Todennäköisesti olen sairastanut jonkin asteista masennusta jo pidemmän aikaa. Minkäänlaista diagnoosia ei siis koskaan ole tehty. Netissä tein Beckin masennustestin, ja sain tulokseksi 31, eli sen mukaan voisi olla jopa kyse vakavasta masennuksesta... miten luotettava tuo testi on? Kuolema pyörii mielessä ja olo on huono, ei jaksa oikein mitään. Välillä menee hieman paremmin, mutta aina kuitenkin palaan tähän masentuneeseen ja epätoivoiseen mielentilaan. Joskus tuntuu etten edes ole masentunut, että olen varmaankin vaan tottunut jo tähän olotilaan, että se on jo osa minua. no joka tapauksessa, en ole hakenut apua, koska en usko että kukaan voi minua auttaa, puhuminen ei ole koskaan ennenkään tuottanut tulosta, ja lääkkeitä en halua syödä! Se on ehdoton ei! (joten en nyt halua kuulla kommenttia siitä, että lääkkeet kannattaa ja plaa plaa). Olen nähnyt miten lääkkeet vaikuttavat, millaiseksi ne tekevät, joten en todellakaan halua tulla samanlaiseksi. Joten eikö nyt olla siinä pisteessä, että mitään ei ole tehtävissä ja ainoa vaihtoehto on kuolema, tai ikuinen kärsimys? Olen saanut sellaisen käsityksen, että jos apua hakee, niin ensimmäiseksi lyödään vaan lääkkeet kouraan, sen enempää tutkimatta, ja sitten vaan kotiin... ehkä saa lähetteen jonkin sairaanhoitajan juttusille, että pääsee purkamaan sydäntään... eli siis vaan sairaanhoitajalle, ei kellekään alan ammattilaiselle. Täytyisi olla sen verran rahaa, että voisi mennä yksityiselle, niin ehkä jotain kunnon apua saisikin. Mutta kun olen rahaton, niin täytynee siis varmaan tappaa itsensä.
ilman lääkkeitä
vielä nuori
11754
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
"Joten eikö nyt olla siinä pisteessä, että mitään ei ole tehtävissä ja ainoa vaihtoehto on kuolema, tai ikuinen kärsimys?"
Niin kauan kuin on elämää on myös toivoa .Masentunut ihminen ei jaksa nähdä toivoa ,iloa saati valoa eikä usien lohdutustakaan huoli.
Hyvä merkki on se että olet pystynyt kirjoittamaan pahanolosi ulos ,tosin se ei varmaan paljoa helpota .uskon että saat apua kun otat yhteyttä terveyskeskukseen ja kerrot tilanteesi ,he osaavat neuvoa varmaan askeleen eteenpäin .
Lääkket on joskus tarpeen ,uskon että kannattaa kokeilla jos ei mikään muu auta .
Olen jo kertonut aikasemmin että koin syvän pohjan elossani ja luulin etten selviä ,olin silloin 18 vuotias ja nyt yli 50 joten kokemuksen rintaäänellä voin sanoa elämässä on varattuna niitä aurinkoisiakin päiviä myös sinulle .
Elämä on meille annettu lahja ja jokaisella meillä on tarkoituksemme ,elämänantaja ajallaan kutsuu meidät täältä pois ,sitä ennen olisi hyvä löytää yhteys elämän antajaan .
Mitä onkaan ikuisuudessa ?
kannattaa ottaa vastaan jos aiot hakea kelan tukea yksityiseen psykoterapiaan. Oman kokemukseni mukaan henkilön on oltava 3 kuukautta julkisella puolella hoidossa joka tarkoittaa mm lääkkeiden syöntiä. Tämän jälkeen psykiatrinen lääkäri kirjoittaa sinusta b-lausunnon kelaan joka tekee päätöksen tuesta. Muitakin "reittejä" kelan tukeen on mutta niistä en osaa sanoa.
Minä otin riskin ja otin hieman lainaa jotta pääsin aloittamaan terapian. En olisi jaksanut odottaa kolmea kuukautta.
Ja kannattaa kysyä useammalta ammattiauttajalta esim. hintoja, niissä saattaa olla eroja.
Itsekin olin lääkkeistä kieltäytyjä aluksi mutta kyllä nyt näin jälkeenpäin on sanottava että ehkä niiden ansiosta pääsin työelämään aikaisemmin takaisin. Eihän sinun välttämättä tarvitse syödä lääkärin määräämää annosta vaan kuuntelet itseäsi että mikä pienempi määrä sinulle riittää. Kirjoituksestasi päätellen toivon että menisit hakemaan itsellesi apua. Älä turhaan kärsi pahasta olosta.
Sanoit, ettet halua kuulla sitä, kuinka lääkkeet auttavat, mutta minun on suorastaan pakko kertoa oma kokemukseni masennuslääkityksestä, koska olin itsekin monen monta vuotta sitä vastaan - miksi, sitä en osaa sanoa; kaipa sitä vain luuli, että lääkkeistä jää riippuvaiseksi ja ne jotenkin turruttavat. Kun kuitenkin lopulta pitkin hampain ja melkoisen vastentahtoisesti suostuin aloittamaan lääkityksen, muuttui elämäni suunta täysin. Sitä ennen minulla ei ollut voimia mihinkään ja koko ajan olo oli aivan painajaismainen - mutta kun lääkitys alkoi vähitellen tehota, ymmärsin, että olin taistellut sitä vastaan aivan turhaan kaikki ne vuodet. En tiedä, miten sitten uskot masennuslääkityksen vaikuttavan, mutta minun kohdallani ei ainakaan esiintynyt mitään niistä sivuvaikutuksista, joita olin pelännyt. Päinvastoin mieleni kirkastui ja selkeni seitsemän sumuisen ja epätoivoisen vuoden jälkeen, enkä voi sanoa lääkityksestäni olleen mitään haittaa, vaan se pelasti minut - todennäköisesti jopa itsemurhalta, sillä sitä olin suunnitellut synkkyyksissäni jo melkein toteuttamispisteeseen asti.
Usko pois, jos löytäisit oikean lääkkeen, se helpottaisi taatusti oloasi. En oikein oman kokemukseni perusteella pysty ymmärtämään, miksi joku kieltäytyy lääkityksestä, kun siitä kerran voisi olla, jopa hyvin todennäköisesti, sen ratkaisevan verran hyötyä, niin että pystyisi elämään jälleen normaalia ja jopa onnellista elämää. Ainakin kannattaa pohtia niiden omien ennakkoluulojen todenperäisyyttä jo senkin takia, että eri lääkkeet voivat vaikuttaa ihmisiin eri tavalla.
Ja vielä: jos aivoista oikeasti puuttuu jokin tärkeä välittäjäaine, ei sitä pelkällä terapialla takaisin saada. Lääkitys palauttaa aivokemian lähemmäs normaalitilaa. Ainakin suosittelen kokeilemaan - tuskin siitä haittaakaan olisi.
Sinä laitat nyt rinnakkain tämmöistä:
"Joten eikö nyt olla siinä pisteessä, että mitään ei ole tehtävissä ja ainoa vaihtoehto on kuolema, tai ikuinen kärsimys?" Siis kuolema tai ikuinen kärsimys! Ei, minä myös jo keski-ikään asti taistelleena masennus-ahdistuksessa, sanon että kaikki kortit kohdallasi ei ole käännetty. Olet nuori ja luvallisesti musta-valkoinen. Välimuotoja tuohon on, eli asioita jotka alkavat kärsimystäsi helpottaa. Jo pelkkä ikääntyminen ja ulkonaisten elämänasioiden asettuminen, vaikka vaihteluita aina ihmisille pyrkiikin tulemaan, auttaa hurjasti.
Ilmeisesti olet saanut väärinkäsitystä lääkityksen vaikutuksesta joidenkin ns. huonojen potilastapausten kautta? Meitä tosi hyviä tapauksia, todella apua saaneita, on pilvin pimein! Meistä et välttämättä ole koskaan kuullutkaan, sillä yleensä olemme kai vaan, tyytyväisinä lääkitykseemme, ihan hiljaa. Eipä tuota niin viitsi lääkkeitään mainostaa, sitä että apuvoimaa serotoniinineritykseensä on saamassa. Kuin aputippa bentsiiniin ja moottori kyllä käy taas. Itsekin olen saanut mm. uudelleen työelämään palattuani ehdottoman avun lääkityksestä, että ylipäänsä uskalsin mennä ja aloin selviytyä ja sain itseluottamukseni työntekoon takaisin. Siis lääkitys oli vain kainalosauva, ihan oikeasti se kyllä olin minä itse psyykkeni ja älyni kanssa joka selviytyi, mutta kynnyksen ylityksessä aivokemiallinen apu oli ehdottoman tärkeä tapauksessani.
- Joillakin ihmisillä on kova taistelu, että lääkitys sopisi. Joillakin etsitään oikeaa lääkettä ehkä vuoden, sitten se löytyy. Joillakin, kuten minulla, heti eka kokeilu ssri:tä oli nappiin. Sinä tosiaan voit kokeilla pientä annosta ssri:tä, että pääset pahimman yli tässä tuskassasi. Ainahan voit ajatella, että lopetat lääkityksen. Kukaan ei pakota. Ei pieni aika lääkekokeilua ketään tapa, ei!
Sorry nyt, kielsit mainostamasta lääkityksen avullisuutta, mutta minun on pakko vihjaista, että ehkä et tiedä ihan kaikkea vielä tästä aihepiiristä. Olet sattumoisin tutustunut joihinkin vaikeisiin, lääkityksen kanssa taisteleviin ihmisiin ja muodostanut kielteisen kuvasi siitä. Tarkista vielä asiaa, please :-). Lääkkeet yleensäkään eivät ole myrkkyä, vaan ihan ihmisille tarkoitettu.
Ei sinunkaan kannata kärsiä - turhaan, eikä varsinkaan 'ikuinen kärsimys' ole osaksesi tarkoitettu. Kuolema ei ole vaihtoehto. Semmoinen asia on isommissa käsissä ja hoidetaan luonnollisesti, ilman meidän kommenttiamme... Sitkeyttä sinulle nyt toivon ja kirjoittelehan lisää tännekin!
Kyllä tuo tekemäsi testi on suuntaa-antava. Ei se ole kovin tarkka, mutta tavallaan allekirjoittaa sen, minkä itsekin tunnet ja ymmärrät, että kaikki ei ole kohdallaan. Tämmöiseltä elämän ei normaalisti pidä tuntua.
Jotenkin, koska ilmoitat olevasi vielä nuori, niin siinä se juttu juuri onkin, että olet kovastikin muuttuvainen vielä meihin keski-ikäisiin verrattuna. Sinun itsesi sekä muiden nimenomaan kannattaa työskennellä sinun olosi kanssa, sinä toivut kyllä. Olet ikäsi vuoksi etulyöntiasemassa myös. Ilmeisesti sinua painaa tulevaisuuden käytännönkin asiat (koulutus, ura, seurustelut)? Nuoruusikä on paineita tekevää, oli minullakin. Mutta aikoinaan 2-kymppisenä kuitenkin sain langan päästä kiinni saatuani hyvän työpaikan jne. Myös tapasin oikeanlaisia tyyppejä toista sukupuolta, mikä kummasti hoisi ja nosti itseluottamustani, auttoi eteenpäin. Myös hyvät, syvät keskustelut ystävien kanssa auttavat kovasti paljon. Kaikenlaiset asiat auttavat, yksi asia kerrallaan kun sinullakin helpottaa ja saa ratkaisua, alat voida paremmin. Näin uumoilen. - Ole nyt rauhassa ja 'pidä melua itsestäsi' edelleen. Peli ei ole menetetty. Sinä olet tärkeä. Sinä et ole sattuma! Kuulemiin...
No kerronpa vähän omia näkemyksiäni masennuslääkkeistä, siis sen perusteella mitä olen nähnyt/kuullut. Parikin hyvää ystävääni ovat siis lääkkeitä syöneet, eli olen ollut läsnä ja nähnyt kyllä kaikenlaista: Ystäväni oli kuin zombi lääkkeiden vaikutuksen alaisena, suurin tuska oli poissa, mutta niin oli myös kaikki iloiset tunteetkin. Hän ei kyennyt itkemään, ei nauramaan, oli vaan. Puhui kuolemasta tms. aivan vakavana, ilmekään värähtämättä, tai vastaavasti parempana hetkenä kertoi jotain positiivista ilman hymyn häivääkään. Hän oli väsynyt 24/7, hädin tuskin jaksoi olla hereillä. Lihoi 10 kg. Oksenteli pitkin päivää (=maha sekaisin). yms. yms.
Toinen ystäväni lopetti lääkityksen ja oli totaalisen koukussa, se ei onnistunutkaan, vaan vieroitusoireet olivat kamalat. Ja lisäksi kertoi lääkkeidensä maksavan todella paljon.
Tässä siis omat "kokemukseni" lääkkeistä... ja kyllä, tiedän ettei kaikilla käy noin, mutta ystävilleni kävi, enkä itse halua lääkeriippuvaiseksi ensin maksettuani suuret rahat lääkkeistä, jotka saattavat lihottaa minua yli 10 kg, aiheuttaa isojakin sivuoireita ja tehdä minusta "tunteettoman"; vähän on kivaa, vähän on surullista, mut mikään ei oikein tunnu miltään, kaikki on vaan sellaista tasapaksua, neutraalia olotilaa. Ja sitäpaitsi, olen muutenkin aina ollut todella lääkkeidenvastainen, en edes aspiriinia ota ellei ole ihan pakko. Tyhmyyttäkö se sitten lienee, en tiedä. Mutta lääkkeille sanon ei!
Ja puhumista on tullut harrastettua liikaakin, eikä sekään ole oloani tässä kahden vuoden aikana helpottanut pätkääkään. Eli koen siis ettei minua voida auttaa, joten ainoa vaihtoehto on siis joko kärsiä tai sitten kuolla, tuskin ihmeparantumistakaan tapahtuu.
Ja kuten tuolla aikaisemmin joku kirjoitti, terapiaan ei pääse ilman että syö lääkkeitä, tai ainakin se on vaikeaa, ellei sitten maksa kaikkea itse... joten hyvät ihmiset, kertokaa mitä ne muut vaihtoehdot muka voivat olla, ellei kuolema tai kärsimys?
jo vastasit. - Hmmm? Et kuitenkaan voi tietoasi lääkityksestä laittaa noiden kahden kokemuksesi varaan. Hiljainen tieto jäänee näin sinulta pimentoon, hyvää kokemusta ON. En puhu lääkkeistä nyt enemmän...
Kirjoitat: "Eli koen siis ettei minua voida auttaa, joten ainoa vaihtoehto on siis joko kärsiä tai sitten kuolla, tuskin ihmeparantumistakaan tapahtuu."
- Tuota Sinä kun itsellesi hoet, niin et helpolla saa valoa näkyviin. Valoa ja itsesi tietämää parempaa tietoa ON. - Kyllä ihmeparantumisia tapahtuu joka aika! Mene syksyn tullen rukoiltavaksi johonkin suureen kristill. elävään kokoukseen ja kokeile. Nyt elokuussa semmoinen järjestetään Helsingin jäähallissa. Ota selvää tästä mahdollisuudesta. Minä olen saanut useamman kerran parantua ja paljonkin helpotusta, sekä ruumiilliseen että henkiseen vaivaani (vaivoihini!). Elämä kuitenkin on aaltoilevaa ja oireistoa palautuu, koska vaivat istuvat niin koko persoonassa.
Kuitenkin vielä lääkeasiasta, yleisesti: Mä keski-ikäisenä olen oppinut muista ihmisistä, että jyrkästi lääkkeille kielteiset ihmiset AINA jossakin vaiheessa elämäänsä ovat kuitenkin joutuneet nöyrtymään ja ottamaan lääkitystä, Aspirin mukaan lukien. Kukaan tietämäni lääkevastainen ihminen (äiti mukaan lukien) ei tietääkseni ole selviytynyt elämästä ilman lääketieteellistä "kemiaa", sorry. Moni kyllä kunnianhimoisesti yrittää, mutta tämä aika ja tämä maailma on niin paha paikka ja me ihmiset olemme polvesta polveen heikentyneet ruumiillisesti ja henkisesti, että, hmmmm, nykyisin olemme aika reppanoita, sairaita siipirikkoja. Mutta, on tämä elämää silti, pienissä asioissa ja pienissä voitoissa.
Kaikkea hyvää ja tsemppiä sinulle. Jatka, please, vaihtoehtojen etsimistä kuitenkin. Sinun ei tarvitse kuolla tai kärsiä ikuisesti. Etsi jotakin siltä väliltä, mä olen löytänyt kyllä. Elämä on haaste, ei muakaan aina huvita. Mutta keitaita sitten annetaan myös.
Vielä haluan kommentoida muutamaa kohtaa viestissäsi, mihin en vielä takertunut tuossa aikaisemmassa vastauksessani.
"Olet ikäsi vuoksi etulyöntiasemassa myös. Ilmeisesti sinua painaa tulevaisuuden käytännönkin asiat (koulutus, ura, seurustelut)? Nuoruusikä on paineita tekevää..."
"Myös tapasin oikeanlaisia tyyppejä toista sukupuolta, mikä kummasti hoisi ja nosti itseluottamustani, auttoi eteenpäin. Myös hyvät, syvät keskustelut ystävien kanssa auttavat kovasti paljon. Kaikenlaiset asiat auttavat, yksi asia kerrallaan kun sinullakin helpottaa ja saa ratkaisua, alat voida paremmin. Näin uumoilen... "
- Tällaista nuoruuteen vetoavaa tekstiä inhoan, tottakai nuoruus on rankkaa, mutta en sentään ihan murrosikäinen enää ole :) joten ei voi vedota pelkkään nuoruuteen. Minullakin asioiden pitäisi olla hyvin, poikaystävä löytyy, ja myös muutamia ystäviä... mutta se ei itseluottamustani ole kohentanut pätkääkään, tunnen edelleen olevani kaikinpuolin huono ja arvoton yms. Poikaystävän kanssa masennuksesta on tullut keskusteltua paljonkin, mutta se ei ole oloani valitettavasti helpottanut :( joten vaikea vaan uskoa että auttaisi puhuminen jonkun lääkärin kanssa.
Siinä olet oikeassa että koulutus-asiat stressaavat. Lopetin aikoinaan koulun kesken (juuri masennuksen takia), ja nyt en ole saanut tehtyä mitään. En uskalla. Pelkään että epäonnistun. En vaan saa aikaiseksi, en tiedä mitä tekisin. Enkä edes tiedä olisiko minusta koulunpenkille tässä olotilassa.
Tuntuu vaan niin toivottomalta kun masentaa, enkä pääse siitä yli... :(
Ehkä tietosi psyyken lääkkeistä perustuu vanhoihin lääkkeisiin? ja vallan muiden psyykkisten sairauksien hoitoon tarkoitettuihin lääkkeisiin kuin masennus?
Nyt on kuitenkin niin, että masennuslääkkeet ovat uusia ja vaikutusmekanismiltaan aivokemiaan, välittäjäainereseptoreihin vaikuttavia. ne eivät siis mitenkään turruta ja lamaa.
Myös minut ovat ssri-lääkkeet pelastaneet :)
Olen ollut alakuloinen ihminen koko elämäni ja joskus masennus saa pahasti voiton, etten jaksa edes sängystä nousta. Masennukseeni on monesti vaikuttanut muut mielenterveysongelmat, alkoholi, huono ruokavalio, liikkumattomuus, ihmiset, stressi jne. Seinäkin on monesti tullut vastaan, että olen halunnut helpoimman tien jolla kuolla, mutta vielähän tässä ihan muita ärsyttäen ollaan. Kaikilla on oikeus kuolla milloin tahansa. Jos olisit vaikka onnellisin ihminen maailmassa, niin tulet kuolemaan...eihän sitä tiedä, vaikka kuolisi seuraavana päivänä. Minä monesti jopa "rukoilin", että en enää heräisi, kun nukkumaan laitoin.
Onneksi olkoon, että olet valinnut tien johon lääkkeet eivät kuulu. En ole minäkään mielialalääkitykseen koskenut koskaan, mutta "ilmaisessa" terapiassa olen kulkenut pari vuotta, vaikka en tarvitsisi sitäkään. Terapiasta voi olla apua siten, että voi saada pitempiä sairaslomia ja jopa jäädä osittain työkyvyttömäksi.
Tämä maailma menee vaan hullummaksi ja sitä enemmän on ihmisiä, jotka käyttävät mielialalääkkeitä. Tarvitsevat lääkitystä joka pikkuasiaan. Pitäisi katsoa vähän ympärilleen ja hoksata mistä tämä paha olo tulee, mutta eihän ihmiset jaksa näin hankalaa tehtävää, kun pitäisi pikkusen ajatella omilla aivoillaan.
Luepa seuraava linkin pätkä.
http://takku.rbgi.net/article.php/20061213011915321
tiedä mistä oma pahaolo johtuu, varsinkaan jos ei lapsuudestaan muista mitään. Nyt vasta ymmärrän, terapian ansiosta, mikä merkitys äitini masennuksella on ollut minun lapsuudessani aikuiseksi kehittymiseen.
Miksi käyt terapiassa ja viet tarvitsevan paikan jos kerta itse et koe sitä tarvitsevasi? Vain tuon sairasloman ja työkyvyttömyys eläkkeen takia?
"Tämä maailma menee vaan hullummaksi ja sitä enemmän on ihmisiä, jotka käyttävät mielialalääkkeitä. Tarvitsevat lääkitystä joka pikkuasiaan. Pitäisi katsoa vähän ympärilleen ja hoksata mistä tämä paha olo tulee, mutta eihän ihmiset jaksa näin hankalaa tehtävää, kun pitäisi pikkusen ajatella omilla aivoillaan."
Tuntui pahalta lukea tuo pätkä. Minulla on ollut lääkitys noin pari kuukautta. Masennusta minulla on ollut 15-20 vuotta. Tosin sitä ei aikaisemmin ole diagnosoitu, vaan vasta nyt. Sen pitkälti toistakymmentä vuotta "pärjäsin" ilman mitään. Ei ollut lääkitystä, ei terapiaa. Ystävät ja tuttavat "saivat" kuunnella kyllästymiseen asti "valitustani". Pikkuhiljaa kaikki kaikkosivat läheltäni.
Tiedän mistä masennukseni johtuu ja olen yrittänyt ajatella omilla pikku aivoillani jotta pääsisin eroon masennuksestani. Ikävä tosiasia vain on ettei kaikki ihmiset yksin pysty käsittelemään asioita selviksi. En usko että kukaan siihen pystyy. Siksipä olenkin erittäin tyytyväinen että minulla on nyt lääkitys ja saan käydä terapiassa.
Terapiassa on se(kin) hyöty, että vastapuolena on ammattilainen joka on perehtynyt auttamaan ihmisiä. Hän antaa apuja asioiden käsittelemiseen.