Olen 25-vuotias nainen. Elämäni on mennyt kokoajan hienosti eteenpäin. Vastoinkäymisistä on taisteltu hienosti voittoon ja olen kokenut kutakuinkin aina olevani onnellinen. Nyt päätin lomailla hetken, että jaksan tehdä gradun ja saada sen valmiiksikin ensitalvena. Sitten valmistuisin hyvään ammattiin ja voisin etsiä töitä. Asun poikaystävän kanssa ja parisuhde toimii. Ympärillä on oman näköinen ja viihtyisäksi laitettu koti. Elämään kuuluu useita hyviä ystäviä, mutta... Tunnen olevani tyhjä. Elämästä puuttuu sisältö? Kun sitten aloin miettiä tätä, huomaan että opiskelu ja siinä menestyminen on ollut opiskellessa minulle kaikki kaikessa. En kuitenkaan halua olla sellainen ihminen joka määrittää itseään vain suoritusten kautta. Miten löydän elämälleni merkityksen ja sisällön? Auttakaa ihmiset, mille te elätte? Mikä saa teidät tuntemaan itsenne merkitykselliseksi ja hyväksi? Mitäkautta te olette onnellisia?
Kiitos jo etukäteen, jos joku jaksaa minulle asiallisesti vastata!
Kiitos jo etukäteen, jos joku jaksaa minulle asiallisesti vastata!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Eiköhän se muutu kun pääset oikeisiin töihin. Voit tietysti myös miettiä, kuinka syvällinen suhteesi poikaystävääsi todella on. Ehkä sitä voisi syventää.
Kuvaat mielestäni ihan realistista asiaa, ilmiötä. Ollet löytänyt jotakin. Ei elämänsisältö tosiaankaan olekaan voinut olla tuossa (opiskelutavoitteissa). Tavallaan reagoit ihan terveesti!
Mielestäni ja kokemuksestani sanon, ettei sitä elämän sisällön tunnetta pidä yksin työelämästäänkään odottaa. Sorry, muttei se toimi siinäkään. Työelämä tukee, auttaa ja antaa elämälle avaruutta ja yrittämisen plus onnistumisen iloa - ajallaan, mutta ei sekään oikeasti riitä. Työstäkään ja urasta ei pidä olla riippuvainen. Olet ihan oikeilla jäljillä.
Käsittääkseni toiseen ihmiseenkään ei elämänsisältöä voi perustaa. Sinä, mene suhteesi kanssa naimisiin, jotta saat jatkuvuudentunteen, joka sinänsä olisi hyvää, luonnollista pohjaa. Toinen ihminen ja ihmiset ovat meille elintärkeitä, mutta vain matkakumppaneina, eivät täysiä elämänsisältöjä lopulta.
Usein elämän kiireiset vuosikymmenet antavat tunnun, että on täyttä ja tarkoituksellista elämää... mutta entäs' jos kiireet jostakin syystä loppuvat. Jäljelle jää vain Minä. - Kuka minä olen? Mistä olen tullut? Mihin olen menossa? Mikä on minun vaikutusalani maailmankaikkeudessa? Miksi olen täällä? (Okay, yhteiskunnallisesti olen kai tärkeä...)
Itse kokeneena sanon vain lyhyesti, että tuon tyhjän tilan, joka aina putkahtaa esiin, voi täyttää vain iankaikkisuusnäkökulma eli uskoon tulo eli elävän Jumalan löytyminen. Vastaukseni sulle on: mä elän Jumalalle, muuten en kestäisi päivääkään tätä höpsötystä ja tyhjyyttä ja yleistä tuskaa. - Tämän kirjotin rehellisesti kirjoitukseesi kommentoiden ja sen inspiroimana. Kuvauksesi on tosi hieno ja kyselysi auttoi minunkin ajatteluani - eteenpäin, omaa elämääni peilatessani. Heippa.
Kiitos vastauksista. Itsekin olen tuon usko-asian kanssa painiskellut ja ymmärrän kyllä että uskossa olevilla ihmisillä on elämälleen sisältö ja päämäärä. Mutta uskoon ei tulla päättämällä tulla uskoon. Suhteeni uskoon on vaikea, välillä haluan uskoa ja välillä koko homma tuntuu vain ihmisten keksimältä lohdutustarinalta. Ei ole minun asiani puuttua kenenkään muun elämään, mutta omalta kohdalta turvautuminen Kristinuskon tarjoamaan elämän sisältöön tuntuu tällä hetkellä luovuttamiselta, itsensä helpolla päästämiseltä. Mutta ainahan aiheesta voi keskustella ja hyvä että saan aatoksillani muidenkin ajatukset liikkeelle.
Olin jo sulkemassa konetta, mutta löysin kommenttisi vielä... Ei, uskoon ei tulla päättämällä kauheastikaan itse. Sen vain voi päättää, että menee semmoiseen tilaisuuteen miettimään ja kuulostelemaan asiaa, jossa asia on esillä (tai kuuntelee radiosta). Jumala itse, siis Hengessä antaa uskon, sitä ei voi ottaa, mutta suostua kylläkin kai voi, kun jos kutsua kokee. Ensin on hyvä kuulla enempi, mistä on kyse. Mikään kiire ei ole, kuulostella voi ihan vapaasti. -Itse aikoinaan menin kysymyksen kanssa tilaisuuteen, kysymyksen jotta "voisikohan uskonto auttaa mua, kun mikään ja kukaan ei voi auttaa minun sitä jotakin pahaa tunnetta elämäni suhteen eikä pelkojani maailman suhteen... miten enää saan apua tähän johonkin (en kai osannut nimetä sitä tyhjyydeksi)". En tuntenut kokevani Jumalan tarvetta sinänsä enkä varsinkaan kokenut mitään synnintunnetta. Tunsin vain tarvetta selvittää, voisiko uskonnon, sen kasvatuksessa saadun, jutut auttaa minua jotenkin. Olin jostain (iltahartaudesta?) tajunnut, että 'papit' ymmärtää ihmistä sillai psykologisesti, sitä apua kai menin etsimään. Löytyi.
Niin, ihmisluonne on semmoinen, että minunkin kohdalla se oli tosiaan nurkkaan ajetun viimeinen kääntämätön kortti. Mutta nyt monien vuosien päästä on ihka kiitollinen mieli, että olipa hyvä, että siihen nurkkaan jouduin (pääsin!), muuten en olisi löytänyt. Korostan sanaa löytää. Sinunkin kohdalla tulee mieleen vuosisatojen viisaus, että "minun sieluni on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa". Näin se kyllä menee. Arkinen elämä jatkuu kyllä ihan ennallaan. Siihen tulee uutta näkökulmaa ja laajuutta, ihminen ei menetä mitään. Itse olen helpottunut, kun uskon kautta ymmärrän asioiden ja ilmiöiden tarkoitusta, merkitystä, päämäärää. Näin eläminen tullut tosi paljon mielenkiintoisemmaksi.
Ymmärrän sinua, nuorta ihmistä tässäkin: "turvautuminen Kristinuskon tarjoamaan elämän sisältöön tuntuu tällä hetkellä luovuttamiselta, itsensä helpolla päästämiseltä". Mun kokemus kuitenkin on, että siinä tulee jotakin lisää, ei siinä mitään luovuteta, ei todellakaan. Mitä nyt itsensä luovuttaa luojansa käsiin kuultuaan evankeliumia, ei muuta. Hän vaikuttaa hyvällä tavalla, mutta ei väkisin. Ei myöskään mitenkään helpommalla pääse normaalin maanpäällisen elämän vastuissa ja vaatimuksissa. Oikeastaan ja normaalisti tulee vain entistäkin vastuullisemmaksi ja myös voimakkaammaksi! Itse pääsin esimerkiks' liiasta itsekeskeisyydestä (ja sen tuomasta tuskasta ja syyttelystä) ja avauduin rakastamaan ympäristöäni ja sen ihmisiä ihan uudella tavalla, sillai pyyteettömämmin ja siitäpä saakin elämään ytyä, tyydytystä. - Heipat sulle.
itse löydettävä vastaukset. Tietysti voi kuulostella mitä muut sanovat ja miettiä myöskin muiden antamia vastauksia.
Kysymyksessä on kuitenkin yksi aikuistumiseen liittyvä prosessi, johon jokainen tarvitsee jonkin kannanoton. Se, että sinulle jo noin nuorena tuli tuo ikuisuus- ja elämäntarkoituskysymys eteen, on pelkästään positiivista. Nyt sinulle jää enemmän aikaa löytää itsesi ja ymmärtää paremmin myös elämää sinänsä.
Oma mottoni on: olememme täällä maailmassa muita ihmisiä varten. Niin ja lisäksi tietysti ihan omaa itseämme varten. Elämä on lahja, joka on tarkoitettu ihan vaan elettäväksi.
Sen elämisen pitäisi olla vapaata ja luontevaa. Tulevaisuuttakin voi rakentaa, mutta on aina muistettava, että sen rakentamisen ei pidä antaa muodostua liian määrääväksi. Tulevaisuuteen on hyvä jättää aina varaus: jos Jumala sallii. Elämän ilot nousevat usein juuri tuosta kiitollisuudesta: kyllä Jumala oli hyvä, kun salli tämän ja tuon onnistua.
Sait jo aika hyvin opastusta siitä, miten uskosta voi löytää vastauksia elämän perimmäisiin kysymyksiin. Yhden näkökannan lisäisin vielä. Uskossakin voi elää täysin vapaasti. Ei ole mitään tiettyä mallia, joka pitäisi täyttää. Ole vain rauhassa oma itsesi ja luota siihen, että Jumala hyväksyy sinut ihan sellaisena kun olet.
Muista vielä, että Jumala johdattaa meitä ja Jumalalla on hyvät aikomukset meidän kaikkien suhteen.
elä sinä tuputa sitä Jumalaasi täällä, se ei ole mikään vastaus, Uskons' kutakin auttakoon. Jokainen päättäköön uskostaan itse, ;)
Todella hyviä kirjoituksia kaikilta.
Itse olen siinä tilanteessa, että tajuan olleeni masentuneena jo kauan. Elämässäni on tapahtunut paljon viime vuosien aikana; pitkä suhde loppui, siitä seurasi syyllisyydentuntoja, sairastuin vakavaan sairauteen ja keräsin itselleni liikaa töitä, joista en oikein selvinnytkään. Olen työttömänä, mutta aikaa itselle ei tunnu löytyvän millään, kun aina on muuta tekemistä.
Nyt olen muutaman viikon pitänyt puhelimen päivisin kiinni aina kun mahdollista ja lukenut erilaisia itsetunto- ja elämänoppaita. Ei sitä pelastusta kirjoita löydy, mutta ne antaa vinkkejä siitä, mistä lähteä pohtimaan itseä. Vielä olen todella alussa, mutta tiedän tämän olevan koko loppuelämän aikainen prosessi, eikä minulla minnekään ole kiire. Tahdon oppia tuntemaan itseni ja olemaan vahvempi ihminen.
Minulle kristinusko ei ole se oikea. Löysin jo murrosiässä rajatiedon, ja sitäkautta kaikenmoisen okkultismiin liittyvän. Näin myöhemmällä iällä (olen melkein kolmikymppinen) olen tajunnut olevani pakana koko ikäni. Sen kummemmin en uskoani ala jakamaan, mutta pakanuudesta löydän sen täyttymyksen, jota olen kaivannut. En minä siitäkään mitään paineita ota, olen sellainen kuin olen, vaikkeivät ne kaikkiin tietyn pakanuuden alaryhmittymiin sopisikaan. Olen sellainen eklektinen wiccahtava suomipakana... Tai jotain.
Ota rohkeasti selvää muistakin uskoista, niistä löytyy paljon asioita, joita voi pohtia, vaikkei kyseisestä uskosta itselleen omaa löytäisikään. Oppii tuntemaan itseään ja tietysti toivon ihmisten oppivan oikeaa suhtautumista pakanuuteen. Ei me mitään saatanan palvojia olla! Itse uskon luonnon voimiin ja lähinnä ammennan voimat muinaisuudesta ja luonnosta.
Friikit on aina friikkejä, on ne sitten kiihkouskovaisia tai kiihkopakanoita. Tai vaikka kiihkoroolipelaajia. Tai kiihkokalastajia. Friikki on aina friikki.
Meni jo hiukan asian vierestä, mutta anyway...
Ei kysyvä tieltä eksy, juttele ystäville ja kumppanillesi. Ja ennen kaikkea, JUTTELE ITSELLESI. Sisältäsi löydät vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Melka kuunnella. Hiljenny joka päivä hetkeksi, ole ihan vain itseksesi. Meditoi ja kuuntele omia ajatuksia. Jatka joka päivä sinnikkäästi. Ja kysy itseltäsi "Kuka minä olen?" "Mitä minä tahdon?". Kyllä sinä tiedät vastaukset, kun maltat kuunnella.
Kiitos taas vastauksista.
Olen samoilla linjoilla "joihin on" kirjoittajan kanssa siitä että elämme muita ja itseämme varten. Omassa elämässäni vaan tuon tasapaino on nyt heittänyt häränpyllyä ja olen siirtänyt itseni niin sivuun että en enää tiedä mikä todella olisi minua varten, mistä minä pitäisin. Ja jotenkin tuo ei nyt riitä, haluan jotakin enemmän. Kristinuskossa minua kuitenkin ahdistaa se että kannan kokoajan huolta siitä että en ole ollut "hyvä" ihminen. En jaksa lukea raamattua, en jaksa rukoilla, en jaksa miettiä syntejäni... tällä hetkellä en siis oikein jaksa koko uskomista.
Sitä olen juuri kovasti pohtinut, että jos ei ole kristillisesti uskossa, niin mistä löydän elämälleni tarkoituksen. Kiitos Usvaliekki että kerroit avoimesti pakanuudestasi. Koti jossa olen kasvanut on opettanut että pakanuus on vain luuserien vaihtoehto, jos ei jaksa uskoa. Ja nyt huomaan miten suuri vaikutus tällä on minuun ollut. En ole todellakaan tullut ajatelleeksi että elämällä voi olla tarkoitus, vaikka uskoisinkin siihen että kun kerran kuolen, olen sitten kuollut ja that´s it.
Itsekin luen tällä hetkellä paljon itsensä tuntemiseen liittyvää kirjallisuutta ja yritän sitä kautta löytää sen köyden pään joka pitäisi elämäni kasassa. Poikaystävän kanssa keskustelemme aiheesta myös aina kun koen tarvetta siitä puhua. Hän itse on käynyt samoja kysymyksiä lävitse vuosi sitten, mutta sitten vain antanut asian taas olla ja jatkanut elämäänsä. Eli siis siitä näkökulmasta asiani ovat ihan hyvällä tolalla, vierelläni kulkee ymmärtävä ihminen jonka kanssa voin puhua ajatuksistani avoimesti.
Mutta kertokaa te hyvät ihmiset vielä lisää, mille te elätte? Mistä te saatte merkityksentunteen? Mikä tekee teidät onnelliseksi?
niinpä, saman asian kanssa kamppaillaan. Oon ite tullut siihen tulokseen, että osittain ikäkin vaikuttaa tähän asiaan. Kai nuoruus alkaa olla ohi ja täytyy hypätä "oikeesti aikusen" kenkiin. Koen tämän jonkilaisena kriisinä. Mulla kanssa on asiat ihan mallillaan. Koulutus, työ, poikaystävä, kiva koti...ym. Kuitenkin tyhjä tunne vaivaa aika ajoin. Koen sen kuitenkin normaalina. Monella saman ikäsellä tuntuu olevan tienristeys vastassa "minne tästä kulkisi?", "mitä minä haluan?", "olenko tehnyt oikeita ratkaisuja?", "kuka minä olen?". Jos asiat elämässä muuttuu (ulkoiset), aiheuttaa se minulla aina kriisin, vaikka muutos olisi positiivinen. Ihminen on omalla tavallaan aina muutosvastainen. Jonkun ajan kuluttua sopeudun uuteen tilanteeseen ja olokin normalisoituu. uskon, että ihminen tässä iässä alkaa muotoutua omaksi itsekseen ja muutosta alkaa tapahtua omassa ajattelutavassa sekä mietitään näitä edellä mainittuja ikuisuuskysymyksiä. Miksi tälläiset omaan itseen liittyvät sisäiset muutokset eivät yhtä lailla aiheuttasi kriisiä, juuri samaan tapaan kuin elämän ulkoiset muutokset? Tämä on mun tapani ajatella asiaa ja selittää sen. Eikä ihminen voi kaiken aikaa olla onnellinen. Aina on jotain käsiteltävää. Nyt olen jo jonkun aikaa miettinyt, mitä minä haluan. Jokaisella on omat tapansa käsitellä ja tehdä asioita, joilla parantaa omaa oloaan. Mulla se on tekeminen. Liikun nykyään enemmän ja olen hankkinut enemmän urhelullisia harrastuksia sekä opiskelen lisää töiden ohessa. Tuskin nämä asiat peittoavat välillä pintaan tulevaaa tyhjyyden tunnetta, mutta en koe niitä huonoiksi vaihtoehdoiksi antamaan elämään enemmän sisältöä. Päätin kokeilla erilaisia asioita,ja saada tekemisestä ( nimenomaan mukavasta tekemisestä) iloa. Kyllä se on helpottanut ainakin mun oloa ja tyhjyyden tunnetta. Tätä asiaa mä oon jo kauan miettinyt, joten olen väsynyt ajattelemiseen, nyt tuli toimimisen vuoro. Eiköhän asiat omalla painollaan ja ajan kanssa selviydy.
niinhän ne srktyypit aina hehkuttaa, että uskoon tullaan jumalan avulla rukoilemalla eikä itse "tekemällä". eli jos haluat tulla uskoon, sinun on rukoiltava sitä jumalalta ja hakeuduttava jumalanpalveluksiin jne. varmaan papeilta ja muilta srk-ihmisiltä saat selvyyttä näihin uskonasioihin. mutta jos kristinusko ei tunnu oikealta, älä takerru siihen kuin viimeiseen oljenkorteen. se ei muodosta mitään kestävää, jos et todella koe sitä oikeaksi.
itse en kuulu kirkkoon enkä usko jumalaan. sain kristillisen kasvatuksen kaikkine rippikouluineen. joskus nuorempana olen tutustunut wicca ym juttuihin, mutta ei nekään sytytä. en näe syytä ryhtyä uskomaan mihinkään yliluonnolliseen, vaan pidän yksinkertaista selitystä parhaimpana ja luotan jossakin määrin tieteeseen. ihan yhtä hyvin voisi ryhtyä hinduksi kuin kristityksi, kumpikaan ei välttämättä ole toistaan enempää väärässä. näin siis minä ajattelen, mutta jos joku uskoo niin siinähän uskoo. en voi todistaa, ettei jumalaa tms. korkeampia voimia olisi olemassa.
minua on aina ihmetyttänyt tuo, kun jotkut luulevat että elämä on merkityksetöntä jos ei ole jotakin yliluonnollista, korkeampaa voimaa jne. pitääkö ensinnäkään elämälle olla mitään sen kummempaa tarkoitusta? eikö se voisi olla vain elämää, aivan itsensä vuoksi? mutta se oli mukavaa, että olit oivaltanut tuon asian...
Itse elän sille, että haluan tehdä täällä oloaikanani niin paljon hyvää kuin pystyn. Olen aina ollut kiinnostunut luonnosta, joten haluan tehdä oman osani sen säilyttämiseksi. Vaikka elämällä ei olisi mitään jumalallista alkuperää tai ihmeellistä tarkoitusta, elämä on kaikessa moninaisuudessaan niin uskomattoman kaunis että se on minulle arvokas. Vaikka minun tekemisilläni ei ehkä ole rikkahippusenkaan verran merkitystä tässä maailmassa, niin en voi silti vain katsoa vierestä kun kaikki tuhotaan turhaan. Maailmassa on paljon pahaa, ja haluan tehdä sen poistamiseksi sen verran kuin yksi ihminen voi tehdä. Eiköhän siinä ole jo aika huimasti tarkoitusta elämälle? kaikkia ei tietty voi tällainen tarkoitus kiinnostaa, ymmärrän senkin. itse en pysty muuttamaan sitä että tunnen moraalista velvoitetta auttaa.
En elä sille, että minut jotenkin palkittaisiin kuoleman jälkeen (kristinuskossa taivaaseen pääsy) vaan elämälle itselleen. niin ihmeellistä kuin se onkin, se on pitänyt minut ainakin tähän asti hengissä masennuksesta ja itsemurha-aikeista huolimatta. Onnelliseksi tulen, jos jokin hyvänä pitämäni projekti tms. onnistuu.
Tän maailmanpelastussoopan rinnalla oinen suuri asia elämässäni on rakkaus. En olisi varmaan hengissä ilman avomiestäni, hän on tehnyt minut onnelliseksi.
Niitä jokapäiväisiä pieniä ilonaiheita ovat tietty harrastukseni, liikunta ja puutarhanhoito.
en jaksa itseäni tappaa myöskään silkasta uteliaisuudesta. maailma on uskomattoman mielenkiintoinen paikka ja minulta on vielä paljon asioita oppimatta ja kokematta. elämää ei oikeastaan kannata ottaa niin kuolemanvakavasti jonakin suoritteena. eikö täällä voi olla ihan huvikseen, kun kerran jostakin syystä on sattunut tänne syntymään?
ja mikään elämässäni ei ole tällä hetkellä niin huonossa jamassa, että en kestäisi elää. toki jos ajaudun umpikujaan, tiedän että aina on ainakin yksi ulospääsy. se rentouttaa kummasti, kun tietää että kovin kauaa ei tarvitse kärsiä jos kaikki on menetetty.
ja jos nyt jostakin ihmeen syystä helvetti ja taivas ovat olemassa, niin helvettiinhän minä joudun kun en ole uskossa. mutta siinähän käristyn sitten, uskovaiseksi en ryhdy koska mikään uskonto ei vastaa moraalikäsityksiäni tai tunnu omalta.
tässä minun neuvoni: tutustu maailmaan ja nauti siitä, löydät kyllä tarkoituksen/mielekkyyden elämääsi!