Suvarimuisteluita rennosti

On oltu, multta palsta ei toimi.

female kirjoitti:

On oltu, multta palsta ei toimi.

Suviseuramatka v.1997

Olin saanut opiskelun lomassa kesätyöpaikan Saksasta erään suomalaisen yrityksen tytäryhtiöltä. Työpaikka sijaitsi Sundern nimisessä kaupungissa, joka sijaitsee Ruhr:in teollisuusalueen itäpuolella n. 50 km Dortmund:in kaupungista kaakkoon. Jo ennen ulkomaille lähtöä olin sopinut työnantajan kanssa että voin pitää muutaman päivän vapaata kesä-heinäkuun vaihteessa suviseuramatkaa varten. Ajattelin kesää suunnitellessa, että millään en voi olla poissa kaikista kesäseuroista. Suviseuroihin täytyisi päästä, maksoi mitä maksoi.

Kesäkuun viimeisenä keskiviikkoiltana työpäivän jälkeen pakkasin rinkkaan tarvittavan matkavarustuksen asunnollani, joka sijaitsi Stemel-nimisessä kylässsä. Seuraavaksi aamuksi pitäisi ehtiä Dusseldorfiin, josta lentäisin sitten Helsinkiin. Päätin lähteä jo illaksi lentokentälle, jotta ehtisin varmimmin lennolle.
Matkani alkoi siitä, kun hyppäsin paikalliseen bussiin, joka meni n. 15 km:n päässä sijaitsevaan Nehaim-Husten nimiseen taajamaan. Sieltä jatkoin junalla n. 100 km:n päässä olevaan Dusseldorfiin. Matka meni läpi Ruhr:in teollisuusalueen, joka on yksi Saksan tiheimmin asutettua aluetta. Matkaan sisältyi junan vaihto Hagenissa. Vietin Dusseldorfissa pari tuntia katsellen kaupunkia. Auringon laskiessa siirryin lentokentälle S-bahn nimisellä paikallisjunalla. Junassa hämmästelin sitä, että olin ainoa valkoihoinen koko vaunuosastossa noin kymmenen ihmisen joukossa. Olin tosiaan menossa suviseuroihin.
Illan hämärtyessä yöksi yritin saada unenpäästä kiinni jalat levitettynä penkille lentokentän odotustiloissa. Muutama muukin ihminen yritti samaa läheisillä penkeillä. Kuului vain tasainen hurina, kun siivooja ajeli siivouskoneella ympäri laajaa terminaali-aluetta ja joku teini-käinen poika kulutti aikaa huristelemalla skeittilaudalla odotustilassa.
Olin ollut vajaan kuukauden yksin näkemättä ketään tuttua ja ollut tekemisissä työpaikalla ulkomaalaisten ja muutaman suomalaisen kesätyöharjoittelijan kanssa. Ainoa yhteydenpito muihin uskovaisiin oli ollut pari kirjettä ja muutama puhelin soitto kotiväelle Suomeen. Olin saanut viettää varsin mielenkiintoisen ja opettavaisen elämänvaiheen, kun täytyi tulla toimeen itsekseen vieraan kulttuurin keskellä, työskennellä ja hoidella monia käytännön asioita vieraalla (saksan) kielellä. Oli ollut aikaa omille ajatuksille.

Torstaiaamu valkeni sateisena. Lämpötila Dusseldorfin kentällä oli 14 C Soitin aamulla veljelleni Espooseen varmistaakseen, että hän tulisi vastaan kentälle ja toisi vanhempani tilaamat lentoliput, jolla pääsisin jatkamaan Rovaniemelle. Lento Helsinkiin lähti yhdeksän jälkeen (n.9.30) paikallista aikaa ja kesti kaksi tuntia. Lensin saksalaisen lentoyhtiön Boeing 737 tyyppisellä koneella. Koneessa oli vain kourallinen määrä ihmisiä. Sää oli lennon aikana pilvinen, eikä maisemia ollut nähtävissä, kuin vähän ennen laskeutumista. Veljeni oli vastassa seutulassa lentolippujen kanssa. Lento Rovaniemelle lähtisi vasta iltayöstä 23.30, eli puolen vuorokauden päästä. Lippuja tilattaessa aikasemmat lennot olivat täynnä. Olin jo valmiiksi miettinyt keinoja, miten selviäisin Rautiosaareen aiemmin. Tuntui vähän järjettömältä odottaa 12 tuntia lentoa Helsinki-Vantaan kentällä. Katselin pohjoiseen suuntautuvia lentovuoroja taululta ja huomasin että Ouluun menisi lento klo 13.30. Riensin Finnairin selvitystiskille ja tiedustelin, että voisiko Rovaniemen lennon vaihtaa kyseiseen lentoon. Vaihto onnistui, kun vapaita paikkoja oli jäljellä.
Istahdin tyytyväisenä penkille. Ajattelin, että Oulusta jatkaisin sitten junalla Rovaniemelle. Hetken kuluttua säpsähdin, kun tajusin että kelloni olikin vielä Saksan ajassa. Oulun lento lähtisi 20 minuutin päästä kotimaan terminaalista ja olin vielä ulkomaan terminaalissa. Kiiruhdin juoksujalkaa kotimaan terminaalille, jonne saapuessani huokasin sitten helpotuksesta huomatessani että muut matkustajat odottivat vielä terminaalissa koneeseen siirtymistä. Matkatavaratkin ehdin tsekata koneeseen.

DC-9 tyyppisen koneen noustua ilmaan kenttää ympäröi raju ukkoskuuro. Vesisade loppui pian ja kone teki kierroksen Helsingin yläpuolella kunnes nokka kääntyi pohjoista kohti ja kone sukelsi pilvien yläpuolelle. (pilvet peittivät maankamaran) Runsaan puolentunnin kuluttua pilvikerros väistyi jossain pohjoisen Keski-Suomen yläpuolella ja lentokone alkoi pikkuhiljaa valmistautua laskuun. Katselin ikkunasta maisemia. Alhaalla erottui lähes loputon metsämaisema ja siellä täällä harvakseltaan kulki tieuria, pieniä peltoja, soita, joitakin asumuksia ja pikkukyliä. Totesin vain itsekseni, että kotimaa näytti lähestulkoon erämaalta, kun sitä vertasi tiheästi asuttuun Keski-Eurooppaan. Kone lensi laajan Limingan ja Temmeksen peltoalueen yli ennen laskeutumistaan Oulun kentälle. Oulussa vallitsi lähes tulkoon helteinen sää auringon paistaessa lähestulkoon pilvettömältä taivaalta. Näytti siltä, että lämpötila nousi sitä korkeammalle, mitä pohjoisemmaksi mentiin. Helsingissäkin lämpötila oli 14 C. Kentältä siirryin bussilla kohti keskustaa. En tiennyt tarkkaan rautatieaseman sijaintia ja jäin bussista umpimähkäisesti jossakin lähellä kaupungin keskustaa. Erään ohikulkijan opastuksella löysin sitten rautatieasemalle. Rovaniemelle menevän junan lähtöön oli aikaa runsaat puoli tuntia.
Ostettuani liput istahdin odottamaan junan tuloa asemarakennuksen portaille. Hetken kuluttua kännykkäni pirahti (se oli siihen aikaan vielä NMT-puhelin), kotoa soitettiin ja tiedusteltiin sijaintiani. Siellä oltiin lähtökuopissa, asuntovaunukin jo pakattuna.
Matka Rovaniemelle kesti kaksi ja puolituntia. Junan ikkunasta katselin suolla kasvavia kitukasvuisia mäntyjä jossakin Kemin pohjoispuolella. Karu pohjoissuomalainen luonto näytti erityisen kauniilta ”saksalaissilmin” katsottuna. Lähestyttäessä Rovaniemeä juna alkoi täyttyä nuorista, joilla näytti olevan sama päämäärä. Mieliala alkoi nousta, kohta päästäisiin seurakentälle.
Samalla heräsi kysymys, miten asemalta pääsisi Rautiosaareen ja missä voisin yöpyä seurakentällä. Niistä minulla ei ollut hajuakaan. Kaikki järjestyi, tapasin tutun henkilön rautatieasemalla, joka oli tullut kaveriaan vastaan. Pääsin siinä kyydissä seurakentälle,jonne tultuani tultuani ei kestänyt kuin varttitunti kun tapasin toisen kaverin, jonka teltassa oli tilaa.

Seurakentällä olin jo ennen yhdeksää illalla. Ehdin kuuntelemaan vielä illan viimeisen seurapuheen. Ajattelin, että jos en olisi vaihtanut lentolippuja istuisin vieläkin Helsinki-Vantaan kentän terminaalissa ja kone lähtisi vasta kolmen tunnin päästä. Näin kallista aikaa säästyi 5-6 tuntia.
Tuntui vähän ihmeelliseltä tulla vajaan kuukauden yksinäisyydessä vietetyn ajan jälkeen suuren ihmispaljouden keskelle ja tavata eripuolilta Suomea tulleita matkaystäviä. Kulttuuri-ero oli todella suuri. Tuli sellainen olo, että sitä halusi nauttia joka hetkestä, minuuteista, tunneista, tavata kavereita, vaihtaa kuulumisia, kuunnella Jumalan sanaa, imeä itseensä uutta voimaa ja nauttia Pohjois-Suomen kesästä, lähes yöttömästä yöstä niin että sitten jaksaisi jäljellä olevan ajan kaksi kuukautta työskennellä vieraassa maassa.

Käydessäni ilmoitustaululla huomasin että Saksaan menevien tapaaminen olisi sunnuntaina puolenpäivän jälkeen. Ajattelin että täytyy mennä tapaamiseen. Siellä saisin nähdä muita Saksassa olevia uskovaisia. Joskus myöhemmin käydessäni katsomassa uudestaan ilmoitusta kuulin vieressä olevan jonkun nuoren miehen kertovan kaverilleen olevan lähdössä Saksaan aupairiksi johonkin uskovaiseen perheeseen, joka olisi muuttamassa sinne loppukesästä.
Kuunnellessani miehen kertomusta hän mainitsi paikkakunnaksi saman kaupungin, jossa itsekin työskentelin. Silloin hätkähdin. Nehän on tulossa samalle paikkakunnalle, jossa itse olen. En voinut olla kertomatta kyseiselle miehelle, jota en ennestään tuntenut, että itse olen kesätöissä siellä. Myöhemmin keskusteluissa selvisi, että perheen isä on tulossa työkomennukselle samaan työpaikkaan, jossa itsekin olin ja on koulutukseltaan saman alan ihmisiä, kuin minäkin. Sain tavata tämän perheen isän ja keskustella hänen kanssa. Totesin itsekseen, että ihmeellistä on Jumalan johdatus.

Kuukauden päästä siitä tapasin heidät uudestaan Saksassa ja sain jopa työpaikaltani työtehtäväksi auttaa tämän uskovaisen ison perheen muuttotavaroiden kantamisessa heidän asuntoonsa.

Mutta ainuut kuulemamme suviseuraterveiset oli, valtava pyykkivuori, ja parinpäivän pyykkirupeama oli "pyhitetty" pyykinpesuun.

Muuta ei oikeasti suviseuroista kuultu, ainut oli tosiaan valtaisa pyykki, ei puhettakaan mistään Jumalan Sanasta, ja siitä miten antoisaa se oli.

Onko siis oikeasti kellään niin hyvuä muistoja, että haluaisi niistä kertoa? Mitä jos ne hyvät muistotkin unohtuvat sen kaiken kaaoksen keskellä, jä jää ikuisesti unholaan?

Emmalia. kirjoitti:

Mutta ainuut kuulemamme suviseuraterveiset oli, valtava pyykkivuori, ja parinpäivän pyykkirupeama oli "pyhitetty" pyykinpesuun.

Muuta ei oikeasti suviseuroista kuultu, ainut oli tosiaan valtaisa pyykki, ei puhettakaan mistään Jumalan Sanasta, ja siitä miten antoisaa se oli.

Onko siis oikeasti kellään niin hyvuä muistoja, että haluaisi niistä kertoa? Mitä jos ne hyvät muistotkin unohtuvat sen kaiken kaaoksen keskellä, jä jää ikuisesti unholaan?

suvareista jäi paljonkin ihania muistoja. Yksi vaikuttavimmista oli se, kun istuimme perheeni (ei koko) kanssa isossa teltassa laulamassa: Ympärilläni olevien NUORTEN KASVOT!! Onnelliset, raikkaat ja hehkuvat !! He lauloivat sydämensä pohjasta...tuli oma nuoruus mieleen...voimallinen ja eläväinen usko...vahva luottamus Jumalaan...peilasin itseäni niihin nuoriin...Herra, lisää mulle uskoa!

Vanha sanonta on että yhteisiä ovat uskovaisten eväät.

Minusta tuo ei oikein toimi?