Ville avasi silmänsä hitaasti räpytellen eikä nähnyt mitään. Pelkkää mustaa vain. – Voi ei, olen sokea, hän kiljaisi. – Olisi sittenkin pitänyt kuunnella äitiä, kun hän varoitti, että liika television tuijottaminen vie näön, Ville ulisi. Hän yritti nousta istumaan, muttei pystynyt. Jokin silkkisen pehmeä esti hänen aikeensa. – Mitä himputtia tämä nyt on, Ville ihmetteli ja tunnusteli ympäristöään. Silkkinen pehmeys jatkui hänen sivuillaankin. – Tuntuu ihan ruumisarkulta, Ville tuumasi. Hän tiesi kyllä miltä arkut näyttävät sisäpuolelta, koska oli nähnyt televisiosta. – Ahaa, en siis olekaan sokea vaan kuollut, Ville päätteli. – Mutta kuinkahan olen hereillä? Ehkä olenkin zombi. Siistiä! Ville päästi kokeeksi pienen murahduksen. Se ei kuulostanut kovin vakuuttavalta ahtaassa arkussa. – Nyt täytyisi päästä pois ja syömään aivoja, mmm, aivoja, Ville kuolasi Homer Simpsonin tyyliin. Ville suunnitteli mielessään kuinka selvittäisi irkkikavereidensa oikeat nimet ja osoitteet. Sitten hän menisi ja söisi heidän aivonsa, jotta heistäkin tulisi zombeja. Siten he voisivat irkata maailman loppuun asti, eikä kukaan, edes äiti, voisi estää heitä. – Muahhaahaaa, Ville nauroi juonikkaasti. – Mutta ei minun oikeastaan tee mieli aivoja, ehkä en olekaan zombi. – Ehkä minut onkin haudattu elävältä, Ville kauhistui. Yleensähän vainajat haudataan hienoissa puvuissa, joten Ville tunnusteli vaatteitaan. Hänellä tuntui olevan yllään college -pusero ja farkut. Ja farkkujen taskussa kännykkä! – Hienoa, Ville tokaisi ja jatkoi: - Nyt voin pelata matopeliä kuolemaani saakka! – Tai kunnes akkusi loppuu ääliö, joku sanoi arkun ulkopuolella. – Niin tietysti, eihän akku loputtomiin kestä, Ville tajusi itsekin. Hän avasi kännykän näppäinlukon ja katseli hetken näytöllä olevaa vähäpukeisen naisen kuvaa. – Moikka taas Lolita, Ville sanoi flirttailevasti kulmiaan kohotellen ja valaisi sitten kännykällään arkkua. Verhoilu oli verenpunaista. – Melko karmivaa, Ville sanoi ja häntä puistatti.
Jokin tärkeä ajatus yritti saada äänensä kuuluviin Villen päässä. – Jaa'a, mitähän tässä keksisi tekemistä, Ville mietti ääneen ja päätti lukea uutiset kännykällään. Siihen kului puoli tuntia ja kaksi pykälää akkua. Uutiset luettuaan hän pelasi kolme kertaa matopeliä kunnes kyllästyi. – Tulee kyllä pitkästyttävä loppuelämä tätä menoa, Ville huokaisi. Ajatus hänen päässään yritti voimistua. Ville alkoi rummuttaa reisiään käsillään ja laulaa huonolla äänellään: - Hetki lyö, viime hetki lyö... – Miten se menikään... - Kellon tipahtavan tahdon, pysähtyvän lyöntien, Kotiin lähteä mää tahdon, tajuatko viimein sen, tahdon... - TUKI jo se turpasi, kuului huuto ulkopuolelta. – Okei, sori, Ville vastasi pahoittelevaan äänensävyyn. Tärkeä ajatus alkoi vihdoin voimistua ja sen seurauksena Ville alkoi selata kännykkäänsä. Äkkiä ajatus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta:
- Minähän voin soittaa apua, Ville huudahti ja avasi kännykkänsä nimivalikon. Siellä olikin yllättäen vain yksi nimi: Zeus. – Kuka tuo on ja missä ovat muut numeroni, Ville huudahti hämmästyneenä. Taaskaan kukaan ei vastannut. Ville, tyypillisenä kännykän käyttäjänä, ei muistanut kenenkään numeroa ulkoa, joten hän ei voinut muuta kuin soittaa Zeukselle. (Hänen mieleensä ei tietenkään juolahtanut sellainen asia kuin numeropalvelu.) Siispä Ville valitsi Zeuksen nimen ja painoi vihreää luuria.
Jokin tärkeä ajatus yritti saada äänensä kuuluviin Villen päässä. – Jaa'a, mitähän tässä keksisi tekemistä, Ville mietti ääneen ja päätti lukea uutiset kännykällään. Siihen kului puoli tuntia ja kaksi pykälää akkua. Uutiset luettuaan hän pelasi kolme kertaa matopeliä kunnes kyllästyi. – Tulee kyllä pitkästyttävä loppuelämä tätä menoa, Ville huokaisi. Ajatus hänen päässään yritti voimistua. Ville alkoi rummuttaa reisiään käsillään ja laulaa huonolla äänellään: - Hetki lyö, viime hetki lyö... – Miten se menikään... - Kellon tipahtavan tahdon, pysähtyvän lyöntien, Kotiin lähteä mää tahdon, tajuatko viimein sen, tahdon... - TUKI jo se turpasi, kuului huuto ulkopuolelta. – Okei, sori, Ville vastasi pahoittelevaan äänensävyyn. Tärkeä ajatus alkoi vihdoin voimistua ja sen seurauksena Ville alkoi selata kännykkäänsä. Äkkiä ajatus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta:
- Minähän voin soittaa apua, Ville huudahti ja avasi kännykkänsä nimivalikon. Siellä olikin yllättäen vain yksi nimi: Zeus. – Kuka tuo on ja missä ovat muut numeroni, Ville huudahti hämmästyneenä. Taaskaan kukaan ei vastannut. Ville, tyypillisenä kännykän käyttäjänä, ei muistanut kenenkään numeroa ulkoa, joten hän ei voinut muuta kuin soittaa Zeukselle. (Hänen mieleensä ei tietenkään juolahtanut sellainen asia kuin numeropalvelu.) Siispä Ville valitsi Zeuksen nimen ja painoi vihreää luuria.
Vastaukset 5
Vanhimmat
...kiinnostaa kuka siel ulkopuolel on!
eli, lisää, lisää!
Puhelin hälytti muutaman kerran ennen kuin matala miesääni vastasi: - Zeus. Ville häkeltyi niin, ettei saanut sanaa suustaan, hönkäisi vain typerästi. – Ei taas näitä samperin huohotuspuheluja, kuului linjan toisesta päästä ennen kuin puhelu katkesi. Ville havahtui ja soitti uudestaan. Tällä kertaa puheluun vastattiin heti:
– Usko jo senkin PERVO, että...
– Viik, Ville keskeytti vikisten.
– Täh? Zeus hämmästyi.
– N-n-niin, että apua, Ville änkytti ääni väristen.
– Etkö olekaan se huohottajapervo, Zeus kysyi.
– E-e-en v-v-vaan se poika arkusta.
– Kukahan niistä surkeista matosista mahdat olla? Sekö joka kavereineen kirkui kuin tytöt?
– Ööh, mahdollisesti, Ville sanoi jo rohkeammin.
– Mitä asiaa? Minulla on tässä illallinen kesken, Zeus sanoi ja taustalta kuului tukahdutettua muminaa.
– Tuota, ajattelin vain kysyä, että missä minä olen?
– Etkös sinä juuri sanonut olevasi arkussa?
– Niin aivan, mutta...
– Sinä pysyt siellä kunnes muutoksesi on valmis, Zeus murahti.
– Jaa, että muutos. Ja kauankohan siihen mahdollisesti menee?
– Huomisiltaan mennessä pitäisi olla valmista.
– Ok, eipä tässä sitten muuta, Ville sanoi ja Zeus katkaisi puhelun.
Mistähän muutoksesta tässä nyt on kyse, Ville mietti. Ei minusta tunnu mitenkään erilaiselta, Paitsi, että minun ei ole nälkä eikä tee edes mieli Coca-Colaa. – Mitenhän olen edes päätynyt tänne ja miksi, Ville kysyi ääneen ja päätti soittaa Zeukselle uudestaan. Puhelin hälytti neljä kertaa ennenkuin Zeus vastasi äreästi. – Täällä taas se poika arkusta, Ville aloitti ja jatkoi odottamatta vastausta: - Mietin vaan, että miten olen joutunut tänne arkkuun?
– No mihin tulokseen tulit, Zeus kysyi.
– En mihinkään vaan kysyin sinulta, Ville vastasi.
– No mitä minä sanoin?
– Esitit vastakysymyksen.
– Saat miettiä itse.
– No MIKSI olen täällä, Ville kysyi.
– Siksi, koska jäit kiinni.
– Mistä jäin kiinni, Ville jatkoi kyselemistään.
– Kädestäsi, Zeus ärähti ja katkaisi puhelun.
– Haloo? Zeus? Zeus! Ville huusi tuloksetta. – Noh, täytyy kai sitten miettiä itse, Ville harmitteli ääneen. Sitten hän pinnisteli muistaakseen edellisen illan tapahtumat. Vai oliko edes kyse edellisestä illasta, Ville ei näet tiennyt, kauanko oli ollut arkussa. Ville ja hänen paras ei-irkkiystävänsä Riku olivat olleet elokuvissa katsomassa Tappajamarengin kosto -elokuvaa. He olivat kävelemässä kotiin päin kun Rikua alkoi pelottaa, elokuva oli vahvasti hänen mielessään. Ville päätti auttaa ystäväänsä ja suuntasi oikoreitille. Se oli pimeä, mutta säästäisi heiltä 15 minuuttia. Siinä vaiheessa Villen muisti alkoi pätkiä. Hän muisti hämärästi heidän kuulleen naisen kirkuvan niinkuin naiset tapaavat tehdä kun ovat pulassa. Ville sai naisen näkyviinsä ja tämän kimpussa oli suurehko mies. Nyt Villen muisti alkoikin virkistyä. Ville syöksyi sankarin lailla jättiläismäisen miehen kimppuun ja kaatoi hänet yhdellä käden liikkeellä maahan. Voiton merkiksi Ville nosti jalkansa miehen selän päälle painaen hänet lujasti maahan ja kutsui Rikun potkimaan miestä. Järkytyksestä toipunut nainen painautui Villeä vasten räpytellen sulokkaasti silmiään. Kun kaikki vaikutti olevan ohi ja ystävykset kävelivät jo poispäin, jättiläismies hyökkäsi raukkamaisesti takaapäin ja viilsi Villeä kaulaan. Ville kaatui maahan ja viimeinen asia, jonka hän näki ennen tajunnan menetystään, oli Riku juoksemassa pakoon.
Ville tunnusteli kaulaansa ja tunsi siinä kaksi haavaa. Samalla hän kiinnitti huomiota lähes olemattomaan pulssiinsa. Villen vatsaa kouraisi ja hän laittoi kätensä sydämensä päälle ja tunsi tuskin mitään. Hätääntyneenä hän kokeili eri kohdista, uudelleen kaulalta sekä ranteesta muttei löytänyt kunnon sykettä. Kuvotuksen aalto pyyhkäisi hänen ylitseen ja häntä huimasi. Paniikin yltyessä Ville alkoi huutaa ja yritti työntää arkun kantta auki. Se ei hievahtanutkaan. Yhtäkkiä häntä alkoi pistellä joka puolelta, ihan kuin tuhannet hyttyset pistelisivät hänen kehonsa joka ikiseen kohtaan. Ville rauhoittui sekunniksi kuunnellakseen kuuluko hyttysten ininää. Ei kuulunut, joten Ville alkoi potkia ja riehua ja huutaa hysteerisenä, niin että koko arkku hypähteli. Kohta pistely lakkasi ja Ville lopetti riehumisen. Hän vei heti käden kaulalleen, muttei edelleenkään tuntenut kunnon pulssia. – Höh, ei onnistunut, hän harmitteli ääneen. Ville oli yrittänyt riehumisellaan ovelasti huijata sydämensä hakkaamaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Itse asiassa sydän lakkasi kokonaan lyömästä. Jos Ville olisi voinut katsoa itseään peilistä, olisi takaisin tuijottanut vielä tavallistakin kalpeampi poika.
Arkun ulkopuolella oleva tyyppi hivutti varovasti korvatulppaa pois toisesta korvastaan, valmiina kuitenkin sujauttamaan sen salamannopeasti takaisin. Oli lähes hiljaista arkusta kuuluvaa hiljaista hyräilyä lukuun ottamatta ja arkku oli lakannut heilumasta. "Enää yksi huutokohtaus ja sitten se on ohi", tyyppi ajatteli. Tyyppi odotti innokkaana vahtivuoronsa päättymistä, tämä olisi hänen viimeinen tehtävänsä ennen ylenemistään vahtijoiden kouluttajaksi. Hän saisi säännölliset työajat, lakisääteiset tauot ja ilmaisen ruokailun eikä enää inhottavia päivystysvuoroja. Tyyppi huokaisi onnellisena. Hän oli vielä autuaan tietämätön tulevista seikkailuistaan tämänhetkisen vahdittavan kanssa. Hän käänsi katseensa takaisin kannettavaan tietokoneeseensa ja alkoi naputella näppäimiä hyvin hitaasti.
on kyllä:)
Ihan mukava huumorintaju, mutta kirjoittamistyyli on kovin alkeellista.
Kiitos kommentistasi. Olen itse samaa mieltä tuosta alkeellisuudesta. Lisää harjoitusta siis. =)