Nyt taaas tuntuu ettei jaksa.
Elämä vaan junnaa paikallaan, mun ainut sosiaalinen elämäni rajottuu kaupassa käyntiin ja siihen että käyn äitini luona.
Minulla on kaksi aivan maailman ihanimpaa koiraa mitä maailmasta löytyy, ne on mun ainut syy olla tässä maailmassa.
Elämän ressin aiheita on se ikuinen raha, ja raha, yksinäisyys, se ettei ole kavereita keitten kanssa voisi viettää aikaa, olla jutella niin iloista kuin suruista. Olen kohta 22, ja olen kerran elämässäni seurustellut, eikä sekään ollut edes vakavaa. Saan ikuisesti, miltei joka kuukausi kuulla siitä, etten seurustelen, tai että musta tulee nyt vanhapiika. Musta vaan tuo tuntuu jo huonolta vitsiksi, ei jaksa mua naurattaa. Veljeni ovat seurustelleet aina, jos näin voi sanoa, toinen jo mennyt naimisiin. Olen aina ollut se ulkopuolinen kaikessa, se väsyttää.
tänään sitten sain riidan aikaseksi mutsinkin kanssa, sepä tästä tosiaan puuttui :( Mutsi taitaakin olla ainut läheinen ihminen mulle, kelleppä muulle mä uskaltaisin suuta avata ja eikä mulla olekkaan ketään muuta ihmistä jolle puhuisin.
NOh on noita hyväpäivän tuttuja, mutta niillekkään ei seura kelpaa kuin silloin, kun niille sopii, olen kutsunut kylään monta kertaa, ei enään jaksa edes yrittää.
Äitini mies aina tilanteen saadessa,pienenkin syyn saadessa, haukkuu joko minua tai sitten koiria, minua se loukkaa, ketäpä ei. Minun vain muka täytyisi ne niellä, ja aina en siihen tyydy, ja siitä syntyy riita, jossa mutsi on pahassa välikädessä :(
Olen ollut viimeset neljä juhannusta, jonkun joulunkin yksin. Ne "juhlat" kun muut juhlii, olen ollut yksin, se välillä vituttaa aika paljon, välillä sitä sanoo itselleen, että elä välitä, onhan mulla kaksi maailman ihaninta koiraa, jotka taistelee mun huomiosta välillä, niin että kilpaa nuollaa mun naamaa :)
Mutta ei sitä monikaan mun ympärillä olevista ihmisistä usko, kuinka yksin mä olen, tai kuinka sitä vaan kaipaisi, että joku kysyisi mitä sulle kuuluu, lähtisitkö meidän mukaan, ihan vaikka kaupungille..
Tuntuu ettei kyyneleet lopu, mutta ainakin mulla on kaksi maailman ihanimpaa koiraystävää, jotka herättää minut joka aamu, että nyt lähdetään ulos, ja välittää musta.
Takana kaksi keskivaikeaa masennusta, kumpaisenkin masennuksen hoidoss meni vuodesta, kahteen. Ja mä olen vasta vajaa 22. Välillä pelkää, että masennus taas uusiutuu, tällä hetkellä en ole niin masentunut, että voisin sanoa olla masentunut, osaan tunnistaa oireet, ja edellisiin hoitoihinkin hakeuduin itse. Mutta yksinäisyys pahentaa ja painaa oloa.
Sitä vaan niin toivoisi, että joku soittaisi, tekstaisi, mitä sulle kuuluu... viimeisin merkintä puhelimessa, kolme päivää sitten,ja sekin oli mutsi...
Elämä vaan junnaa paikallaan, mun ainut sosiaalinen elämäni rajottuu kaupassa käyntiin ja siihen että käyn äitini luona.
Minulla on kaksi aivan maailman ihanimpaa koiraa mitä maailmasta löytyy, ne on mun ainut syy olla tässä maailmassa.
Elämän ressin aiheita on se ikuinen raha, ja raha, yksinäisyys, se ettei ole kavereita keitten kanssa voisi viettää aikaa, olla jutella niin iloista kuin suruista. Olen kohta 22, ja olen kerran elämässäni seurustellut, eikä sekään ollut edes vakavaa. Saan ikuisesti, miltei joka kuukausi kuulla siitä, etten seurustelen, tai että musta tulee nyt vanhapiika. Musta vaan tuo tuntuu jo huonolta vitsiksi, ei jaksa mua naurattaa. Veljeni ovat seurustelleet aina, jos näin voi sanoa, toinen jo mennyt naimisiin. Olen aina ollut se ulkopuolinen kaikessa, se väsyttää.
tänään sitten sain riidan aikaseksi mutsinkin kanssa, sepä tästä tosiaan puuttui :( Mutsi taitaakin olla ainut läheinen ihminen mulle, kelleppä muulle mä uskaltaisin suuta avata ja eikä mulla olekkaan ketään muuta ihmistä jolle puhuisin.
NOh on noita hyväpäivän tuttuja, mutta niillekkään ei seura kelpaa kuin silloin, kun niille sopii, olen kutsunut kylään monta kertaa, ei enään jaksa edes yrittää.
Äitini mies aina tilanteen saadessa,pienenkin syyn saadessa, haukkuu joko minua tai sitten koiria, minua se loukkaa, ketäpä ei. Minun vain muka täytyisi ne niellä, ja aina en siihen tyydy, ja siitä syntyy riita, jossa mutsi on pahassa välikädessä :(
Olen ollut viimeset neljä juhannusta, jonkun joulunkin yksin. Ne "juhlat" kun muut juhlii, olen ollut yksin, se välillä vituttaa aika paljon, välillä sitä sanoo itselleen, että elä välitä, onhan mulla kaksi maailman ihaninta koiraa, jotka taistelee mun huomiosta välillä, niin että kilpaa nuollaa mun naamaa :)
Mutta ei sitä monikaan mun ympärillä olevista ihmisistä usko, kuinka yksin mä olen, tai kuinka sitä vaan kaipaisi, että joku kysyisi mitä sulle kuuluu, lähtisitkö meidän mukaan, ihan vaikka kaupungille..
Tuntuu ettei kyyneleet lopu, mutta ainakin mulla on kaksi maailman ihanimpaa koiraystävää, jotka herättää minut joka aamu, että nyt lähdetään ulos, ja välittää musta.
Takana kaksi keskivaikeaa masennusta, kumpaisenkin masennuksen hoidoss meni vuodesta, kahteen. Ja mä olen vasta vajaa 22. Välillä pelkää, että masennus taas uusiutuu, tällä hetkellä en ole niin masentunut, että voisin sanoa olla masentunut, osaan tunnistaa oireet, ja edellisiin hoitoihinkin hakeuduin itse. Mutta yksinäisyys pahentaa ja painaa oloa.
Sitä vaan niin toivoisi, että joku soittaisi, tekstaisi, mitä sulle kuuluu... viimeisin merkintä puhelimessa, kolme päivää sitten,ja sekin oli mutsi...
Vastaukset 21
Vanhimmat
Minä asun yksin, tai siis kahden kissani kanssa. Ja voi mennä monia päiviä, ennenkuin joku ottaa minuun yhteyttä (edes äitini). Ja olen 22 vuotias..
Itse olen ystäväni pyydystänyt, sinnikkäällä soittelulla ja kutsumisella ties minne. Nyt vihdoin on alkanut tuntua siltä, että en ole yksin tässä maailmassa! Tiedän, että jotkut ajattelee minua joskus :) Vaikkeivat aina ihan oikein sitä osaakaan näyttää. Mutta toisinaan jaksavat minua muistaa soitollaan..Väittävät pirun seurustelevat ystäväni (ei ole yhtään sinkkuystävää..), että aika menee kullan kainalossa,töissä taikka koulussa.
Ja tärkeintä on minulle aina ollut se, että jonnekin pääsen purkamaan murheeni ja yksinäisyyteni. Esimerkiksi just näille palstoille tai omaan päiväkirjaan. Ja jo nuorena opin musiikin ilon..usein yksin kotona laitan musiikin kovalle ja itken..saatan itkeä tunteja. Kunnes nukahdan ja aamulla elämä taas voittaa :)
Joten muista aina, että joku sinua aina jossain ajattelee, jos se vaikka onkin vaikea uskoa. Jos ei muut niin minä :)
Jaksamista sinne yksinäiseen elämään ja halaile hauvoja, eläimet on kuitenkin niitä luotettavimpia ystäviä...paitsi ehkä mun hullut kisut :)
kiitos, Kyllähän varmaan jotkut ajattelee minua, äitini, isäni, veljeni, mutta ei kuitenkaan ei tunnu siltä...
Sitävaan miettii, että missä vika kun ei ole kavereita, keiden kanssa jutella, keiden kanssa viettää viikonloppua tai... Entiiä. Uskon olevani puhelias ja näin sitten kun tutustun, mutta on iso kynnys olle se osapuoli, joka tutustuisi,tekisi sen alotteen, että kuka sä oot, mä oon mä..
Ei mulla ole niin paljoa rohkeutta, kai.
Muutin tossa viime vuoden puolelle 5 vuoden jälkeen kotipaikkakunnalle, täällä minulla on kaksi yläasteaikasta kaveria, joiden kanssa olen nyt ollut jonkuverran tekemisissä kun niille on sopinut, ja kun ite yritän kylään kuhtua ei niitä näy, nyt en enään edes viitti energiaani kuluttaa siihe, että ensin vien koirani hoitoon, ja menen niiden luokse.
viime jussista... Ehdotin näille kahdelle kaverille, että mitä jos tulisivat vaikka yhdeksi, pe-la yöksi mun luo, tehtäs hyvää ruokaa ja näin..
Mutta minut voitti se juopottelu, känniläisten seura jossain leirintä-alueella. Sanoin vielä että voin kyllä lauantain heittää heidät kaupunkiin takaisin, ei tarvitsisi kyytejäkään miettiä. Mutta ei.
Minä sitten olin koirien kanssa, kävin niidenkanssa uimassa, jopa koiranpentuni kävi ensimmäistä kertaa kahlaamassa elämänsä aikanaan :) Oli kyllä ihan mukava jussi, vaikka yhtään en ollutkaan ihmisten kanssa tekemisssä.
Äskön avasin takapihan oven, kun koira tahto sisälle, oli niin ihana kun toinen tuli vierelle, että hoida, ja kohta toinen tulee sängyn alta, että hoida muakin :) Sitä elämässä vaan on huomannut, että kuinka ihania ja hyviä ystäviä eläimet on, olenhan mä koko elämäni turvautunut eläimiin, jossei lasketa, niitä mielenterveystoimisto käyntejä.
Kaippa se elämä vielä voittaa, vaikka niin sitä on aina toivonut, kuitenkaan elämä ei ole miksikään muuttunut.. Vaikk joku varmaan sanookin, että katoppa ite ittiä peiliin, vaikka yritän, en onnistu löytämään vastausta, sitä niin ihmiste luulee, että eihän se ole muutako tekee vain aloitteita, niin kyllä niitä ystäviä löytyy, ei se ole niin yksinkertaista
Mutta nyt koiranpentu tekee tuhoja, kaippa se muistuttaa että pitää tästä koneeltakin jo mennä nukkumaan.
Kuitenkin kiitos kun sain purkautua tätä fiilistä, vähän helpotti fiilis.
Ei jaksa, kauppaan laahustaa ja äkkiä takaisin neljän seinän sisälle. Ei jaksaisi edes niitä vanhempia nähdä. Lemmikkejä ei ole kun en jaksaisi niitä hoitaa. Raha, niin, kelasta ei vieläkään päätöstä sairasrahojen jatkosta. Laskuja sairaalasta, vuokra, kaikki maksamatta. Jaksaisi /kehtaisi vanhemmiltakaan enää pummia rahaa. Ja isältä aina saa kuulla siitä ettei seurustele. Vituttaa, vaikka leikillään se nälvii. Niillä jotka oli samaan aikaan yläasteella, on jo omia lapsia ja perhe. Sitä herää näkemään että itse ei ole elänyt ollenkaan vaikka aikaa on mennyt vuosia. Diagnoosinia mulla on vaikea masennus ja psykoottiset oireet.
On meitä muitakin näköjään yksin. Olen 24, enkä ikinä seurustellut ja päivät koostuu lähes aina töissä käynnistä. Pari tuttua tosin on, mutta heitä nään kerran kuuakudessa, mutta haluaisin jonkun jolle voisi puhua ihan kaikesta, myös yksinäisyydestä.
Omassa puhelimessa on merkintä tiistailta jolloin siihen soitti puhelinmyyjä, että hiljasta on pidellyt täälläkin.
Myös kaikki juhlat synttäreistä uuteenvuoten, Joulu poislukien, tulee vietettyä yksin.
Kaikilla työkavereilla jotka on saman ikäsiä, on jo tyttöystävä tai vaimo jonka kanssa asuvat.
Se on todella ärsyttävää kun sukulaiset ja vanhemmat kyselee, että koska tuon vaimokokelaat näytille.
Niinkun annuliinu sano, se että joku sanoo että tee näin, ei vaan toimi kaikkien kohdalla. Tiedän että saisin (varmaan) kavereita jos aloittaisin jonkun harrastukset tai liittyiisin johonkin kerhoon tms. Johtuuko se sitten laiskuudesta vai siitä etten halua mennä mihinkään yksin, ettei vaan tule tehtyä niin. Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi jos menen johonkin yksin, enkä ole niin sosiaalinen, että voisin mennä jonkun toisen juttusille noin vaan.
Olisi kiva jos yksinäisillekin olisi joku aa-tyyppinen tukiryhmä, jossa voisi käydä olemassa yksin muiden kanssa.
Ehkä tämä elämä tästä paranee vielä. Sen täytyy, eikö?
[email protected]
"Ehkä tämä elämä tästä paranee vielä. Sen täytyy, eikö? "
Toive on, että joskus paranis..
Kiitos muillekin vastanneille, jotenkin fiilis helpotti, tai onko helpotti väärä sana, kun huomaa etten ole asian kanssa yksin.
On mulla pokkaa lähtä uusiin harrastuksiin, mutta kuitenkaan en mistään löydä uusia kavereita, olen ollut vuoden paikallisen koirakerhon toiminnassakin aika ahkerasti mukana, mutta silti tunnen sielläkin itseni kovin ulkopuoliseksi, ainut syy miksi siellä jaksan olla, on että koirani saa toimintaa.
Siellä ollessa tuntuu että olen siinä "kuppikunnan" ulkopuolella, vaikka olenkin (hallituksen) kokouksissa, yrittänyt parhaani tehdä yhteisen hyväksi kaikkea, eikä ketään kuitenkaan kiinnosta mitä koirilleni kuuluu..
Harrastan koirien kanssa näyttelyitä, vaikka siellä näkee muita koirallisia, ei on osaa suuta avata, joskus joku saattaa sanoa, "on sulla nätti koira".. Näyttelyt ohi, sama vanha elämä jatkuu, syykin miksi harrastan näyttelyjä on myös se että, saan syyn lähtä kotipaikkakunnalta edes hetkeksi pois..Tai että pääsen tutusta paskasta pois..
Mutta kaippa kaikilla on sijoituksensa elämässä, paikkansa, mihin sut laitetaan, niinkuin koirilla näyttelyissä. Onkohan mun sijoitus peilattavissa siihen, mitä oma koirani sai viimesestä näyttelystä (tässä kuussa): H, ei sijoitusta! aina vaan ei laskut mene mun mielestä oikein.
Ääh menipä syvälliseksi.. Mullekkin saa mailia laitta jos siltä tuntuu [email protected]
Joukkoon tummaan ilmoittautuu myös pian 22 vuotta täyttävä naisihminen, joka on pahasti erakoitunut kämppäänsä kahden kissansa kanssa. Vanhemmat asuu parinsadan kilometrin päässä, onneksi äiti soittaa parin päivän välein (olisi tosin kiva, jos siinä puhelimen näytöllä lukisi joskus jotain muutakin kuin "äippä soittaa").
Tsemppiä meille. Kyllähän meitä riittää, valitettavasti. Vaikka tosin pientä lohtuakin tästä saa, kun edes netin kautta saa kosketuksen samankaltaisiin otuksiin tässä maailmassa. :)
Täällä myös yksi 18-vuotias yksin puuhaileva ihminen. :)
mä en tunne itseäni enää yksinäiseksi, sillä olen alkanut touhuamaan asioita yksin ja mulla on myös vanhemmat aina lähellä(toisin kuin teillä monista on välimatkaa perheeseen)
3 viikonpäästä näen omanikäiseni, ehkä tulevan kaverin jopa..
asuuko kukaan pk-seudul tai uudelmaal? miksi ei tätä kautta voisi löytää itselleen "seuraa", kaveria, ystävää?
missä päin suomea? kirjoituksesi oli mukavan aito.
Kaakkois-suomeako tämä on..
Itsekin olen 22 vuotias (mies kylläkin) ja yksin sitä joutuu olemaan. Kaikki uudetvuodet, vaput, juhannukset tulee aina istuttua yksin himassa. Ainut, joka soittaa kännykkään on äiti ja muita ihmissuhteita ei juuri olekaan. Koko kesäkin on mennyt yksin koneen ääressä. Kesätöitäkään ei enään jaksa hakea, kun aina haetaan niitä ulospäinsuuntautuneita ja onnellisia ihmisiä. Seurustellut en tietysti ole koskaan enkä kyllä tällä menolla koskaan tulekaan. Eli toisin sanoeen kaikki on päin vittua. En kyllä nää mitään järkeä jatkaa tälläista "elämää".
Laitan tänne nyt mailini, kun muutkin ovat laittaneet.
[email protected]
Surullista lukea että nuoret ihmisetkin kärsivät yksinäisyydestä.Itse olen viis kymppinen ja nykyisin todella yksinäinen.Muutama vuosi sitten oli kavereita ja joku kävi kylässäkin ja soiteltiin yms.Nyt kaikki ovat jonnekin kadonneet ja minullekaan ei kukaan soita mitä nyt tyttäreni soittaa pari kertaa viikossa.En usko että olen itse muuttunut jotenki epämiellyttäväksi mitä nyt vanhennut tietysti olen. Ihmiset eivät vaan nykyisin välitä pitää huolta ystävyydestä ja monilla on niin paljon ongelmia että ystävän naamakin varmaan alkaa tympiin vaikka luulisi just päin vastoin että jos on kurjaa ja vituttaa niin silloin hyvä ystävä on kultaakin kalliimpi.Mutta eipä vaan niin ole sen ole todennut monesti.Enään en jaksa edes etsiä ystäviä kun viime talvenakin pariin uuteen ihmiseen tutustuin mutta kumpikin osoittautui epäluotettavaksi ja toinen oli jopa vaatteistakin kateellinen.Sovittin jostain menosta mutta sitten ei ilmestynyt paikalle eikä etes viestiä laittanut.Masentaa tuollanen käytös.Masennus lääkkeitähän nuo popsivat ihmiset lähes joka toinen vaikka joskus vois auttaa vaan että on ihminen ihmiselle.
Minun äitinikin on noin viisikymppinen ja todella yksinäinen. Vaikka ihana ihminen on, tykkää kuunnella ja auttaa ihmisiä ja hyväksyy kaikki semmoisena kuin he ovat.
Voi kun kaikki yksinäiset löytäisivät toisensa. Harmi vaan kun yksinäisiä ihmisiä ei erota päällisin puolin, pitäisi kai pistää joku "etsitään ystävää"-paita päälle. :)
heh. joo, tilataas kaikki sellaiset paidat! :)
en tiedä olenko jotenki kummallinen taas, kun 50v ystävä ei kuulosta yhtään hullulta (täällä oli yksi). Ehkä olen tottunut olemaan vanhempienkin seurassa kun oma äiti on _vähän niinku_ ystävä, vaikka äiti onki.
mua vähän risoo kun te kaikki valitatte yksinäisyyttänne. uskokaa oikeesti, vaikuttakaa elämäänne. tiedän kokemuksesta et se on tosi vaikeeta lähtee mihkään yksin, mutta nyt kummasti olen jokapäivä yksin urheillut (ja keskittynyt itseeni) ilman että olisin mitenkään yksinäinen. keksikää elämällenne käyttöä, oon huomannu tosi positiivisia vaikutuksia. :)
kukaan ei kiinnostunu mun "ehdotuksest".. no ainakin mä yritin. ;)
Siis siitäkö että asuuko kukaan pk seudulla? Itsehän asustelen uudellamaalla..
ei mikään ehdotus, vaan kaksi viimeistä kysymystäni.. sisälsi sellaisen pienen "vinkin". ;) että jos joku asuu "täälläpäin" niin vois kehittää jotain yhteistä juttua.. kyllä mun elämään mahtuu ihmisiä, vaikka en yksinäinen ookkaan. olis se aika lottovoitto jos löytyis sellanen ihminen, joka jaksais pyöriä mun arjessa ja toisinpäin.. :)
selitän ehkä huonosti ja oudosti, että kuka sit ymmärtää muaki.. missä kaupungissa asut, "Nimetön"?
ei jää odottelemaan "sit-kun"-tyylillä parempia aikoja tehdä asioita. Yksinäisellä ihmisellä on lupa tehdä nautittavia asioita siinä missä muillakin. Miksi jättäisi käymättä haluamassaan lomapaikassa, ruokalassa, harrastuspiirissä vain koska ei ole ketään kaveriksi. Se on aina yhtä ihanaa tehdä asioita, joita oikeasti haluaa tehdä ja toteuttaa unelmiaan, joita itsellä on. Vaikka sen tekee yksin, niin nautinnon ja tyydytyksen siitä saa. Ehkä voi ihan rehellisesti myöntää itselleen, että "joo, mieluummin tekisin tämän yhdessä jonkun mukavan tyypin kanssa, mutta sellaista kaveria ei nyt vain ole. Siksi teen tämän yksin". Kun tekee sellaisia asioita mistä tykkää, voi huomata sitä kautta ihmisiä, joita kiinnostaakin kätevästi juuri samankankaltaiset asiat kuin itseä.
että, monet kirjoittaa näitä "nyyhkytarinoita" tänne ja kaipaa ystävää ja sitten kun joskus olen jättänyt sähköpostiosoitteen, kirjoittanut että, saa vapaasti kirjoittaa iloista ja suruista. Kuitenkin harvempi nainen kuitenkaan kirjoittaa. Tai joskus se on se yksi viesti ja sitten se jää. Vastakin täällä oli yksinainen oliko se kaunis. [email protected] se osoite...hän murehti samaa yksinäisyyttä kuin tässäkin ketjussa. Sitten kuitenkin häthätään kirjoitti muutaman meilin ja sitten katosi. Ei oikein tiedä onko ne tosiaan niin yksinäisiä kun joskus olen laittanut viestiä ja kysynyt mitä kuuluu sitten saattaa yksi lyhyt viesti tulla takaisin. Tätä ei oikein ymmärrä luulisi, että semmonen ihan vaikka kuulumisien kertominen puolin ja toisin olisi ihan ok juttu kirjottaa.
Ja kutsut äitiäsi vielä 22 vuotiaana "mutsiksi".
Siis, ehh.. wtf ?
Kasva aikuiseksi, kehitä joku harrastus, olet jo 22 vuotta jumalauta siis helvetti ITSENÄISTY. Ota itseäsi niskasta kiinni ja pureudu johonkin suoritukseen olisi se sitten tanssikurssi, vapaaehtoisena armeijaan, vapaaehtoistyötä, työtä seurakunnassasi, opiskelu ulkomailla tai ammattitutkinto.
Minun isäni muutti pois kotoa 16 VUOTIAANA, hänen äitinsä kuoli kun hän oli 9 vuotias, muutti Joensuusta Helsinkiin 19-vuotiaana valmistuttuaan ylioppilaaksi ja kävi armeijan 26-vuotiaana.
Minä luulen että sinä olet laiska, itsekäs, lapsellinen ja mukavuuden haluinen. Kokeile jotain uutta niin saatkin jotain uutta. Lue vaikka Dr.Philin kirja Love Smart, se on hyvä kirja, paljon viisautta.
"mutsi"..ei helvetti...
the schorching new low!
Ompas tullu tekstiä lisää... En ole ollu koneella, jihuu, meikä hillun nyt vlopun messuilla. Olen tekemisissä ihmisten kanssa, mutta aika pintapuolista hommaa. Mutta eipä kukaan voi valittaa että olisin yksin neljän seinän sisällä. Silti koen yksinäisyyttä.
Liikun paljon koirapiireissä, silti en ole löytänyt sieltä yhtään kaveria, joka voisi lähtä harjotuksien ulkopuolella mun kanssa jonnekin, silti siellä käyn, vain siksi että koirat saa toimintaa.
Toiseksi en omista autoa,joten aika hankala lähtä 40 kilsan päähän mihinkään uusiin harrastuksiin, hyvää jos kerran kahessa viikossa pääsen kaupunkiin. Ja eikä mulla ole vara busseilla liikuskella sitä matkaa useesti viikossa. Liikun aika paljon ulkona, koirat!
En vaan tiedä kuinka hitto tästä vois enempään revetä, tai että ei se ole niin helppoa tosta vaan tuntemattoman eteen mennä, että hei!
Muutenkin elämä heitelly aika rankasti, lapsuudesta asti elämä on sekamelskaa, masennuksia, mutta nyt niistä aletaan pikkuhilja nousta ylöspäin, mikä on tosi hyvä, ja olen siitä todella onnellinen. Kaikki elämässä olleet asiat vaikuttaa..
Mutta nyt mentävä "töihin", ja minua odottaa sitten illalla viikon kestävä "loma", ja pääsen käymään sukulaisten luona 500 kilsan päässä.
Anna numero niin lupaan txt