En tiedä kuinka asian ilmaisisin, mutta viime päivinä on tullut kaduttua välillä koko raskautumista. Turha tässä vaiheessa on enää katua, rv 34, mutta minkäs teet? Välillä päähän ponnahtaa ajatus että mitä helvettiä sitä tuli tehtyä. Raskauden aikana tullut aiemminkin tuo ajatus, mutta mennyt ohi. Nyt tuntuu vaan kestävän kauemmin. Olen ehtinyt tuntemaan myös iloa lapsen saannista, raskaus on sujunut todella hyvin ja kotona on kaikki valmiina, mutta mistä sitten tuo ajatus?
Välillä sitä myös huomaa pelkäävänsä tavallaan tulevaa, mitä jos en selviä synnytyksestä hengissä? Onko kaikki järjestelty niin, että mies selviää lapsen kanssa arjesta jos en palaakaan kotiin?
Typeriä aivoituksia, mutta minkäs teet? Suurimman osan ajasta olen varma että selviän ja kaikki menee ok. En kuitenkaan pelkää niin paljoa, että tarvitsisi minnekään pelkopolille varata aikaa. Ystävälle on tulossa nyt 4. lapsi ja hän on sanonut tunteneensa samanlaisia ajatuksia jokaisen odotuksen kohdalla. Kuuluu varmaan asiaan, kun kuitenkin niin suuri osa elämästä tulee muuttumaan. Onko muita ajoittaisia katuvaisia/pelkääviä? Tai jotka ennen lapsensa saantia katuivat/ pelkäsivät? Haluaisin tietää mikä teitä silloin auttoi?
Välillä sitä myös huomaa pelkäävänsä tavallaan tulevaa, mitä jos en selviä synnytyksestä hengissä? Onko kaikki järjestelty niin, että mies selviää lapsen kanssa arjesta jos en palaakaan kotiin?
Typeriä aivoituksia, mutta minkäs teet? Suurimman osan ajasta olen varma että selviän ja kaikki menee ok. En kuitenkaan pelkää niin paljoa, että tarvitsisi minnekään pelkopolille varata aikaa. Ystävälle on tulossa nyt 4. lapsi ja hän on sanonut tunteneensa samanlaisia ajatuksia jokaisen odotuksen kohdalla. Kuuluu varmaan asiaan, kun kuitenkin niin suuri osa elämästä tulee muuttumaan. Onko muita ajoittaisia katuvaisia/pelkääviä? Tai jotka ennen lapsensa saantia katuivat/ pelkäsivät? Haluaisin tietää mikä teitä silloin auttoi?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen mielestäni jo hieman "ikääntyneempi ensiodottaja", lapsen alkuun saaminen tapahtui hitaasti ja vauva on todella tervetullut elämäämme, eli oikeasti en kadu asiaa.
Itsellänikin on kuitenkin välillä ajatuksia, että mitä tuli tehtyä, ei minusta ole hyväksi äidiksi, en osaa hoitaa/kasvattaa lasta, vapaus meni loppuelämäksi jne. jne.
Kuitenkaan en voisi olla tämän valmiimpi vastaanottamaan sitä vastuuta ja ihanuutta, mitä oman lapsen tähän maailmaan tulo uskoakseni tuo. Olenhan rellestänyt ja kokenut nuoruuden juttuja jo aivan tarpeeksi - siitä elämänvaiheesta haluaisinkin eroon.
Kai se on ihan luvioon kuuluvaa, että ihminen pelkää aina uusia asioita ja miettii miten niistä selvitään. Itselläni on vahva usko, että me puolisoni kanssa yhdessä selviämme, osaamme ja jos ei osata, niin varmasti opitaan. Emme ole ensimmäisiä eikä viimeisiä, jotka odottavat lasta ;)
Jos mikään muu ei auta "pelkohysteriaan" (onkohan nyt hieman liioiteltu ilmaus ;) niin silloin voin ajatella vaikkapa omia isovanhempiani, että hekin saivat kaiken sen puutteen ja köyhyyden keskellä kasvatettua terveitä ja mallikelpoisia lapsia. Onnistuivat vaikkei kaikkia nykypäivän helpotuksia ja neuvolatoimintoja ollut tarjollakaan.
Olen katunut ja kauhistellut, niin tein edellisessäkin raskaudessa. Ja molemmat ovat olleet suunniteltuja ja toivottuja raskauksia. Luin jostain näiden katumuksen-tunteiden olevan normaalia vanhemmuuteen kasvua, siis kuuluvan prosessiin, jossa hyväksyt pikku hiljaa vastuusi vauvasta ja luopumisen tietystä "vapaudesta" tai vastuuttomuudesta. Onneksi siitäkin saa nykyisin puhua, edes nimettömästi netissä. Nyt kun ehkäisy on kaikkien ulottuvilla, oletetaan usein automaattisesti kaikkien raskauksien olevan aina toivottuja ja niin ollen odottajien olevan pelkästään onnellisia. Kuitenkin äidiksi (ja varmasti myös isäksi) tuleminen on yksi elämän suurista kehityskriiseistä, johon kuuluu myös niitä ei niin helposti käsiteltäviä tunteita.
miehen kaa menee huonosti, se on joka vkoloppu ulkona ja tulee kotiin vasta aamulla. ja muutenkin miettii että haluanko menettää mun vapauden, mutta mä luulen että mieli muuttuu kun saat sun pikku mussun syliin.
Olen vkolla 18 2 ja mulla nyt viikon ollut alakuloa ja yksi pieni paniikkikohtaus.Sain apua neuvolasta.Pelkään että masennun.Mulla ollut masennus v. 96 ja pelästyin todella.Ehkä tämä ei ole sit samaa tunteiden vaihtelua kuin muilla raskaana olevills.
Mutta on mulla ollut kanssa tollaisis tuntemuksia, että mitä tuli tehtyä.Vaikka vauva oli ollut haaveissa jo jonkin aikaa ja niin toivottu.Yleensä nyt olen innoissani asiasta,mutta välilä pelottaa onko musta äidiksi, jaksanko vastuun ja kaiken mitä lapsi mukanaan tuo jne.