"Etsinkö hienoja sanoja,
kuin mainosvaloja räiskyviä?
Etsinkö ihmisten suosiota,
maailman kunniaa?
Enemmän pyydän,oi Herra!
Pyydän sanoja selviä,
lohduttavia.
Pyydän elämän evästä eksyneille.
Pyydän pisaraa Elämän vettä.
Pyydän Jumalan lohdutusta"
Lueskelin ystäväni Kaisu Rissasen runoa ja te tulitte sydämelleni .Uskon näin että liikaa elämme toisille ja toisten mieliksi unohtaen itsemme.Emme löydä omaa elämämme tarkoitusta kun etsimme ikävän karkoitusta vääristä lähteistä .
Meidän pitäs olla terveellä tavalla itsekkäitä että huomaamme kuinka ainutlaatuisia olemme eli rakastua myös itseemme.
Jokainen me olemme yksilö ,emmekä saa alistua mihinkäään niputukseen jos masennumme niin ei kuin mömmöä vaan pää täyteen .Toisille se käy mutta voit olla juuri se yksilö joka tarvitsee lähimmäisen läsnäoloa ,kuuntelua ja myötäelämistä.
Ekilen juttelin tuttavani kanssa ,nuori nainen .Hän kertoi että oli saanut masennulääkkeitä ja ne oli turruttaneet tunne elämän niin ettei saanut itkua edes tulemaan saati naurua .Onneksi oli itsekkin ammattilainen ja vielä tolkkua ettei voi olla oikein ettei osaa itkeä ,niinpä hoitoa muutettiin .Tuttavani iloiten sanoi että se oli valtava tunne kun itku tuli ,siitä tuli sellainen riemu että hän nauroi ja itki vuorotellen .
Meillä Suomessa ollaan sellaisia ettei tunteita uskalleta näyttää ja uskon sekin on yksi suuri syy masennuksiin .Hautajaisiinkin moni hakee pillerit ettei vaan itkisi ,eikö ole järjenvastaista .Itku ja nauru on meille lahja ja luonollinen lääke .
Tälläisiä tänään funtsailin.
kuin mainosvaloja räiskyviä?
Etsinkö ihmisten suosiota,
maailman kunniaa?
Enemmän pyydän,oi Herra!
Pyydän sanoja selviä,
lohduttavia.
Pyydän elämän evästä eksyneille.
Pyydän pisaraa Elämän vettä.
Pyydän Jumalan lohdutusta"
Lueskelin ystäväni Kaisu Rissasen runoa ja te tulitte sydämelleni .Uskon näin että liikaa elämme toisille ja toisten mieliksi unohtaen itsemme.Emme löydä omaa elämämme tarkoitusta kun etsimme ikävän karkoitusta vääristä lähteistä .
Meidän pitäs olla terveellä tavalla itsekkäitä että huomaamme kuinka ainutlaatuisia olemme eli rakastua myös itseemme.
Jokainen me olemme yksilö ,emmekä saa alistua mihinkäään niputukseen jos masennumme niin ei kuin mömmöä vaan pää täyteen .Toisille se käy mutta voit olla juuri se yksilö joka tarvitsee lähimmäisen läsnäoloa ,kuuntelua ja myötäelämistä.
Ekilen juttelin tuttavani kanssa ,nuori nainen .Hän kertoi että oli saanut masennulääkkeitä ja ne oli turruttaneet tunne elämän niin ettei saanut itkua edes tulemaan saati naurua .Onneksi oli itsekkin ammattilainen ja vielä tolkkua ettei voi olla oikein ettei osaa itkeä ,niinpä hoitoa muutettiin .Tuttavani iloiten sanoi että se oli valtava tunne kun itku tuli ,siitä tuli sellainen riemu että hän nauroi ja itki vuorotellen .
Meillä Suomessa ollaan sellaisia ettei tunteita uskalleta näyttää ja uskon sekin on yksi suuri syy masennuksiin .Hautajaisiinkin moni hakee pillerit ettei vaan itkisi ,eikö ole järjenvastaista .Itku ja nauru on meille lahja ja luonollinen lääke .
Tälläisiä tänään funtsailin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
hengellinenkin osuus (runorukous). Kirjoitis mm., että "huomaamme kuinka ainutlaatuisia olemme, eli (tulee) rakastua myös itseemme". On useinmiten meillä kroonisesti masis-ahdistustyypeillä niin kuitenkin, että tuo identiteetti ja minä-tunne on jäänyt jo varhain puuttumaan vajaan tai jopa kielteisen hoidon takia ja oikeanlaisen, rakkaudellisen 'peilin' puutteen takia. Tämmöisiä ovat turvallinen tunne ilman hätää jo vauvana sekä äidin kiireetön lempeä, rakastava katse ja juttelu jne. Tai tietenkin muidenkin hoitavien aikuisten lämmin läsnäolo ja syli, nuo ovat tärkeitä. Itseään on aika vaikea löytää, totean tämän keski-ikäisenä. Siis tuota puuttuvaa palaa tämä elämä vain täytyy sumplia ja kompensoida jollakin muulla, jotta selviytyy. Vaikkakin sitten diagnoosin ja pienen lääkityksen avulla, mutta tuota puutosta ei omasta päätöksestään voi palauttaa. En halua tehdä ketään toivottomaksi, mutta halusin myös syvällisemmän psykologisen rakennelman kehityksessämme näkyvän. Sepä lähteekin jo tosi varhain, 0-3-vuotiaana, tiedät. Kyllä meidän kannattaa asian hyväksi työskennellä, jotta elämä sujuu, mutta täydellisyyttä emme saavuta... :-(
Kyllä, rakkaus, rakkaudelliset ihmissuhteet ovat valtavasti avuksi ja tosi onnellista, jos kohdalle osuu. Mutta meitä on monta, jotka emme näin saa tilaisuutta elää. Jotakin syystä. Elämä kuljettaa niin erilailla.
Mitä tulee itkemiseen, niin meitä on myös sellaisia, jotka emme osaa lainkaan itkeä, oli lääkitystä tai ei. Itselleni on ollut todella ylivoimaisen vaikeaa aina saada itku tulemaan. Jotakin oikein suurta ja pettävää kun on tapahtunut, jotain itku-huutokohtausta olen saanut. Mutta yleensä ottaen jotain semmoista lienee varhain tapahtunut tai ollut olosuhteissa, että itkeminen on minulla ihan estynyt. Ei se johdu lääkityksestä, sekin on tullut koettua. Se on persoonassa, psyyken rakenteessa, taustoissa. Saattaa olla, että meillä moni on saanut jotenkin niin näpeilleen lapsena itkiessään ettei sen jälkeen enää luota kehenkään niin paljoa, että itkeä uskaltaisi, varsinkaan toisten aikana. Kyseessä tällöin lienee jokin häpeään sidottu persoonallisuus. Semmoinen värinkäsitysten kautta itsensä hahmottava ihminen. Noh jaa, onhan meitä, ja kyllä sitä voimaa ja purkautumiskeinoa sitten jotenkin muutoinkin on mahdollista elämän jatkuesa oppia...
Tosi paikan tullen, tosi pahoissa tilanteissa ja erittäin vaikeissa oikekuvissa lääkityksen saaminen avuksi on tosi tarpeellista, tärkeää ja ihan kiitosaihe. Voimme Jumalaa kiittää lääketieteenkin kautta tulleesgta avusta tässä vaikeassa elämässä ja ajassa, ei siinä mitään. Riippuu niin tapauksesta. Meistä monet eivät olisi enää hengissäkään, ja itse en olisi päässyt edes henk. koht. Luojaani tuntemaan ellen olisi ollut lääketieteellisen avun eli lääkityksen ulottuvilla. Myös ollut tärkeä hoitavat henkilöt sekä varsinkin syvälliset ystävät ja aikuisena myös seurakuntayhteys....
Kylläpä kai siinä on tarvetta näytellä vahvaa (eli tarve hävetä itkemistä!), jos hautajaisiin mennessä ottaa diatsepameja eli rauhoittavia. Sepä on vähän vaikea kysymys. Parempi olis olla ottamatta, varsinkin niiden, joilla ei ole ns. ohjelmavastuuta tilanteessa. Varmaan lähimmän surijan tulee olla jotenkin toimintakykyinen hautajaisten ajan... ehtinee itkeä kaksi seuraavaa vuotta sitten.
Vastauksena otsikkoosi, hmmmm? - Yritän olla etsimättä ihmisten suosiota, sillä yhteys Elävään Jumalaan on kaikkein tärkeintä, mutta pakosta ihmisiäkin "tulee etsittyä", sillä niin pelottaa kuitenkin hylätyksi tulemisen mahdollisuus ihmissuhteissa. Huomaamattaan sitä aina vähän hyvittelee ja on 'ostoksilla' ihmissuhteissa. Mutta onhan se niinKIN, että antaessaan saa. Ei voi käyttäytyä miten vain, se kyllä kostautuu. Kysymyksesi on tärkeä ja vaikea. Nämä yhdessä on hyvä: Jumalan johdatuksessa pysyminen ja kanssaihmisten huomioiminen niinkuin ikinä mahdollista. Elämän tarkoituskin pitää olla selvästi tunnettavissa. Ei kukaan voi itselleen elää, itseään rakastaen vain, ei. ?
"Huomaamattaan sitä aina vähän hyvittelee ja on 'ostoksilla' ihmissuhteissa"
Hyviä ajatuksia olet jakanut kanssaihmisille ja nimenomaa niitä kokemuksia joita itse läpikäynyt.
Tuskin itsekkään täällä kirjoittelisin jos en olisi käynyt läpi näitä tuskia joita mielenterveys tuo tullessaan.
Elämäni ei ole mennyt hukkaan jos edes yhdelle ihmiselle voisin tuoda toivon sanoja .
Sitäkään ei pidä pitää pimennossa että lääkitys todellakin voi turruttaa ihmisen niin ettei pysty toimimaan normaalin ihmisen tavoin ,senkin olen kokenut kun minut turrutettiin lääkkeillä,ei edes kynä pysynyt kädessä ,enkä tiennyt enään missä mennään .
Sanotaan että uskosta menee sekaisin mutta väitän toisin ,moni on niin tuskainen etsiessään elämänsä tarkoitusta eikä osata eroittaa kuka on sielunsa hädässä kuka sairastunut muuten .puhun omasta kokemuksestani .
Maamme on niin sanottu kristillinen mutta liian vähän käytetään sielunhoitoa vaan heti pää täyteen lääkeitä .Katolisissa maissa on vielä käytössä rippi joka varmaan helpottaisi monia tänäkin päivänä.
Itse en ole lääkkeitä käyttänyt kuin silloin kun väkisin lääkitsivät ja siitä on jo yli 37 vuotta .Lääkärin mukaan lääkkeitä olisi syötävä ,en uskonut ja tässä sitä ollaan ja hyvin pärjätty tosin herkempi olen kuin moni kanssamatkaaja .Tulee niitä pyjamapäiviä silloin tällöin ,mutta ihmisen on lupa levätäkkin.
Huomautan taas että jokainen olemme yksilö ,toisille lääke on elinehto mutta hyvä on kertoa omia kokemuksiaan halveksumatta toinen toisiaan .
Monet kokevat lääkeet ihmeen kielteisiksi, onko sitten lääkitys väärä, vai pelottaako se, että lääkkeitä käytettäessä saattaa oma ahdistus ihan oikeasti vähetä niin, että huomaa kykenevänsä tuntemaan muitakin tunteita kuin ahdistus?
Omalla kohdallani kävi juuri näin. Elämääni sattui useampia yllättäviä ja odottamattomia läheisten poismenoja (nuoria siis) ja lopulta en tuntenut muuta kuin suunnatonta ahdistusta ja olin masentunut.
Lääkärin kanssa sopivan lääkityksen löydettyämme ahdistus todellakin väheni, mutta vihdoin kykenin ihan oikeesti suremaan ja itkemään näitä menetyksiä.
Turhan usein lääkityksiin suhtaudutaan turhan passiivisesti, ikään kuin on/off, välittämättä siitä, että pitäisi myös itse, aktiivisesti, kuullostella miltä tuntuu ja kertoa tuntemuksistaan sitten lääkeitä kirjoittavalle lääkärille.
Pelkän annostuksenkin (kuten lääkkeenkin) määrittelemiseen vaikuttaa monet seikat, kuten henkilön koko ja kunto, henkilön käyttämä ravinto, ja muut ruokailutottumukset, alkoholinkäyttö, elämäntapojen säännöllisyys, mahdolliset aineenvaihduntaan vaikuttavat sairaudet ja muut sairaudet, muut käytettävät lääkkeet, kahvin ja teen juonti ym.s.
Lueskelin mielenkiintoisia ajatuksianne ahdistuksesta, lääkkeistä.
Olen itse sitä mieltä, että jokaisen oma tapaus on uniikki, mitään yleisiä ohjeita ei voida laatia.
Emme voi sanoa kenellekään, että ei rauhoittavia hautajaisiin, puhdas suru parempi. Ei lääkettä masennukseen, koska muka vain turruttaa.
Se on toisaalta totta, toisaalta voi olla , että sureva tai masentunut on niin rikki ja romahduksen partaalla, että lääkehoito on täysin välttämätön ja hyväksyttävä apu.
Kun äitini kuoli traumaattisesti yllättäen, en shokista ja raastavasta epätoivon kaudesta olisi selvinnyt ilman lääkitystä. Keskivertoa tunneherkempänä olisin varmaan joutunut johonkin psykoosiin.
Lääkkeiden avulla läpäisin alkushokin, hautajaiset, vahvalla unilääkkeellä nukuin.
Toki kannattaa olla ilman lääkitystä, jos on vahvempi tunne-elämältään. Jos jaksaa tehdä surutyön rankimman kautta, surustaan toipuu myös selkeästi.
Mulle on kait osittain suremattomasta surusta jäänyt katkeruutta ja itsesääliä ja depressiota.
On myös kokemus siitä, kuinka vuoden terapian lopppuvaiheessa masennus vain syveni, tarttui terapeutiin, joka lipsautti syövänsä itsekin masennuslääkkeitä. Tämän jälkeen mulla on ollut kyyninen ja epäilevä suhtautuminen terapiaan, ainakin ns. analysoivaan, jossa traumoja entisestään revitään auki ja itsestä sitten pitäisi löytyä parantavat voimat.
Sain hyviä oivalluksia, mutta masennukseen eivät auttaneet.
Mutta jos löytää hyvän terapeutin, jonka aidosti kokee lämpimänä ja myötäelävänä, niin terapia saattaa ollaiso apu.
Minua syytettiin terapiassa ongelmien älyllistämisestä ja liiasta takertumisesta transsendentaaliseen eli hengelliseen elementtiin.
Kun mustimman masennuksen pilkkopimeässä aloitin serotoniinilääkityksen, eli ns. uuden tyylin antideprerssiivisen epäluuloistani huolimatta, masennus alkoi dramaattisesti helpottaa jo ensimmäisen lääkeannoksen jälkeen, vaikka kuulemma auttaa vasta useamman viikon jälkeen. Se oli kuin Taivaan lahja.
Masentuneena ei edes jaksa uskoa Jumalan olemassaoloon, saati, että Hän rakastaisi ja välittäisi ihmisen rukouksista, joten rukoilla ei pysty sanallakaan , hyvä jos ees Jumalaa ajattelee.
Mutta uskon, että silti Jumalan rakkaus läpäisee kaikki sielumme syöverit, Jeesus Kristus rukoilee puolestamme silloinkin, kun ihmisen mieli on kääntynyt totaaliseen kapinaan ja katkeruuteen Jumalaa kohtaan, jonka kokee vain julmana sadistina.
Toisaalta on kokemus antidepressiivisestä, joka oli väärä ja olisi heti pitänyt lopettaa, mutta kilttinä tyttönä kärsin lihasnykäyksistä, huimauksesta, hirveistä näkökenttähäiriöistä useamman viikon ennenkuin sain lääkärille soitettua ja vaihdettua lääkkeen.
Kyllä asia on silti Suomessa ainakin niin, että turhan helposti lääkärit resepteihin tarttuvat, mutta onko se siksi, ettei resurssit riitä asian selvittelyyn keskustellen.
Olen saanut todella ihanan nuoren naispsykiatrin terveyskeskuksesta, mutta lääketttä ja lääkkeen vaihtamista käsittelevät monet jutut. Enkä osaa ees sanoa, auttavatko uudet. Anyway, olen saanut annoksia pienennettyä.
Olen toivonut iät ajat, että löytäisin kristityn terapeutin tai ihmisen psyykeä ymmärtävän sielunhoitaja, tervehenkisen kristityn.
Ei psyyken ongelmia pikarukouksilla paranneta. Mutta ei vain ole löytynyt henkilöä, heitä on jonkin verran, mutta ihmisillä on niin paljon hätää, joten jonot ovat pitkät.
Olen lukemattomia esirukouspyyntöjä perheeni, itseni, tuttujen asioista toimittanut Ulla-Christina Sjömanin rukousryhmälle ja saanut sieltä rohkaisevaa postia, mutta heilläkään ei ole sielunhoitoa.
Pirkko Jalovaaran luokse jonotin useamman kuukauden, hänellä oli aikaa 20 minuuttia keskusteluun ja rukoukseen.
Oman srk:npappi oli herttainen nainen, joka sairaanhoitajataustansa takia ilmeisesti puhui lähinnä käytännön asioista, hyviä ideoita oli monia.
Ei ole jatkuvaa srk-yhteyttä enkä aina edes halua enkä todellakaan aktiivisesti etsi sitä. On jotenkin hyvin kriittinen asenne, vaadin löytäväni lämpimiä, vilpittömiä, epäitsekkäitä kristittyjä, vaikka itsekään en ole sellainen.
On eräs srk, jossa aikoinani kävin, mutta monen vuoden tauon jälkeen tuntuu mahdottomalta mennä sinne. Vaikka tiiän, että ottaisivat avosylin vastaan.
Mulla on kymmeniä loistavia sielunhoitokirjoja-ja oppaita, mutta kaipaisi luotettavaa, elävää sielunhoitajaa.
Onko heitä missään Pääkaupunkiseudulla?
Ensimmäiseksi nähdessäni viestiketjun otsikon, luulin sen tarkoittavan sitä, että 'Etsitkö (masennuksen avulla) ihmisten suosiota'. Nyt vasta luin viestiketjun.
Olen jo keski-iässä, mutta huomannut aikuisena sen, että en ole osannut olla terveellä tavalla itsekäs. Vanhimpana lapsena minun tuli olla esimerkkinä nuoremmille sisaruksille ja hyvin nuorena jouduin kuuntelemaan vanhempien riitelyä ja ymmärsinkin jo siinä iässä jotain riidan syistä. Ei minulle muistaakseni koskaan sanottu, että minun olisi oltava esimerkkinä nuoremmille, mutta tunnollisena ja kilttinä tyttönä niin tein.
Tämä sama kiltin tytön osa on ollut elämässäni aikuisikään asti. Olin vielä 20-vuotiaana hyvin konservatiivinen ja jollakin tavalla lapsenuskoinen eli uskoin kaikista ihmisistä vain hyvää. Uskoni oli myös vahva ja rukoilin jopa päivittäin. Koulussa ja työelämässä olen pärjännyt hyvin, mutta heikkouttani (esim. itkemistä) en ole näyttänyt, vaan kaikki sellainen on pidetty sisällä ja itkenyt olen vasta sitten, kun olen ollut itsekseni.
Vasta yli 40-vuotiaana olen oppinut olemaan itsekäs. Olen tehnyt päätöksiä, joita muut ovat kummaksuneet aluksi, vaikka päätökset ovat myöhemmin osoittautuneet minulle oikeiksi ja elämänlaatuani parantaviksi.
Ensimmäisen masennusjaksoni sairastin n. 30-vuotiaana. Siihen liittyi läheisen kuolema. Silloinkin yritin olla tukena niille, jotka pystyivät suremaan heti avoimesti. Oma suru pääsi esiin vasta myöhemmin pitkän tunteiden panttaukseni vuoksi. Silloin en kokenut lääkkeitä ja terapiaa hyväksi vaihtoehdoksi, vaikka niitä käytinkin.
Nyt uuden masennuksen kohdatessa hain apua ja aloitin lääkityksenkin välittömästi. Olen yrittänyt pärjätä ilman lääkkeitä pidemmän aikaa ja en haluaisi niitä käyttää. En kuitenkaan nähnyt enää muuta vaihtoehtoa, koska en jaksanut mennä töihin yöunen puutteen vuoksi.
Näiden kahden masennusjakson välissä elin todella hyvää aikaa ja tunsin itseni vahvaksi. Tällä hetkellä kuitenkin on niin suuria vaatimuksia esim. työelämässä, kun on oltava tuottava ja tehokas, vaikka sydän itkee verta... Pitäisi löytää se nappi, mistä itsensä saa off-tilasta on-tilaan?