Viikkoja on nyt 37 ja parisuhde vetelee viimesiään. Onko muita odottajia tälläsessä onnettomassa tilanteessa?
Koen olevani pahimmassa mahdollisessa tilanteessa, mies ei enään vaan rakasta niin kuin ennen. Eikä kuulemma asialle ole mitään tehtävissä, hän kun ei enään vaan ole onnellinen kanssani. Itse rakastan miestä yli kaiken, ja tekisin ja antaisin kaiken että asiat paranisi. Tämän miehen kanssa haluan elää loppuelämäni mutta tunne ei ole molemmin puolinen.
Suhteella ei ole takana pitkää historiaa, ja nyt koenkin olevani todella tyhmä, kun aiemmin kuvittelin että niinkin nuori suhde kestäisi raskaudenkin.
Ei minua pelota elämä yksinhuoltajana, vaan elämä ilman tätä miestä.
Koen olevani pahimmassa mahdollisessa tilanteessa, mies ei enään vaan rakasta niin kuin ennen. Eikä kuulemma asialle ole mitään tehtävissä, hän kun ei enään vaan ole onnellinen kanssani. Itse rakastan miestä yli kaiken, ja tekisin ja antaisin kaiken että asiat paranisi. Tämän miehen kanssa haluan elää loppuelämäni mutta tunne ei ole molemmin puolinen.
Suhteella ei ole takana pitkää historiaa, ja nyt koenkin olevani todella tyhmä, kun aiemmin kuvittelin että niinkin nuori suhde kestäisi raskaudenkin.
Ei minua pelota elämä yksinhuoltajana, vaan elämä ilman tätä miestä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minkäs sille voi. Ei voi ketään alkaa pakottamalla rakastaa.Hyväksy vain tilanne. Olisiko kenties kannattanut odottaa muutama vuosi, eikä alkaa lasta hankkii.
Kyllä on paljon mukavampi, kun rakastava mies rinnalla.
Voisitko mennä muualle moralisoimaan? Aloittajalla varmasti muutenkin paha olo.
Aloittajalle: oletko kysynyt mieheltäsi mitä hän aikoo elämässään tehdä teidän eron jälkeen? Mitä suunnitelmia hänellä on? Sinkkuelämä? Uuden naisen löytäminen, uuden suhteen rakentaminen, uusi raskaus, uusi lapsi..? Jospa sitten kysyisit häneltä mitä sellaista hän luulee löytävänsä muualta, mitä ei saa sinulta. Jospa kysyisit häneltä, että eikö hän tiedä että lähes jokaiseen parisuhteeseen kuuluu kyllästymisen tunne joskus. Joskus tulee mitta täyteen, mä en rakasta sua enää, sä oot oksettava, en tahdo olla sun lähellä. Ajan kanssa ne ajatukset ja tunteet väistyy, ja tulee uusia tunteita, positiivisiakin. Ei aina saa antaa periksi ja luovuttaa, vaikka tuntuu siltä että ei rakasta. Koska se oikea välittäminen on siellä niiden ajoitaisten ärsytysten ja inhontunteiden alla. Vasta jos mies pystyy rehellisesti sanomaan, ettei välitä sinusta yhtään, niin peli on menetetty. Jos hän ei välitä sinusta eikä lapsesta, niin anna hänen mennä. Mies ei tiedä vielä mitä rakkaus on, mutta sen hän tietää, välittääkö vai ei. Ehkä hänen rakkautensa on muuttunut syväksi ystävyydeksi ja sellaiseksi "elämänkumppanuudeksi" ja hän on pelästynyt sitä tunnetta ja luulee ettei enää rakasta sinua.
Tai sitten kuvioissa on toinen nainen.
Ja sitten kun yhdessä on oltu tarpeeksi monta vuotta niin rakkaus ei voi loppua? Erittäin järkevä kommentti. Ei aika takaa rakkauden kestävyyttä. Eroaahan ihmisiä kymmenien vuosienkin suhteen jälkeen.
Ja alkuperäiselle: Maailmassa on 3 miljardia miespuolista (noin, yli 2 ainakin =)). Mutta kun lapsesi syntyy hän on yksi ainoa ihminen kuudessa miljardissa maailman ihmisestä, joka on sinun lapsesi.
Uuden miehen löytää koska vaan. Ei kenenkään perään kannata parkua. Elämä on siihen liian lyhyt.
Toisekseen voi olla, että tilanne on pelästyttänyt miehesi ja hän luulee ettei rakasta sinua tai pelkää rakastaa sinua. Tilanne voi muuttua lapsen syntymän jälkeen... Mutta opettelet nyt ensimmäiseksi rakastamaan itseäsi ilman miestäsi niin sitten se on aikalailla sama tuleeko mies takaisin vai ei.
Vaikeahan tässä on sivullisen mitään sanoa, mutta voin vain kuvitella miten kamala olo sulla on.
Joskus tilanne voi myös olla pelkkä kriisi, mies alkanut pelätä perheen mukanaan tuomaa vastuuta tms. sitä mukaa kun masusi kasvaa. Ei se välttämättä ole rakkauden loppu vaan tilapäinen kompastuskivi. Kaveri panikoi.
etpä ole yksin edes täällä kirjoittaneista vaan teitä on ollut muitakin. Joskus kyse on vain siitä että lapsen tulo tavallaan ajaa miestä kauemmas vaikka sitä vauva aon yhdessä harkittu ja tehty jne. Josku skyse on siitä että se suhde on jo väljä ennen kuin raskaus alka aja joku jopa paikkaa suhdetta vauvalla. Oli niin tai näin niin eipä toista voi pakottaa.
Jos on fiksu ja pystyy niin koittaa nyt pitää tilanteen niin että mies on auttamassa vielä vauvan kanss aja lopulliset päätökset tehdään sitten vasta kun ihan se hankalin vauva-aika on ohi. Varsinkin kun naisen hormoonit saattaa heitellä ja muuttaa persoonallisuuttakin paljon odotusaikana.
Jos kuitenkin eroatte niin jäähän se vauva siihen kuitenkin vaikka todella aika ei ole paras. Toisaalta sekin voi jopa katkeroittaa, mutta..
Tietyllä tavalla kyllä kuulutan perään vielä miehen kypsyyttä jos vaimo on viimeisillään ja alkaa tuollaisia puhua. Pitäisi mölyt mahassaan ja odottaa passelia aikaa. Ei se rakkaus lopu yhdessä yössä vaan siihen menee enemmän aika aja silloin voi odottaa ja miettiä milloin on sopiva aika ottaa asia esiin. Todella aikuista ja kypsää!! Mikään suhde kun ei pysy hyvänä ikuisesti vaan aina sen eteen on jossain vaiheessa tehtävä töitä tai sitten mentävä siitä mistä aita on matalin eli siitä mistä miehesi on menossa; uuta onnea etsimään vaan..
Voi voi.. esikoiseni on nyt 3v.
muistan kun itse odotin esikoistani. Olimme olleet mieheni kanssa yhdessä n.1½ vuotta kun tulin raskaaksi. Emme todellakaan tunteneet toisiamme niin hyvin kuin olisi ehkä pitänyt mutta.. raskauden aikana vieraannuimme ja ensimmäinen vuosi lapsen kanssa oli yhtä tuskaa parisuhteelle. Emme edes tunteneet edes toisiamme, kunnes itse päätin että eroamme, mikä antoi uutta tuulta purjeisiin. Nyt olemme olleet 6 vuotta yhdessä ja odotan toista lastamme. Helppoa ei ole ollut ja näin jälkikäteen ymmärrän muutoksen, mikä tapahtui itsessäni raskauden aikana; huomionkipeä, herkkä, hieman vainoharhainen ja haavoittuva. Nyt huomaan samat "oireet" jälleen, mutta osaan ehkä hallita niitä paremmin. Yritän olla työntämättä miestäni kauemmas ja hän yrittää osallistua raskauteen kaikin tavoin vaikka se hänelle ei ole luontevaa eikä helppoa. Raskaus on muutoksen aikaa kaikin tavoin, mutta kyllä se siitä. Älkää nyt vaan tässä kohtaa luovuttako, vaan ottakaa ero-ajatuksiin aikalisä. Lapsen ollessa n.6kk parisuhteelle löytyy kummasti taas aikaa ja kaikki normalsoituu. Puoli vuotta on hyvin pieni uhraus onnellisen kokonaisen perheen saavuttamiselle. Jos ei yksinkertaisesti toimi, ei sitten, mutta kyllä parisuhteestakin on oikeus ottaa aikalisä, Ei loppuelämän kestävä rakkaus voikaan olla helppoa, eikä saakaan olla.
Kiitos edelliselle kirjoittajalle kauniista sanoista, olen täysin samaa mieltä kanssasi siitä että "ei loppuelämän kestävä rakkaus voikaan olla helppoa, eikä saakaan olla". "Perushyväolo" tietenkin täytyy olla kummallakin osapuolella, ja mutta on itsensä pettämistä ajatella että toinen ihminen voisi koskaan tuottaa *pelkkää* hyvää mieltä. Sillä varauksella että parisuhteessa ei ole hyväksikäyttöä, on kummankin kestettävä pahoja aikoja, oli kysymys sitten viikoista, kuukausista tai vuosistakin - sitoutuminen on elämän mittainen juttu. Ja niin alkuperäiselle vielä; niin kamalaa kun se onkin, jos toinen ihminen ei näin ajattele/koe, sille ei voi mitään. Mutta toivon että suhteenne kuitenkin lopulta pysyisi kasassa ja kaikkea hyvää teille.