Kihloihin nuorena

Kuulostaa tutulta... Muistan ajatelleeni ihan samoin kuin sinä 10 vuotta sitten...

Silloin ei vielä onneksi teinikihlat olleet muotia ja en edes tajunnut kihlautumisen olevan mahdollisuus. Sitten kului muutama vuosi, aikuistuin ja kasvoin (myös erilleen siitä teinirakkaudesta, kuten useimmille käy). Pari vuotta sitten kohtasin sen oikean ja olin todella onnellinen, etten ehtinyt kihloihin kenenkään muun kanssa. Nyt olemme olleet vuoden onnellisesti naimisissa.

Tiedän, ettet haluaisi kuulla tätä nyt, mutta halusin kertoa oman tarinani. Itse ainakin halusin olla varma kihlautuessani, että se johtaa avioliittoon.

Tosin yksi ystävistäni on päätynyt naimisiin sen teinirakkauden kanssa, eli ei se mahdotonta ole. Tosin hänkin kihlautui vasta n. 24-vuotiaana ja meni naimisiin parin vuoden kuluttua.

ajatteleppas seksiä vain yhden ihmisen kanssa koko elämäsi aikana.. aika epätodennäköstä, vaikka kaunis ajatus onkin. Pettämisiä tulee ennenpitkää. Sori, en halua pilata fiilistä, mutta...

No en tiedä ikääsi, mutta mielestäni alle kaksikymppisenä on aika turha kihlautua. Joku kuusitoistavuotiaskin "kihlautunut" herättää kyllä lähinnä säälin tunteita.

Kun kihlaus kuitenkin on lupaus avioliitosta ja harva menee naimisiin heti täysi-ikäistyttyään ja lähellekään jokainen 16-kesäinen ei ole lopun elämäänsä yhdessä sen senhetkisen ihQpoikkiksensa kanssa.

Miksi sitä kihlautumista ei voi säästää sinne myöhempään ajankohtaan, sinne kun häiden suunnittelu alkaa olemaan enemmän ajankohtaista? Miten se alaikäisenä sormus sormessa kulkeminen suhdetta muuttaa? Halu viestittää muille, että tässä nyt ollaan ihan oikeasti tosissaan/pidä näppisi erossa, tuo on mun? Muuttuuko suhde jotenkin varmemmaksi tai vakavammaksi rengastuksen jälkeen?

Suhde kyllä kestää jos on kestääkseen ilman mitään teinirengastuksiakin.

Tottakai sitä voi vaihtaa mitä tahansa koruja, sormuksiakin, jos nyt välttämättä haluaa merkitä toisen. Mutta eikö siitä millään voisi olla käyttämättä sanaa kihlaus? Turha mennä tekemään avioliittolupausta, jos sitä ei pysty herran aikoihin vielä toteuttamaan.

samoilla linjoilla olen muiden vastaajien kanssa. voisin myös selittää oman tilanteeni; olen 20 ja seurustellu 15 vuotiaasta asti saman nuorukaisen kanssa, eikä kihloihin ole kiire vieläkään. tiedän kuinka houkuttelevaa oli vielä pari vuotta sitten olla tavallaan edellä muita ikäisiään ja mennä kihloihin, tuntui että muut varmaan pitäisi mua tosi kypsänä ku niin nuorena oisin menny kihloihin. no, se on vaan typerää kun nyt ajattelee. kunnioitan paljon enemmän ihmisiä jotka jaksavat toisiaan kymmeniä vuosia ilman sormuksia. miksi kaikki kiva pitäisi olla hoidettu pois alta jo parikymppisenä? jos joillakin on niin kova näyttämisen tahto ni tehkööt mitä tykkää.

Jaa, että miksi? Siksi, että me kaikki vanhemmat olemme joskus olleet nuoria. Ja aika monikin rakasti silloin tosissaan toista... Ja sen jälkeen toista...

Ja tosiasia vaan on, että aika harvan nuoruuden rakkaus kestää vuosikausia ja avioliittoon saakka. Eihän se ole niin hirveän iso juttu, jos kihlaus purkautuu kun vertaa vaikka teiniraskauteen... Mutta kyllä moni on vanhempana harmitellut, että kun tuli silloin teininä mentyä kihloihin. Monelle kihlaus on iso asia ja olisi kiva mennä vain kerran elämässään kihloihin.

Ja totta on myös se, että niin moni nuori menee "kihloihin" näyttääkseen vaan, että ollaan varattu, ollaan tosissaan ja on niin ihquu (kirjoitinko kalkkiksena oikein tuon??) olla kihloissa jne. Ei se useimmiten tarkoita sitä, että ollaan sovittu naimisiin menosta. Että senkin takia nuorten kihlauksiin ei suhtauduta kovin vakavasti.

Ja mikä kiire kihlautumisella on, jos avioliittokaan ei ole aikoihin ajankohtainen? Ei se sormus mitään muuta. Kyllä se toinen siinä vierellä pysyy, jos on pysyäkseen ilman sormustakin. Jos ei pysy, ei siinä sormukset auta.

Ja mitä väliä sillä on mitä muut ajattelee? Näin vanhempana on se hyvä puoli, että ei tarvitse niin kauheasti välittää muiden mielipiteistä kuin nuorempana. Itse kyllä yleensä pystyn pitämään mielipiteeni omanani tai kirjoitan sen sitten vaikka nettiin... Eri asia, jos jokus sitä tulee suoraan kysymään.

Onko itselläsi kuitenkin myös vähän epäluuloja kun tarvitset muilta tukea kihlauksellesi? Ja täytyy vakuuttaa, että ollaan tosissaan jne.

Kun kysyt, miksi kaikilla on niin suuret epäluulot nuorena kihlautumista kohtaan ja vakuutat, että teini-intoilijoiden lisäksi on teitä tunnollisiakin, niin vastaapa tähän: mistä muut ihmiset tietävät, kumpaan kastiin kukin nuori kuuluu? Eli yhtä palavasti sitä rakkauttaan varmasti vakuuttavat ne nuorena kihlautuneet, jotka aikanaan saattelevat toisensa hautaan kuin nekin, jotka viikon päästä kihlautuvat jonkun muun kanssa. No, eihän se tietysti kuulu kyseisten nuorten lisäksi muille kuin ehkä heidän vanhemmilleen, mutta kihlaus on viesti ulkomaailmalle ja ulkomaailma käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kommentoi.

Ja oma mielipiteeni muuten on, ettei kummankaan ryhmän, tunnollisten tai sarjakihlautujien, oikeasti kannattaisi mennä liian aikaisin kihloihin. Oikeampi aika on sitten, kun on omasta mielestään riittävän kypsä, että voi miettiä myös avioliittoa ja mahdollista perheenperustamista - ja niiden molempien mukaanaantuomia vastuita ja velvollisuuksia kanssa. Kuten sinulle jo viitattiin, ei sitä varattu-mulle-merkkiä tarvitse toiseen liimata, jos suhde on kestävä. Eikä se suhde kestä kihlojen kanssa, jos ei ilmankaan.

tosiaan joutunut kokemaan sen itse, ja elämä kolhinut matkan varrella, tulee vähän epäluuloiseksi.

Ja yksi syy voi olla vaikka kokemani kummityttö: olen sille ostanut kolmet kihlalahjat, viimeisistä olin jo vähän sitä mieltä, että mahdanko enää antaakaan...

Nyt hän on kyllä herra no 3 kanssa onnellisesti aviossa, mutta työkavereideni mukaan 15 vuotiaana kihloihin menon aloittaneissa ei 6 kertaakaan kihloissa ole vielä mikään ennätys.

Minusta päättäköön jokainen asiasta itse, ei se lopulta muille kuulu. Paljon parempi mennä vaikka 20 kertaa kihloihin alle 2-kymppisenä kuin saada esikoinen ennen rippikouluikää. Mutta jokainen tavallaan.

Mietin vain, että kuinkahan moni meistä mahtaisi olla olemassa, jos vanhempiemme vanhemmat ja heidän vanhempansa olisivat keksineet, että hei, mennään kihloihin vasta 3-kymppisinä ja naimisiin vasta pari vuotta sen jälkeen! Veikkaan, että ei kovin moni...

syynä on vanhempien tottumus siihen että kihlaus tarkoittaa lupausta avioliitosta ja yleensä avioon on menty 3kk sisällä kihlauksesta. Lisäksi syynä on se että suurin osa nuorista ei osaa ajatella tarpeeksi pitkälle, että mitä se tosissaan tarkoittaa kun sitoutuu toiseen ihmiseen ja kun kihlaus purkautuu ajatellaan että "hyvinpä näytit nuin nuorena taas tietävän".

Itte olen 17 ja menin kihloihin juhannuksena kaks vuotta takana tän sulhoni kanssa ja edessä muutto omakotitaloon. Ite tiän että oon löytänyt sen miehen jonka kans voi puhua, olla parhaimmat kaverit, rakastella ja hän on hyvä mulle....

... nykyään puhutaan "teinirengastuksista", kun ennenvanhaan 17-vuotias, seurusteleva tyttö jo kulki maha pystyssä?

Ehkä epäluulo johtuu siitä, että monet jotka menee nuorena kihloihin eroavat. Näin sen vaan on, että harvalla se nuoruuden rakkaus kestää muutamaa vuotta pidempään. Jotkut saattava mennä useamminkin kuin kerran kihloihin ja sitä on ehkä vaikea esim. kolmannella kerralla ottaa vakavasti.

Ja nuoret muuttuvat aika paljon aikuisikään mennessä. Ja me kaikki "vanhukset" varmaan muistamme sen kun nuorena oltiin niin rakastuneita ja aivan varmoja, että tämä kestää. Ja kuinkas kävikään.

Useita häritsee myös se, että naimisiin menosta ei ole sovittu ja se on toisten mielestä sama kuin kihlaus. Ja miksi sopia naimisiin menosta, jos ei ole kuitenkaan ihan valmis vaan katsellaan, että jos satutaan olemaan 10 vuoden päästä yhdessä niin mennään sitten naimisiin.

Itse koen kihlautumisen niin, että kihloihin ei mennä, kihloissa ollaan, kun on naimisiin menosta sovittu. En tarkoita sitä, että kihlautumis hetkellä pitää päättää hääpäivä, mutta mielestäni hyvin harva alle 20-vuotias on oikeasti kykenevä päättämään naimisiin menosta ja sen takia katson vähän kieroon kihlautuvia teinejä.

Okeij. Meigä on aivan ihastunu yhteen meijän koulun kundiin.,no se on 17v ja meigä taas on sitä 2v vanhempi. Onko paha? Mä oon niin ihastunu/rakastu siihen että,mä en haluu päästää siitä irti. Tarpeentullen olen valmis taistelemaan hänestä vaikka kynsin ja hampain. ;)
Ei me pari sen kans olla,mutta kavereita kyllä taas me ollaan. Ennen 1v koulunloputtua näin tämän kyseisen kundin ja mä sitte kysyin ihan vain näin että : Saanko mä halata sua.?
Ja tää kundi vastas että : No.,halataan vaan.

Sitte halattiin ja toivotettiin toisillemme hyvät kesälomat :)
Enkä kysyny sen numeroa koska,en vaan kehdannu.. joka kaduttaa..
Mä vaan toivon niin kovaa että,sitä kundii ei saa kesän aikana kukaan ja että,kun koulu taas alkaa niin,hän on edelleen vapaa.. minulle ;)

Enkä halua vielä kihloihin. Vaikka rakastan miestäni, ei mulla ole mikään kiire. Mä olen sitä mieltä että mun mies on just se oikea mulle, ja siksi voin ihan hyvin jättää sen kihlautumisen myöhemmälle. Katson sitten kun oon täyttäny 20, jos sittenkään. Ehkä se on ajankohtaisempaa kun naimisiinmenokin. En halua antaa vielä mitään liian nuorena kihloihin-kuvaa.

Siksihän siihen suhtaudutaan epäluuloisesti, että sillä hetkellä kerrostalonkokoisista tunteista huolimatta suurin osa nuorten kihlauksista on vähemmän vakavia, marginaaliryhmä johtaa avioliittoon ja siitä toki vielä pidenempi osa pysyvään sellaiseen. Kyseessä nn puhtaasti tilastolaskenta!

Itse päädyin naimisiin miehen kanssa, jonka kanssa olen ollut 14-vuotiaasta lähtien. En edes osaa sanoa, milloin menimme kihloihin, koska keskustelut tulevasta avioliitosta hiipivät arkeen kyllä jo parin seurusteluvuoden jälkeen, mutta ei meille tullut mieleenkään sormuksia hommata. Jos olisimme menneet sormusten kanssa kihloihin, olisin todennäköisesti ollut teinikihlautuja (ja ehkä olin sitä nytkin, riippuu määritelmästä), mutta en halunnut kulkea kihlasormus sormessa osaamatta vastata "millon häät" -uteluihin. Ja kun häät sitten järjestettiin parin viikon varoajalla, niin kihlasormukset jäi välistä kokonaan :) Olin 22 kun menimme naimisiin.

Vaikka itse löysinkin puolisoni nuorena, suhtaudun edelleen varauksella nuorten "vakaviin" suhteisiin. Sitä ei nimittäin kerro kuin aika, miten vakavaa se on, ja vakavaa se on vain harvalle. Kestävä ja aito teinirakkaus ei ole laisinkaan mahdotonta, mutta on se sen verran epätodennäköistä, että aika pöpelikössä pitää päätään uittaa että siihen ensimmäisenä uskoo, ellei paria erittäin läpikotaisin tunne ja ole toisin todennut. Teidän kuuluukin uskoa omaan suhteeseenne sataprosenttisesti, mutta muut olisivat tyhmiä jos tekisivät niin, koska todennäköisyys ei ole puolellanne. Mutta todennäköisyyden voi aina osoittaa olevan väärässä! :)

Me alettiin seurustelemaan kun olin 16 ja saman tien poikaystäväni muutti luokseni asumaan.
3kk päästä mentiin kihloihin.
Pari päivää siitä kun täytin 18 mentiin naimisiin..
19v ostettiin omistusasunto ja saatiin lapsi..
Nyt olen 20 ja elämä kukoistaa:)

Minä olen päättnyt elää tässä ja nyt toki hieman harkintaakin käyttäen.
Ero tulee jos tulee, mutta se on sen ajan murhe se. En minä voisi olla kenekään kanssa jos ajattelisin suhteemme päätyvän eroon jossain vaiheessa enkä voisi nauttia näistä päivistä jos ajattelisin että myöhemmin ei enää "mitään" olisi.

On tullut erottua miehestä jonka kanssa menimme kihloihin aikomuksena mennä naimisiin, mutta en ajattela pahalla niitä aikoja.
Meillä oli hyvät hetkemme ja oli paljon pahojakin hetkiä jotka sitten siihen eroon ajoivatkin.
Jälkeenpäin on sanomattakin selvää että emme olleet niitä "oikeita" toisillemme, mutta en kadu pätkääkään. Ei ollut virhe olla hänen kanssaan ja haaveilla yhteisestä elämästä loppuun saakka. Päin vastoin!

Olen ollut yhdessä 6 vuotta nykyisen mieheni kanssa ja ehkä menemme joskus naimisiinkin.
Vuosien kuluessa näkemys avioliitosta on niin paljon muuttunut että voi olla että se jää kokonaan kokematta miten se sitten loppupeleissä edes eroaa avoliitosta?

Avioliitto on paljon muutakin kun kosinta, sormukset, vihkiminen. lupaukset ja juhla.
Me olemme nuo edellä mainitsemani asiat välttäneet mutta eletty sitä avioliiton arkea ilman avioliittoa.
En ole mieheni kanssa erotakseni hänestä joten ajatusmaailmaani ei kuulu hänestä eroaminen. Jos yhteinen taipaleemme ei tule kestämään, toivon silloinkin säilyttäväni sen yhteisen taipaleemme sydämessäni sillä hyvällä ettei tarvitse pahoitella menneitä ja katkerana oksennelle sitä millaisessa virheessä tuli elettyä.

Elämän taikaa teille kaikille!

Mäkin luulin vajaa 19-vuotiaana löytäneeni Sen Oikean, kun muutettiin yhteen...
Avoliitto, kihlat, yhteinen koira, avioliittohaaveet ja -suunnitelmat, lapsihaaveet ja -yritykset...
Toisin kävi, mies löysi toisen meidän 2vuotispäivän aikoihin!!

Nyt tuosta Herra Oikean löytämisestä on kulunut aikaa viisi vuotta.
Viidessä vuodessa olen viidettä kertaa kihloissa, joista kaksi johti avioliittoon:
Ensimmäinen avioliittoni tosin kesti vain kolme kuukautta, mies löi, joi, varasti rahaani, asui siivelläni, teki katoamistemppuja ilmoittamatta mulle mitään ja palasi päivästä kahden viikon päästä sanaakaan sanomatta
- kunnes syyksi paljastui toinen nainen, jota hän oli tapaillut koko suhteemme ajan!!

Mies kosi minua viime vuoden loppupuolella, joten kihlauduimme monien mittapuun mukaan hyvin nuorina. Täytän siis tänä vuonna 19v ja mies 20v. Vanhemmat ja sukulaiset ilahtuivat kihlauksesta kovasti, samoin läheisimmät ystävät. Muutama kaukaisempi, samaa ikäluokkaa oleva kaveri, on kummastellut, että aiotteko todella olla koko elämänne yhdessä? ettekö halua nauttia villistä nuoruudesta? jne.
No, vastaukset kysymyyksin tietenkin ovat, kyllä, aiomme viettä koko elämämme yhdessä ja tuskin meidän yhteiselo nuoruuttamme pilaa. Nuoruudesta nauttiminen voi tarkoittaa myös ulkomaanmatkoja, yhdessä vietettyjä hetkiä jne. Eivät kaikki halua "nauttia nuoruudesta" harrastamalla irtosuhteita ja tapailemalla useita miehiä/naisia. Meillä molemmilla on menneisyytemme, aiempia suhteita sekä "villiä nuoruutta" on jo eletty molempien mielestä ihan riittävästi.
Meidän kummankaan arvomaailmaan eivät irtosuhteet tms. sovi, vaan olemme enemmän sitoutuvia perheihmisiä. Suhteemme oli "rakkautta ensisilmäyksellä" ja olemme olleet yhdessä nyt lähes 2v. Miehellä on vakituinen työpaikka, itselläni vielä opiskelut kesken. Avioliitosta ja tulevista lapsista olemme puhuneet jo pitkään. Rakastamme ja kunnioitamme toisiamme, joten kun mies päätti kosia minua, en nähnyt mitään estettä etten olisi suostunut. Hääpäivää ei ole päätetty, mutta parin vuoden sisällä ne kuitenkin järjestetään.

En tiedä oikeastaan kuuluiko tämä koko keskusteluun, sillä olemme täysi-ikäisiä (eli yhteiskunnan mittapuun mukaan aikusia) ja valmiita perustamaan yhteinen koti ja perhe, vaikka olemmekin nuoria. Kihlautumisesta ja häiden suunnittelusta huolimatta, lapset eivät siis ole vielä muutamaan vuoteen ajankohtaisia, mutta nekin aiomme tulevaisuudessa yhdessä hankkia :)

Tahdon siis toivottaa onnea muillekin nuorille pareille :) En näe mitään estettä nuorena kihlautumiselle, jos molemmat todella tuntevat toisen olevan "se oikea" ja ymmärtävän mitä kihlautuminen merkitsee. Ja kihlauksen ollessa lupaus avioliitosta, en näe juurikaan järkeä alaaikäisenä kihlautumisessa, mutta kukin tekee tavallaan. Tottakai jokainen liitto voi päättyä eroon tai kuolemaan, mutta ei niitä kannata liian hysteerisesti pelätä.. Pääasia että molemmat tekevät parhaansa, jotta suhde säilyisi ehjänä ja onnellisena :)

Onko kihloihin meno vain päätös et nyt mennään kihloihin? Minusta se on kun mies, tai nainen, kosii ja kysyy tuletko vaimokseni/miehekseni.

Mie tapasin puolisoni 14-vuotiaana, ja jos olisin kovasti välittänyt siitä mitä muut seurustelustamme (ja ikäerostamme) ajattelivat, niin olisin nyt varmaan aika yksin. Puhuttiin jo minun ollessa 15-16-vuotias, että naimisiin mennään, ja keskenämme, loppu oli sitten ajoituksesta kiinni. Olimme siis periaatteessa kihloissa, koska avioliitosta oli sovittu, mutta mitään kosimisrituaalia ei ehtinyt tapahtua ja sormuksille emme nähneet tarvetta. Naimisiin menimme sitten kun olin 22-vuotias, ja nyt 25-vuotiaana odotan esikoistamme. Joku tuossa aiemmin ketjussa oli sitä mieltä, että seksi vain yhden ihmisen kanssa olisi vain kaunis ajatus, mutta minulle se on muutakin :) Ruoho ei näytä lainkaan vihreältä eikä kiinnosta pätkääkään.

Minä siis ajattelisin, että nuorenakin voi tietää mitä tahtoo. Miehenikin epäili sitä, ja halusi odottaa että kasvan oikeasti aikuiseksi ennen avioliittoa :) Ja toki nuorella on siinä suurempi varaus kuin "aikuisemmilla", mutta missä iässä tahansa voi huomata myöhemmin olleensa väärässä. Mutta toisaalta, jos kerran pariskunta tietää olevansa yhdessä hamaan hautaan, niin eihän kihlauksella tai avioliitolla tulipalokiirekään ole :)

Pitää tehdä niin kuin itsestä sopivalta tuntuu, harkinta on luvallista. Olen samaa mieltä, "vakaampiakin" nuoria löytyy, mutta yleensä se kenen vakaus on aitoa selviää vasta paljon myöhemmin, myös ihmiselle itselleen.

Itsekin suhtaudun hyvin kalkkismaisesti 15 vuotiaiden kihlauksiin, vaikka olen 17 vuotias. Mielestäni 15-vuotias ei voi vielä lupautua menemään naimisiin kenenkään kanssa, koska häitäkin pystyttäisiin pitämään vasta 5 vuoden päästä. En kuitenkaan enään arvostelisi 18 vuotta täyttäneiden kihloja, sillä omat isovanhempanikin ovat olleet muutaman vuoden kuluttua 60 vuotta naisisissa. Ennen oli täysin normaalia mennä naimisiin nuorina, pystyi sitä nuoruutta elämään puolisonkin kanssa. Eikä tälläisestä käytännöstä ole edes kauaa.

Me olemme poikaystäväni kanssa keskustelleet naimisiin menosta (emme siis kihloihin menosta koska meillä ei sellaista käytäntöä ole) päättäneet vuodenkin alustavasti mutta samaan lauseeseen vielä lisäsin, että minä en kanna mitään sormuksia ennenkuin olen täysi-ikäinen. Minusta on myös hyvin hassua miten seksi on joillekin niin tärkeä asia, ettei sitä voi saman ihmisen kanssa koko elämää harrastaa. Mutta kukin tyylillään, minä aion viihtyä nykyiseni kanssa ja ohittaa omat isovanhempani! ;) ja olla uskollinen.

Typerää! Mitä siitä vaikka olis elämässää 10 kertaa kihloissa. Ei paljo kiinnosta avioliittolupaukset!

Jos ei tiedä kumpaan kastiin nuori kuuluu, niin ei sitten tarvi laittaa sitä kumpaankaan, yleistäminen on ärsyttävää.
Itse menin kihloihin neljätoista vuotiaana, olimme seurustelleet vähän yli kolme vuotta, se oli salakihlaus, mutta poika kertoi siitä jollekkin kaverilleen ja sitä kautta kaverini saivat kuulla. Minua haukuttiin ja puhuttiin seläntakana, mutta yhäpä 25 vuotiaana yhdessä ollaan ja kesällä mennään naimisiin.
Mielestäni se oli silloin oikea ratkaisu vaikka sainkin siitä kärsiä, mutta tajusin että poikaystäväni on minulle tuhat kertaa tärkeämpi kuin ne kaverit jotka eivät minun onneani kestäneet.

No epäluuloinen olen minäkin mutta toivottavasti omaan sen verran tapoja ja tilannetajua että jos tällainen pari tulee vastaan niin tajuan ONNITELLA enkä rupea tiukkaamaan toisten ihmisten yksityisasioita ainakaan millään ikävällä äänensävyllä.

Me mentiin avomieheni kans suht koht nuorena kihloihin, oltiin kummatkin tuolloin 21-vuotiaita. Yhdessä oltiin oltu 9kk ja yhdessä asuttu 8kk tuohon aikaan. Ainoastaan parilta kaverilta tuli kummastelua, mutta näiden kanssa ei nykyään ollakaan enää niin hyvissä väleissä. Muuten sukulaiset ja ystävät tuntuivat olevan ihan iloisia puolestamme.
Nyt taivalta takana 2,5 vuotta ja kuukauden päästä on häät.
Ei sitä koskaan tiedä mikä on tilanne 10 vuoden päästä, mutta eipä tässä eletäkään kun päivä kerrallaan.

Itse aloin seurustelemaan poikaystäväni kanssa ollessani 16-vuotias. Kai tietyllä tavalla häntä voi kutsua ensimmäiseksi poikaystäväkseni - kyllähän kaikki tietävät kun 13-vuotiaana ihastutaan ja katsotaan maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi parin viikon ajan kun "nyt seurustellaan ihan tosissaan".

Lähtökohdat ovat tärkeitä. Se täytyy aina muistaa. Asiaa on hankalaa selittää, mutta kun elämä jaksaa kohdella kaltoin, osaa vilpittömästi arvostaa sitä mitä on.

Olen nyt 19-vuotias ja avokkini on 20. Olemme asuneet yhdessä päälle vuoden, olleet kihloissa päälle puolisen vuotta ja elämä tuntuu hyvältä. Tähtäämme kestävään avioliittoon, mutta se odottaa vuosien päässä.

Ei ole laitonta mennä nuorella iällä kihloihin, mutta se kannattaa tehdä oikeista syistä. Vaikka kihloihin menisikin, ei tarvitse pyörittää hääsuunnitelmia päässään siitä päivästä lähtien. Muistakaa matkan vaiheet. Minnekkään ei ole kiire.

mä haluaisin kihloihin sanotaan joskus 30mppisenä vasta...

mua vituttaa et ihmisillä on niin kamalat luulot nuorista jotka tahtovat kihloihin, mun mielestä kihloihin meneminen ei ole lainkaan typerää, jos tosissaan rakastaa toista, itse olen 16 vuotias, ja mä ihan tosissani tahtoisin kihloihin poikaystäväni kanssa jonka kans olisin valmis viettää lopun elämäni, toisaalta olisiko se liian hätiköityä? EI, jos itse tunnen niin, tämä on aivan sama asia kun teiniäidit, ANTAKAA IHMISILLE MAHDOLLISUUS ELÄÄ KUIN NE ITSE HALUAVAT, kiitos ja hei>

Menimme vasta avokkini kanssa kihloihin, viiden vuoden seurustelun jälkeen. Olemme nuoria, minä 21, mies pari vuotta vanhempi. Meillä häät eivät ole edessä aivan heti: olen aina haaveillut olevani kihloissa saman ajan, kuin seurustelua on kestänyt ennen kihlausta; meidän tapauksessamme 5 yhteistä vuotta ennen kihlausta, ja 5 vuotta ennen häitä kihlaparina. Kihlaus merkitsee lupausta avioliitosta, ja viisi seuraavaa vuotta on loistavaa aikaa valmistautua häihin, saada opettajaopinnot loppuun ja kenties muuttaa vielä takaisin rakkaalle kotipaikkakunnalle (jossa on myös tulevien häiden paikka). :)

Onko teidän mielestä liian aikaista mennä kihloihin jos on ollu yhessä 4 kk ja täytän itse 18 lokakuussa jolloin poikakaverini aiko kosia syntymäpäivänäni? Minusta se ei ole liian aikaista jos tunteet on oikeat mut haluan tietää mitä mieltä muu kansa on :D

Itse olin 18-vuotias ja kumppanini 19-vuotias, kun kihlauduimme. Olemme seurustelleet reilut 5 vuotta ja asuneet yhdessä pian kaksi vuotta. Molemmille kihlaus tarkoittaa lupausta avioliitosta, ja olemmekin suunnitelleet menevämme naimisiin opintojen päättymisen jälkeen, noin neljän vuoden päästä.

Olemme kummatkin "seurustelleet" ennen toisten kanssa, jos parin kuukauden syventynyttä kaveruutta voi sellaiseksi kutsua. Olemme toistemme ensimmäiset seksipartnerit, mistä olen onnellinen. Ihmettelin palstaakin lukiessani muiden kritiikkiä siitä, että on sukupuoliyhteydessä vain yhden kanssa ja se ei tule toimimaan. Itse olen eri mieltä. Miksi kaipaisin muuta kokemusta, kun nyt olen onnellinen ja tiedän, että tulen olemaan tulevaisuudessakin onnellinen juuri tämän henkilön kanssa?

Olemme olleet siinä suhteessa onnekkaita, että saimme siunauksen kihlauksellemme ja avioliittoaikeillemme kummankin vanhemmilta. Poikaystäväni vanhemmat ovat seurustelleet itse nuorista saakka ja ovat edelleen naimisissa. Kaverimmekin ymmärsivät kihlauksen, sillä tiesivät että olemme tosissamme kun olivat seuranneet vierestä yhdessäoloamme.

Olemme myös suunnitelleet lapsien tekoa, mutta molemmat ovat sitä mieltä, että jälkikasvun aika on vasta opintojen ja naimisiinmenon jälkeen, kun rahatilanne on tasoittunut ja molemmat ollaan aikuistuttu. Vielä emme olisi valmiit vanhemmiksi. Tiedän kuitenkin, että poikaystäväni on sellainen ihminen, jonka kanssa haluan saada jälkikasvua.

Teksti saattaa kuulostaa siltä, että olisimme molemmat uskovaisia muttemme kumpikaan usko emmekä kuulu kirkkoon. Aatteet ovat periytyneet vanhemmilta ja suvulta. Välillä harmittelen sitä, että osa ihmisistä on liian kapeakatseisia eivätkä vilpittömästi voi uskoa, että nuorena aloitettu yhdessäolo voi kestää.

Olen tällä hetkellä äärettömän onnellinen. Saan olla yhdessä rakastamani ihmisen kanssa ja tiedän, että saan rakkautta yhtä paljon vastapuolelta. Voiko ihminen enempää toivoa?

Mulla on edellisen kanssa melko samanlainen tarina! Osittain ainakin :) Ollaan poikaystävän kanssa molemmat 19v ja seurusteltu kohta 4 vuotta. Poikaystäväni itse asiassa kesällä ehdotti kihloja, mutta vähän epäröin ja sanoin että katsotaan myöhemmin. Vuoden vaihteessa muutamme yhteen.
Nyt oon syksyn miettiny tätä asiaa ja kihlat houkuttelis sen takia, että rakastan poikaystävääni, haluan hänen kanssaa naimisiin ja perheen. En nyt, mutta myöhemmin. Kihloihin haluaisin siis siksi, että olisi oikeasti lupaus siitä, että nämä asiat tapahtuvat myöhemmin.
Meillä ei kummallakaa ole ollut muita suhteita, emmekä ole harrastaneet kumpikaan seksiä ikinä kenenkään muun kanssa. Miksi se muka olisi huono asia?
Minun mielestäni on ihanaa, kun saa jakaa kaikki asiat toisen kanssa. Ja saadaan yhdessä kokeilla kaikkea ja opetella yhdessä olemista. Pidän siitä, että tiedän mistä hän tykkää ja hän tietää mistä minä tykkään. Turvalliselta pohjalta on hyvä myös kokeilla kaikkea uutta (enkä puhu pelkästään seksistä nyt).

Eikö kihloihin ole hyvä mennä juuri silloin kun se tuntuu hyvältä? Kun on valmis ja pystyy lupautumaan siihen, että menee naimisiin myöhemmin? Oli se sitten kuukauden tai kuuden vuoden päästä.

Aitini ja 2 serkkuani menivat 17-vuotiaina naimisiin ja yha naimisissa olleet pitkaan. :)

No ei kukaan onneksi siihen kihlaukseen kuole. Antaa lasten olla naiveja ja onnellisia, mitä se on pois kyynisiltä keski-ikäisiltä. Mitä siitä että liitto ei kestä loppuelämää, eikö se onni ja hetki ole tärkeämpiä?

Itse aloin seurustella nykyiseni kanssa kun olin 14 ja hän 15. Ei me mietitty tulevaa ja tiedettiin aina ettei ikuisesti tulla olemaan yhdessä mutta mitä siitä? Poikaystäväni muutti 16-vuotiaana omaan asuntoon ja itse vasta juuri 18 täytettyäni. Yhteen muutettiin vasta kun molemmat olivat 20-vuotiaita. Ei koskaan ollut kiire mihinkään, eikä vieläkään 25-vuotiaina avoliitossa asuvina ole kiire kihloihin ja naimisinn. Annetaan tuulen kuljettaa;)

Jos eroamme vaikka huomenna niin sitten eroamme, molemmille jää muisto ja kokemus onnellisesta suhteesta, joka liikkui sen suhteen painolla. Ehkä olen vain kyyninen, mutta ei oikeastaan mikään suhde ikuisesti onnellisena kestä, joten nauttii ja jatkaa suhdetta vain sen minkä se kestää.