Ei ole mitään, ei ole ketään. En elä ellen voi omistautua rakkaalle ja omistaa elämääni jollekin. Tuntuu niin turhalta kaikki, yksin mietin mitä elämäni kanssa tekisin. Kuinka paljon helpompaa se onkaan kun on toinen vierellä, mutta ei ole.
Miten edes olen joutunut tähän tilanteeseen?
Ei mussa ole mitään vikaa. Silti olen todella yksin vailla mitään päämäärää. En voi elää vain itselle.
En tiedä saisinko edes näin surkutella kun jollain on huonommin mutta jollain on paremminkin asiat. Se mikä on mulle tärkeää, puuttuu siksi kai saan tuntea oloni surkeaksi.
Miten edes olen joutunut tähän tilanteeseen?
Ei mussa ole mitään vikaa. Silti olen todella yksin vailla mitään päämäärää. En voi elää vain itselle.
En tiedä saisinko edes näin surkutella kun jollain on huonommin mutta jollain on paremminkin asiat. Se mikä on mulle tärkeää, puuttuu siksi kai saan tuntea oloni surkeaksi.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hei! Ei kannata masentua, se on tietysti tosi surullista kun joutuu olemaan elämään yksin. Jokainen kaipaa pohjimmiltaan seuraa ihminen on kuitenkin aika sosiaalinen otus. Voit jos haluat laittaa mulle sähköpostia...
[email protected]
Erittäin hyvä vaihtoehto yksinäiselle ihmiselle, joka haluaa omistautua jollekin on koira. Koirilta saa paljon enemmän vastarakkautta kuin ihmisestä jos niistä pitää hyvin huolta
Ensimmäistä kertaa löydän jonkun, jolla on samanlainen tilanne. Minäkään en osaa elää keskittyen vain itseeni, vaan tarvitsen jonkun, johon keskittyä, jota rakastaa ja jonka eteen tehdä kaiken.
Olen vastikään menettänyt kaksi läheisintä ystävääni aivan typerien syiden takia, ja nyt elämäni tuntuu niin tyhjältä ja merkityksettömältä. Pitäisi keskittyä omaan elämään, mutta se ei vain tunnu sen arvoiselta.
Ilmeisesti meitä auttamishaluisia ja epäitsekkäitä yksinäisiä on enemmänkin. Kun vain löytäisimme sen toisen elämäämme täydentämään. Mutta toivon voimia sinulle; kyllä se tärkein ja rakkain ihminen vielä joskus löytyy sinullekin. Näin ainakin toivon.
"epäitsekkäitä" "Kun vain löytäisimme sen toisen". Minusta toisen hakeminen omaa pahaa oloa lievittämään on kaikkea muuta kuin epäitsekästä. Ihminen joka ei osaa olla rauhassa itsekseen, ei osaa olla rauhassa toisenkaan kanssa. Läheisriippuvuutta, mustasukkaisuutta ja ties mitä tiedossa.
Kummallisen, aika itsekkään oloisen vastauksen tuolle edelliselle kirjoittajalle laitoit. Ja kovin loppuunkaluttuja täälläkin nuo keittiöpsykologiset läheisriippuvuus yms. diagnoosisi. Ja vieläpä sinulle täysin tuntemattomista ihmisistä.
On ihmiselle ja ihmisen olemassaololle täysin luonnollista kaivata toista ihmistä. Rakkautta tai ystävyyttä ei voi vaatia, mutta jos olettaa, ettei sellaista saisi elämänsä pohjaksi edes kaivata tai odottaa, elämältä menee nopeasti pohja. Yleensä yksinäisyyttään ilmaisevia moittivat ne, jotka eivät todella tiedä, mitä yksinäisyys on. Sano vuosia yksinäisenä viettäneelle ihmiselle, että sinun pitää vain oppia olemaan itsesi kanssa... Ehkäpä nämä ihmiset jo tuntevat itsensä. Ehkäpä paremmin kuin sinä kuvittelet tuntevasi heidät.
Toivon niin ikään voimia ja ihmisten kohdatessa syntyvää iloa moittimallesi kirjoittajalle.
Onko sitten itsekästä haluta toiselle hyvää? Siitä tässä minun nähdäkseni on kysymys. Jos tahdon jollekulle olla se kaikista rakkain ystävä - ja nimenomaan pyyteettömästi - niin en minä ainakaan pysty sitä itsekkääksi sanomaan.
Huomaa, että kirjoitin asian jokseenkin lyhyesti ja tiivistäen. Siitä saattaa toki minua tuntematon ihminen vetää omat, väärät johtopäätöksensä (että siis olisin taipuvainen läheisriippuvuuteen tai mustasukkaisuuteen) - mutta ne ovat nimenomaan VÄÄRIÄ johtopäätöksiä. Se, että tahtoo ehdoitta tehdä osaltaan toisen elämästä elämisen arvoista, ei käsittääkseni ole paha asia. Tai ainakin saa olla melkoisen kieroon kasvanut ihminen, joka tuosta saa jotain negatiivista keksittyä.
Ehkä kysymys on vain siitä, että maailmassa on aivan liian vähän tunteissaan ja hyvän tekemisessä pyyteettömiä ihmisiä, ja sen takia minunkin kommenttini joku tulkitsee niin helposti väärin.
Pointti on siis se, että toiveessani löytää se rakkain ei ole kysymys siitä, että minä tarvitsisin sitä toista pahan oloni karkottamaan - vaan siitä, että tahdon antaa itsestäni parasta jollekulle sellaiselle, joka kaipaa rakkautta ja sitä toista puoliskoa elämäänsä. Sitä minä kyllä kutsuisin juuri epäitsekkääksi haluksi.
Niin tuttu tunne. Voithan omistautua itsellesi siksi aikaa, että se toinen ilmestyy elämääsi.
Täysin tyypillistä 20 v. molemmin puolin, ja varmaan myös myöhemmässäkin iässä, kamppailla yksinäisyyden ja erillisyyden kanssa. Etsitään toisesta ihmisestä joka täyttäisi itsen ja poistaisi pahan olon tai "räjäyttäisi" kyltymättömän hyvänolon.
Ei sitä kannatakkaan järjellä itselleen selitellä. Etsi itsellesi kumppania niin kauan kunnes sen löydät. Siitä alkaa sitten ne uudet ongelmat. Vain kokeilemalla voi oppia. Tärkeintä on että tunnustaa tämän hetkisen tilanteensa, eikä liikaa häpeile, silloin sitä automaattisesti rupee toimimaan "eteenpäin pyrkivästi". Pettymys, suru ja viha voidaan nähdä kimmokkeena parempaan päin.
tekemällä tietoisesti pieniä hyviä tekoja toisille ihmisille, olemalla heille ystävä.
Ja juuri tavallisille ihmisille, vaikka sille naapurin vanhalle rouvalle. Ei hymy paljon maksa eikä pienet ystävälliset sanat.
Ei kannata odottaa että joku superyksilö tulisi juuri minulle ystäväksi/rakkaaksi vaan aloittaa paljon arkisimmista puitteista. Ihminen voi luoda itselleen sosiaalisen ympäristön, jossa viihtyy kun ei ole koko ajan vain odottelemassa valmista, ja huomaa että ihmissuhteita on todellakin muutkin kuin jotkut tasokkaat super-ihmiset,
Ja on taas maailmassa väläyksen verran enemmän valoa ja iloa. Ja tarpeettomuuden tunne hälvenee.
kyllä, ja se auttaa ponnistamaan päämääriään kohti. Mutta pettymys, suru ja viha syövät sinua henkisesti, mielellisesti, fyysisesti ja emotionaalisesti. Jos osaa nähdä asian positiivisetkin puolet, niin huomaa että esim. koulukiusaus ei olekaan niin karmiva juttu.