Tuntuu kuin kukaan ei pitäisi minua pystyssä. Yritän pärjätä yksin, pidän tiettyä roolia yllä töissä ja päästän itseni valahtamaan tuntemattomilta käsivarsilta illalla kotona. Ihan kuin en pystyisi kokoamaan itseäni joka päivälle yhtä hyvin kuin edelliselle. Ihan kuin se pieni elämänvirta minussa ehtyisi, tunnen olevani mitättömämpi, haavoittuvaisempi, torjuvampi ja tunteettomampi päivä päivältä enemmän ja enemmän.
Ihan kuin kohta saavuttaisin jonkin kastepisteen, jonka jälkeen räjähdän atomeiksi. Kuin tälle olotilalle ei tulisi loppua ollenkaan. Ja jos täysin luhistun, niin kukaan ei ole ottamassa minua kiinni kun kaadun. Kukaan ei nosta minua takaisin jaloilleni. Vaan minun täytyy tehdä kaikki itse. Ja se on niin raskasta, kuin kehoni painaisi päivä päivältä enemmän ja enemmän, liikkeeni hidastuisivat ja oloni muuttuisi oudommaksi, jotenkin välinpitämättö-mämmäksi.
Entinen täydellisyyden tavoittelu on tipotiessään. Nykyään näen elämäni koostuvan vain velvollisuuksista, aikatauluista, päämääristä ja tavoitteista. Itsekurista, torjunnasta, vähättelystä, tylsistä mustista hetkistä. Ainoat valonpilkahdukset ovat hetkittäisiä ja liian harvinaisia. Enkä tee mitään sen asian muuttamiseksi. En mitään. Olen vain ja odotan. Kuin kaikki olisi jo mennyttä ja nyt vain odotan hetkeäni. Mitä millään on enää väliä, kun tilanne on mikä on.
Tekisi mieli karjua, huutaa, itkeä mitä vain spontaania ja keuhkoja repivää toimintaa, jotta saisin tämän möykyn sisältäni kutistumaan, pienenemään, katoamaan. En vain jaksa..
Ihan kuin kohta saavuttaisin jonkin kastepisteen, jonka jälkeen räjähdän atomeiksi. Kuin tälle olotilalle ei tulisi loppua ollenkaan. Ja jos täysin luhistun, niin kukaan ei ole ottamassa minua kiinni kun kaadun. Kukaan ei nosta minua takaisin jaloilleni. Vaan minun täytyy tehdä kaikki itse. Ja se on niin raskasta, kuin kehoni painaisi päivä päivältä enemmän ja enemmän, liikkeeni hidastuisivat ja oloni muuttuisi oudommaksi, jotenkin välinpitämättö-mämmäksi.
Entinen täydellisyyden tavoittelu on tipotiessään. Nykyään näen elämäni koostuvan vain velvollisuuksista, aikatauluista, päämääristä ja tavoitteista. Itsekurista, torjunnasta, vähättelystä, tylsistä mustista hetkistä. Ainoat valonpilkahdukset ovat hetkittäisiä ja liian harvinaisia. Enkä tee mitään sen asian muuttamiseksi. En mitään. Olen vain ja odotan. Kuin kaikki olisi jo mennyttä ja nyt vain odotan hetkeäni. Mitä millään on enää väliä, kun tilanne on mikä on.
Tekisi mieli karjua, huutaa, itkeä mitä vain spontaania ja keuhkoja repivää toimintaa, jotta saisin tämän möykyn sisältäni kutistumaan, pienenemään, katoamaan. En vain jaksa..
Vastaukset 3
Vanhimmat
näkyi teksteistäsi jo aikaisemmin... jos sama tapaus olet(?)
vastaus löytyy täältä tunnin parin sisään:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000407&posting=22000000027507273
miten tuo teksti liittyy minuun..?
sitä toivoa viimeiseen saakka.
vääriä luuloja, turhia toiveita.. .
varmaan ymmärrät? :)
kiitos todella korjauksesta. ei tarvitse langoilla kauaa kukkua.