutta totella olisi pitänyt aina ja heti. Omahoitaja tuuppi, töni ja läimäytteli lasta, kun tämä ei heti tajunnut noudattaa annettuja ohjeita. Väkivallasta hysteerinen lapsi yritti piiloutua hoitajaa vaatekaappiin tai sängyn alle, josta hoitaja karjui ja veti hänet pois.
Kun ihmettelin tätä hoitajalle jälkeenpäin, miksi siitäkin pitää suuttua kun lapsi hakee jostain turvaa itselleen, niin hoitaja karjui minullekin: "Minulla on oikeus komentaa lapsi kasvokkain kanssani, kun puhuttelen häntä!" Kaikkien noiden välikohtausten jälkeen aivan paniikissa oleva lapsi jätettiin yksin huoneeseensa itkemään. Puhelin oli takavarikoitu, kotiin ei soittaa saanut kuin tarkasti 10:een minuuttiin rajatun puhelun iltaisin, mikä tarkoitti sitä, että lapsi ei saanut mitään henkistä tukea silloin kun olisi sitä kaikkein eniten tarvinnut.
Kun yritin rauhoitella puhelimessa joka ilta itkevää lasta, pyysin muutaman kerran eri hoitajia puhelimeen. En ollut lapsen itkusta tietääkseni, vaan kysyin yleisesti kuulumisia. Vastaus oli joka ikinen kerta sama: "Oikein hyvin on mennyt, kyllä on niin iloinen ja reipas tyttö osastolla." Ei paljon lisännyt luottamusta henkilökunnan toilailuun.
Koko osasto oli lukittu, lapseni pääsi siellä vietettyjen kuukausien aikana ulkoilemaan vain 2-3 kertaa laitoksen pihalle. Sen lisäksi he kävivät kerran pulkkamäessä ja kerran linturetkellä. Siis moneen kuukauteen!
Lapselle jo luvattu ensimmäinen kotiloma meinattiin jyrkästi perua, kiellettiin, että sitä ei ole luvattukaan, on tapahtunut muka väärinkäsitys. En meinannut uskoa todeksi, että siinäkin asiassa oltaisiin niin törkeitä lapselle, mutta kanta oli ehdottoman jyrkkä. Soitin lastensossulle, joka onneksi oli ollut paikalla kun lupaus annettiin ja hän soitti os.johtajalle kantanaan, että: "Lastensuojelullisesta näkökulmasta on väärin aiheuttaa lapselle noin suurta pettymystä näin alkuvaiheessa." Loma saatiin kuten oli sovittu.
Voin kuvitella, mitä tapahtuu niissä tilanteissa, kun sossu on antanut sijaishuollolle vapaat kädet sopia lomista vanhempien kanssa! Mielivalta on aivan järkyttävää, eikä missään mielessä lapsen edun mukaista!! Lisäksi nuo aiheettomat tapaamisrajoitukset ovat juuri niitä, joista Suomi on saanut rangaistuksia Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimelta. Tuo yksi loma nyt on tietysti pieni juttu, mutta lomien suhteen muille vanhemmille siinä paikassa tapahtuu kyllä paljon pahempiakin asioita.
Etukäteen sairaalan lääkärit ja sossut olivat kehuneet paikan maasta taivaaseen, miten siellä on enemmän rahaakin käytössä lasten hyväksi kuin muissa paikoissa ja hoito on niin niin niin hyviä tuloksia antavaa, että! Kuka tuloksia on mitannut kuin laitos itse! Koko intensiivihoito on huijausta pahimmasta päästä! Lisäksi sanottiin, että laitos korvaa kaikki lapsen vaatteet, kengät, urheiluvälineet. Totuus oli kuulema 400 e/lapsi/vuosi. Lisäksi piti tehdä retkiä huvipuistoihin, eri puolille Suomea, jopa ulkomaanmatkojakin. Hiihtolomalla kävivät leffassa kerran, ulkomaanmatkoista kysyttäessä henkilökunta katseli hiljaisena toisiaan.
Mitä sellainen psykiatrinen hoito on, jossa psykiatrian ammattilaisia ei näe edes pitemmillä suorilla? Sekö on hoitoa, että lasta uhkaillaan ja pahoinpidellään? Kun vihdoin pääsimme 4:n kk:n jälkeen tapaamaan laitoksen lääkäriä, purin sydäntäni kaikesta ja hän myönsi hoitovirheen tapahtuneen, edes intensiivihoidon periaatteita ei oltu noudatettu. Os.johtaja aikoi keskustella omahoitajan kanssa, mutta mikään hoitajan käytöksessä ei muuttunut siitä huolimatta. Myöskään lääkärin antamia ohjeita ei edelleenkään noudatettu. Vielä sen jälkeen kun olin jo ottanut lapsen sieltä kotiin kesken "hoidon", sanoi int.hoidon johtaja, että MINUN olisi pitänyt saada muutos tilanteeseen keskustelemalla omahoitajan kanssa!
Mitä tapahtuu niille lapsille, joiden vanhemmilla ei ole sossun tukea takanaan. Tai niille, jotka on otettu huostaan laillisin syin, eivätkä vanhemmat ole kykeneviä seuraamaan, mitä laitoksessa tapahtuu?
Lasten psykiatrinen hoito on niin syvältä, että sanat eivät riitä kertomaan! Mitä pitää tapahtua, että lasten oloihin saadaan jotain muutosta aikaan? Tilanne on aivan sama yleensä sijaishuollossa, on ainoastaan sijaishoitajien omastatunnosta kiinni, miten lapsia viime kädessä kohdellaan. Ja millä hiivatin oikeudella sairaalahoito korvataan tuollaisilla maailmanlopun paikoilla? Miettikää, mitä kaikkia lakeja rikotaan lasten tuollaisella kohtelulla ja hoidotta jättämisellä!
Myöhemmin omin silmin näin ja korvin kuulin, että se oli totta ja paljon pahempaakin vielä.
Intensiivihoidon tarkoitus on tarjota lapselle laitoshoidon huippuhinnalla (450 e/pv/lapsi) kodinomainen ympäristö tarkkoine rutiineineen ja yksi sen nimenomainen periaate on, että ahdistunutta lasta ei jätetä koskaan yksin, vaan hänen lähellään ollaan antamassa lohtua ja tukea niin kauan kuin lapsi näyttää sitä tarvitsevan.
Psykiatrista hoitoa antavia int.osastoja paikassa oli useita, eri ikäisille omansa, kussakin 7-8 lasta. Oma lapseni oli 8-12-vuotiaiden osastolla. Psykiatrinen hoito oli sitä tasoa, että koko osaston henkilökunta oli ainoastaan lähikasvattajia, os.joht. oli sosionomi, eikä heillä ollut mitään ymmärrystä lasten ongelmiin. Ainoa ratkaisu kaikkeen oli joustamaton kova kuri ja vaikka he muka katsoivat lapsen yksilöllisiä tarpeita, ei siitä käytännössä ollut tietoakaan. Psykiatrin lapsi sai tavata henkilökohtaisesti ensimmäisen kerran kovan taistelun jälkeen oltuaan osastolla yli 4 kk.
Pediatrin antamia lapsen ruokavalio-ohjeita ei osastolla noudatettu. Siksi vein joka viikkoisella käynnilläni lapselle maitohappobakteeria sisältäviä juomia, mutta ilmeisesti sen seurauksena lapsen huoneeseen tehtiin joka käyntini jälkeen täydellinen huonetarkastus, jonka lapsi tietysti koki hyvin loukkaavana.
Aina kun menin 'kylään', lapsi istui yksin huoneessaan itkemässä läksyjensä kanssa, koska hoitaja oli ilmoittanut, että: "Sun äiti on väärässä ja auttaa sinua liikaa. Täällä opettelet tekemään läksyt yksin." Arvosanat laskivat kuin lehmän häntä, koska koulusta stressaantunut lapsi tarvitsee joka päivä paljon tukea ja keskustelua, ennen kuin läksyjen tekoon päästään. Mutta laitoksessa henkinen tuki puuttui täysin, sekä konkreettinen apu läksytehtävissä.
Kun lapsi itki koti-ikävää, tiuski hoitaja: "Mitä sinä sen äitis perään uliset, se sinut on tänne hommannutkin!" Hoitaja karjui lapselle myös minun kuulteni, että tämä ei saa valittaa olosuhteista ulkopuolisille, ei edes äidille. Jos kertoi kärsivänsä jatkuvaa nälkää ja janoa, se oli valitusta, joka kostettiin lapselle jälkeen päin tavalla tai toisella.
Ahdistuneena lapseni ei edes ymmärrä hänelle annettuja ohjeita, mutta totella olisi pitänyt aina ja heti. Omahoitaja tuuppi, töni ja läimäytteli lasta, kun tämä ei heti tajunnut noudattaa annettuja ohjeita. Väkivallasta hysteerinen lapsi yritti piiloutua hoitajaa vaatekaappiin tai sängyn alle, josta hoitaja karjui ja veti hänet pois.
Kun ihmettelin tätä hoitajalle jälkeenpäin, miksi siitäkin pitää suuttua kun lapsi hakee jostain turvaa itselleen, niin hoitaja karjui minullekin: "Minulla on oikeus komentaa lapsi kasvokkain kanssani, kun puhuttelen häntä!" Kaikkien noiden välikohtausten jälkeen aivan paniikissa oleva lapsi jätettiin yksin huoneeseensa itkemään. Puhelin oli takavarikoitu, kotiin ei soittaa saanut kuin tarkasti 10:een minuuttiin rajatun puhelun iltaisin, mikä tarkoitti sitä, että lapsi ei saanut mitään henkistä tukea silloin kun olisi sitä kaikkein eniten tarvinnut.
Kun yritin rauhoitella puhelimessa joka ilta itkevää lasta, pyysin muutaman kerran eri hoitajia puhelimeen. En ollut lapsen itkusta tietääkseni, vaan kysyin yleisesti kuulumisia. Vastaus oli joka ikinen kerta sama: "Oikein hyvin on mennyt, kyllä on niin iloinen ja reipas tyttö osastolla." Ei paljon lisännyt luottamusta henkilökunnan toilailuun.
Koko osasto oli lukittu, lapseni pääsi siellä vietettyjen kuukausien aikana ulkoilemaan vain 2-3 kertaa laitoksen pihalle. Sen lisäksi he kävivät kerran pulkkamäessä ja kerran linturetkellä. Siis moneen kuukauteen!
Lapselle jo luvattu ensimmäinen kotiloma meinattiin jyrkästi perua, kiellettiin, että sitä ei ole luvattukaan, on tapahtunut muka väärinkäsitys. En meinannut uskoa todeksi, että siinäkin asiassa oltaisiin niin törkeitä lapselle, mutta kanta oli ehdottoman jyrkkä. Soitin lastensossulle, joka onneksi oli ollut paikalla kun lupaus annettiin ja hän soitti os.johtajalle kantanaan, että: "Lastensuojelullisesta näkökulmasta on väärin aiheuttaa lapselle noin suurta pettymystä näin alkuvaiheessa." Loma saatiin kuten oli sovittu.
Voin kuvitella, mitä tapahtuu niissä tilanteissa, kun sossu on antanut sijaishuollolle vapaat kädet sopia lomista vanhempien kanssa! Mielivalta on aivan järkyttävää, eikä missään mielessä lapsen edun mukaista!! Lisäksi nuo aiheettomat tapaamisrajoitukset ovat juuri niitä, joista Suomi on saanut rangaistuksia Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimelta. Tuo yksi loma nyt on tietysti pieni juttu, mutta lomien suhteen muille vanhemmille siinä paikassa tapahtuu kyllä paljon pahempiakin asioita.
Etukäteen sairaalan lääkärit ja sossut olivat kehuneet paikan maasta taivaaseen, miten siellä on enemmän rahaakin käytössä lasten hyväksi kuin muissa paikoissa ja hoito on niin niin niin hyviä tuloksia antavaa, että! Kuka tuloksia on mitannut kuin laitos itse! Koko intensiivihoito on huijausta pahimmasta päästä! Lisäksi sanottiin, että laitos korvaa kaikki lapsen vaatteet, kengät, urheiluvälineet. Totuus oli kuulema 400 e/lapsi/vuosi. Lisäksi piti tehdä retkiä huvipuistoihin, eri puolille Suomea, jopa ulkomaanmatkojakin. Hiihtolomalla kävivät leffassa kerran, ulkomaanmatkoista kysyttäessä henkilökunta katseli hiljaisena toisiaan.
Mitä sellainen psykiatrinen hoito on, jossa psykiatrian ammattilaisia ei näe edes pitemmillä suorilla? Sekö on hoitoa, että lasta uhkaillaan ja pahoinpidellään? Kun vihdoin pääsimme 4:n kk:n jälkeen tapaamaan laitoksen lääkäriä, purin sydäntäni kaikesta ja hän myönsi hoitovirheen tapahtuneen, edes intensiivihoidon periaatteita ei oltu noudatettu. Os.johtaja aikoi keskustella omahoitajan kanssa, mutta mikään hoitajan käytöksessä ei muuttunut siitä huolimatta. Myöskään lääkärin antamia ohjeita ei edelleenkään noudatettu. Vielä sen jälkeen kun olin jo ottanut lapsen sieltä kotiin kesken "hoidon", sanoi int.hoidon johtaja, että MINUN olisi pitänyt saada muutos tilanteeseen keskustelemalla omahoitajan kanssa!
Mitä tapahtuu niille lapsille, joiden vanhemmilla ei ole sossun tukea takanaan. Tai niille, jotka on otettu huostaan laillisin syin, eivätkä vanhemmat ole kykeneviä seuraamaan, mitä laitoksessa tapahtuu?
Lasten psykiatrinen hoito on niin syvältä, että sanat eivät riitä kertomaan! Mitä pitää tapahtua, että lasten oloihin saadaan jotain muutosta aikaan? Tilanne on aivan sama yleensä sijaishuollossa, on ainoastaan sijaishoitajien omastatunnosta kiinni, miten lapsia viime kädessä kohdellaan. Ja millä hiivatin oikeudella sairaalahoito korvataan tuollaisilla maailmanlopun paikoilla? Miettikää, mitä kaikkia lakeja rikotaan lasten tuollaisella kohtelulla ja hoidotta jättämisellä!
Vastaukset 8
Vanhimmat
ja enemmänkin, jos haluat kirjotan tänne sähköpostiosotteita joihin voit ottaa yhteyttä, jossei sulla ole. Kyllä DIakonisssalaitoksen pääättäjien on tiedettävä mitä hsidän lastenkodeissaan oikeasti tapahtuu!
Googleta kidutus lasten psykiatrian osastolla
Kyllä hävettää noiden hoitajien puolesta, ihan järkyttävää toimintaa. Jos tuollaista on oikeasti tapahtunut, niin ehdottomasti ilmoitusta ylemmälle tasolle.
Itseäi inhotti kuulla, että osastonjohtaja oli sosionomi, sillä itse opiskelen juuri sosionomiksi. Valmiuksia ymmärtämään lasten ja muidenkin "asiakkaiden" ongelmia annetaan mielestäni hyvin ja niitä korostetaan käytännön harjoitteluilla. En haluaisi siis sosionomien ammattietiikka yleistää tämän jutun perusteella, illä oma ammatillisuus tottakai perustuu omalle persoonalle.
Toivottavasti parempaa palvelua ja hoitoa jatkossa. Jos joku ei halua hoito- tai sosiaalialle, on turha sinne pyrkiä. Hus vittuun kusipäät hoiva-aloilta.
Kiitän.
kyllä tuollaisen osaston johtajalla pitäisi olla vähintään psykiatrian erikoissairaanhoitajan paperit tuon sosionomikoulutuksen lisäksi, ja ennen kaikkea henkilökunnalla pitäisi olla edes vähän tervettä järkeä päässä, ettei lasten kaltoin kohtelua tapahtuisi.
johtajan tietoon. Lääkäri oli asiallinen ja ymmärtävä, mutta int.hoidon johtajana on väärä henkilö. Ei hän puutu asioihin siellä millään tavalla, delegoi kaiken vastuun osastonjohtajalle. Ja sain sen käsityksen, että se järkyttävän autoritäärinen johtamistapa, joka siellä on vallalla, on nimenomaan int.hoidon johtajasta lähtöisin.
Nimenomaan hän sanoi minulle (kun olin jo ottanut lapsen kotiin ja hän vaati kriisipalaverin koolle) että on valtavan suuri riski jäädä kotiin, tilanne tulee kuulema varmasti kriisiytymään ja silloin lapsi viedään poliisisaatossa vastaanottokotiin odottamaan paikkaa tavalliselle lastenkotiosastolle, koska äiti ei hyväksy int.hoitoa!
Siis tavalliselle lastenkotiosastolle lapsi, joka tuli sinne sairaalapaikkojen puutteen takia saamaan psykiatrista hoitoa ja jonka kotona ei ollut huostaanottoperusteita. Eikä tosiaan ollut kyse siitä, ettenkö olisi hyväksynyt int.hoitoa, jos sitä olisi edes saanut, mutta kuten laitoksen lääkäri myönsi, että edes sen periaatteita ei lapseni kohdalla noudatettu.
Soitin myös laitoksen perhetyön johtajalle, mutta hänen osuutensa supistui yhteydenottoon int.hoidon johtajaan, eikä sillä ollut mitään käytännön merkitystä. Eräs merkillinen asia tuli kuitenkin esiin perhetyön johtajan kanssa keskustellessa. Hän sanoi, että ei ole kristillisen etiikan mukaista, että he vaatisivat viranomaisia tekemään huostaanoton sellaisen perheen kohdalla, jossa ei ole huostaperusteita! Kuitenkin he vaativat sen. Int.hoidon johtaja totesi tähän myöhemmin kaksinaamaisesti, että eiväthän he sitä huostaanottoa tehneet, vaan lastensuojelu. No eivät tietysti tehneet, ei heillä siihen ole valtuuksia, mutta he vaativat lastensuojelua tekemään sen, kuulin sen omin korvin tutustumiskäynnillä. Näytti, että laitoksen ylempi johto ei tiedä, miten lastenkoti toimii ja mitä siellä tapahtuu.
Eikä tuollainen tavallisen arjen tajoaminen ole mitään psykiatrista hoitoa. Jos sinne tosiaan lähetetään psykiatrisen hoidon tarpeessa olevia lapsia, on henkilökuntarakennetta muutettava melkoisesti. Tai sitten he saavat tyytyä vastaanottamaan lapsia perheistä, joissa on tavanmukaiset huostaanottoperusteet, siis struktuurinen arki on puuttunut.
Eihän sinun toisten puolesta tarvitse hävetä! Lapseni omahoitaja oli klikkiytynyt parin muun hoitajan kanssa, joilla sitten oli aivan omatyylisensä suhtautuminen lapsiin. Kyllä osastolla siis ihan kivoja ja hyviäkin hoitajia löytyi, mutta heidän kanssaan ikäväkseni jouduin vähemmän tekemisiin. Ja vaikka hoitajat olisivat miten hyviä tahansa, niin kaiken pilaa joka tapauksessa ylemmältä taholta tuleva väärä johtamistapa ja ennen kaikkea outo suhtautuminen lapsen vanhempiin. Kaikkien maallisten lakien yläpuolella ovat vissiin 30-luvulta peräisin olevat laitoksen käytännöt, joita vastaan on turha taistella. Niiden rinnalla ei edes lastensuojelulailla ole mitään merkitystä.
Varmasti jokainen tekee käytännön työtä omalla persoonallaan, oli tutkinto mikä tahansa. Ja voi kun lasten pariin tajuaisivat olla hakeutumatta ne ihmiset, joille työ ei sovi. Jaksamista opintoihisi ja onnistuneita työkokemuksia jatkossa!
väärin toimivia psykiatrian yksiköitä on, joissa vanhempien toivomuksia lapsen oikeista tutkimuksista ei kuunnella.
Kuitenkin sanotaan, että vanhemmat ovat lapsensa parhaita asiantuntijoita...
Aivan järkyttävää, millaista kohtelua lapset voivat väärän diagnoosin takia joutua kokemaan!
Ja entä sitten kun ajatellaan niitä lapsia, jotka ovat kokeneet jonkin trauman, joutuneet vaikeaan onnettomuuteen vaikka ja tarvitsevat psykiatrista hoitoa. Miten lasten psykiatrinen hoito voi olla Suomessa tätä tasoa, että heitä hoitavat psykiatrian EI-ammattilaiset? Ja huostaanottoa on laiton silloin, kun sossutkin sanovat, että kotiasiat ovat kunnossa.
Tämä ketju liittyy vahvasti tämän päivän aiheeseen tuolla ylempänä "Lapsen sairaus ei ole lastensuojelun peruste".
Voi Luojan kiitos, jos näihin asioihin saadaan vihdoinkin muutosta!
mutta todettiin, että lapsi omalla käytöksellään vaarantaa kehityksensä ja terveytensä. Tyttö oli itseään lähes 20 vuotta vanhemman miehen liehittelyn kohteena ja meni raukkaparka ihastumaan tähän hyväksikäyttäjään. Me vanhemmat teimme ilmiannon tästä miehestäja nyt on tilanne se, että lapsi on huostaanotetuna ja rikostutkinta oikeudenkäyntiä vaille valmis. Uskaltaako pedofilian uhrit todellakin enää ilmiantaa hyväksikäyttäjiään? Uhrista tehdään lastensuojelun nimissä rikollinen, joka joutuu rangaistukseksi satojen kilometrien päähän kotoaan.