"Vastaustanne odottaen, ystävällisesti"

virkkoi Hoo Ilmakasvo.


,,,,,

Mies Etelä-Haagasta,
surullinen ritari
joka polttaa kynttiläänsä molemmista päistä,
vartiointiliikkeen vanhimpia työntekijöitä.

On tullut yövuorosta,
vetänyt pannullisen kahvia
ja katselee nyt punaisin silmin
katuvalojen sammumista,
kesääamu on jokseenkin harmaa ja
vettä vihmoo hiljakselleen, mutta harmaudessakin
linnunlaulu läheisestä metsiköstä
täplittäisi maisemia viserryksin - jos vain hän
kuulisi ne.

Hän ei kuule lintujen laulua metsiköstä,
hän kuulee sanat:
lintujen laulua metsiköstä.
Hän kohtaa itseään vain runojen kautta,
mies Etelä-Haagassa,
tämä varsin surullinen ritari
joka polttaa kynttiläänsä molemmista päistä.

Kirjoitan hänet lukemaan Rellun runon.
Etelä-Haagassa.
Lukee vielä Rellun kommentin jollekin Lionalle:

Tämä runoni on tosi vanha, ei ole mitään
mielikuvaa tunnelmista/aiheesta, mistä sen olen
synnyttänyt.
Kiva kuulla, että miellytti, kiitos.
Tultiin äsken lenkiltä, ja vettä saatiin vähän
niskaan, ikävää kun sataa.
Mutta kai tuo luonto sitä vettä kuitenkin kaipaa.

Vai niin.
On ollut miehensä kanssa lenkillä, Rellu.
Hän hymähtää.
Laskee päänsä pöydälle, ja
nousee jälleen.

Pujahtaa kuin toisen nahan sisään.
Kirjoittaen...

Ja hän odottaa.
Tämä äitiparran luomus,
mies Etelä-Haagassa.
Mitä Rellu nyt vastannee?

Hänelle,
tai vastaako ehkä
kesämökillä itkurunoja kirjoittavalle
yksinäiselle runoilijalle,
joka on miehen Etelä-Haagasta
luomus, kuten mies Etelä-Haagasta
on äitiparran luomus?

He menevät sisäkkäin.
Nämä faktat:
Vesi liplattaa rantalaituriin!
Autojen kohina Etelä-Haagassa!
Ja fiktioista mielettömin:

Äitiparta?

,,,,,



(Rellu)

Rakkaani,
että olen väsynyt sinuun !

Voisitko edes hetken
olla sanomatta mitään,
juosta vaikka saunan ympäri
ihan vain muutaman kerran,
ottaa hien pintaan.

Voisitko ?

Ja sitä paitsi
osaan itsekin kömpiä syliin
kun siltä tuntuu,
ei tarvitse pyytää alinomaa.

Lakkaa vikittelemästä
osaan minäkin sentään jotain
sinähän tiedät sen
höperö.

Kissanpentuna kehräten
kupeisiisi käpertyen
suu maitoparrassa,
ihan vain
sinun se suudella pois.

Mene jo,
juokse
ja kovaa.

Kiitos että kuuntelit,
kerrankin.

* *

Sinun silmistäsi hehkuu hyvyys
mutta katseesi kätkee
surullisen sävyn,
olet vaiti.

Kuljet hiljaista siltaa
joka erottaa meidät
hetkeksi, hetkeksi vain
niin toivon.

Et ehkä näe,
et kuule
siispä annan rauhan
taivaltaa siltasi päästä päähän
painavan päiväsi päätöksessä.

En vaadi mitään
vaikka viipyisitkin
olen vain irrallisempi,
rakasta minut kokoon.

* *

Hiki noruen ohimoillasi
astut puuskuttaen sisään.
Laihduttaakin sinun pitäisi
verenpainettasi vain siis ajattelen.

Jaa,
no varsin oiva ajatus kyllä muutenkin
huomaan ajattelevani.

Omatuntonikin jo soimaa
kun niin auliisti tahtooni myönnyit,
voi sinua.

Puhtoisena ja tuoksuvaisena
teet sen jälleen,
herätät sisälläni asuvan naarastiikerin,
grrrrrr …

Luet ihoni karttaa
kuin ensi kertaa,
käsiesi liike lakkaa.

Aiotko kiusata kauankin ?

* *

(äitiparta)

Vesi olkapäilläsi ja nenän vartta pitkin, pihassa nuokkuvat puut.
Odotan että pääsisimme sisälle, saisin riisua
takin yltäsi.

Hiekkalaatikossa pojan traktori.

Muistatko ne tolkuttomat pakkaspäivät
kaksikymmentäkolme vuotta sitten, kun posket paleltuivat
jäisessä viimassa?
Olimme juuri muuttaneet tähän taloon.

Hrrrr. Kiroilimme pitääkö olla näin vietävän kylmä.
Tunnustan sinulle, myhäilin:
Saamme lämmittää toistemme varpaita.

Sellaisena talvipäivänä hänet laitettiin alulle.
Nyt meillä on jo lapsenlapsia.

Jos sade ei kastelisi nenänpäätäsi, kuinka suutelisin
vesihelmet pois!
Jos pakkanen ei paukkuisi nurkissa
hukuttautuisimmeko toistemme lämpöön peiton alla?

Jos ei olisi näin vietävän pistävä auringonpaiste
kuinka saisin sinulta luvan,
sivellä auringonsuojaa kosketuksesta värähtäville
olkapäillesi?

Ja jos aika
ei olisi toinen toistaan seuraavien
minuuttien katoavaa jonoa,
johon niin helposti hukkaamme hetkiemme
ainutlaatuisuuden.

Kuinka osaisimme havahtua nauttimaan
tämän hetken autuudesta, kipein, mutta laulavin sydämin?
Oi, kuinka suloiset varpaasi ovat!

* *

Vielä vuosienkin kuluttua,
ovatko sormemme toistensa lomassa, kutoen
yhteistä elonkirjaa?

Tahdon koskea sinuun
koko miehisen sieluni laajuudelta, pujahtaa maisemaasi
joka hetki, joskus ehkä kömpelösti ja haparoiden -
En enää pelkää
että voisi tulla joku toinen, parempi, joka täyttäisi
sinussa kaiken sen
missä asun.

Niin kuin sormet sormien lomassa
asumme toisissamme.
Neljä kättä, joilla on oma historiansa
tarpeineen ja unelmineen, mutta jotka yhteen liittyneinä
ovat tulleet erottamattomiksi.

Vapaasta tahdostaan ne ovat liittyneet toisiinsa...
se on ihme, ja pysyneet yhdessä
läpi päivien kirjon:
niin myrskyssä kuin tyvenessä.

Olihan meilläkin vaikeat hetket ja kriisimme...
Ne salaisetkin!
Kun tunteet arkipäivien ketjussa
viilenivät, ruoho naapurissa näytti vihreämmältä.

Kaikkien houkutusten keskellä
käännyin yhä vain lujemmin puoleesi,
muistutin itselleni keneen olen
sitoutunut.

Nyt kirjamme on täynnä kauniita sanoja.
Olen niin kiitollinen sinusta, vaikka et aina ole ollut
sitä mistä olen uneksinut, olet enemmän.

Annoin unieni mennä, ruoho naapurissa kuihtui
mutta meillä on värikästä kesät ja talvet,
satakieli muutti käkikelloomme - kodissa kukkuu sielujen
sinfoninen liverrys.

Kuinka kauniit ovatkaan sormesi
sormieni lomassa.
Vielä vuosienkin kuluttua, selaillessamme
yhteistä elonkirjaa.

Tämä ääretön kiitollisuus
että otimme hetkistämme kiinni,
emme antaneet niiden
lipua ohi.

* *

Tänään olen itkenyt
enemmän kuin vuosiin.
Jo aamusella kun ensisäteet
pilkistivät mökkiin,
kouraisi tukahdutettujen kyynelten
paljous rinnassani.

Avasin oven pihamaalle,
annoin niiden tulvahtaa, tulla ulos
kätköistään -
padottu virta aukesi.

Istuessani aamupäivällä laiturilla,
veden liplattaessa
herkistyneen sieluni kaikukoppaan,
taas pusertuivat kyyneleet.

Itkin menneitä mahdollisuuksia,
niitä, joihin olin tarttunut -
sain haavat sielulleni.
Ja niitä, joihin en tarttunut, jäin
vaille haavoja, joita nyt
itkien muistelisin.

Iltapäivällä.

Seisoin kädet taskussa verannalla
ja katselin ikkunasta sisään,
muistelin niitä kesäpäiviä, kun yhdessä
liikuimme tuolla.
En jaksanut avata ovea,
korituoliin istahdin, annoin
kyynelten tulla.

Auringon laskiessa:
Kävelen metsässä, pysähdyn katselemaan
iltavalossa kimaltavaa seittiä
mustikanvarpujen lomassa.
Tässä kohtaa sekametsää tuoksuu mänty,
poskella hiljainen kyynel
vierii kuin huomaamatta, putoaa
kait varpujen sekaan,
seitille.

Yhden runon kirjoitan vielä tänään.
Tämän.

Kuvittelen runoilijaa
kesämökille runoja kirjoittamaan,
runoja itkemisestä.
Monet runot hän kirjoittaa,
sitten illalla vielä yhden.

Tai ehkä kaikki itkut
ovatkin vain samaa runoa,
yhtä ainoaa?

Tätä tietokoneen näyttöpäätteen äärellä kirjoittamaani,
helsinkiläisessä yksiössä, Etelä-Haagan
reunamilla, kun autojen virta
kohisee meren lailla.

Jo aamusella kun ensisäteet
pilkistivät mökkiin,
kouraisi tukahdutettujen kyynelten
paljous rinnassani.

Istuessani aamupäivällä laiturilla,
veden liplattaessa
herkistyneen sieluni kaikukoppaan,
taas pusertuivat kyyneleet.

Itkin menneitä mahdollisuuksia,
niitä, joihin olin tarttunut -
sain haavat sielulleni!
Ja niitä, joihin en ollut tarttunut, jäin
vaille haavoja, joita nyt
itkien muistelisin.

Lopuksi kirjoitan:
Mutta milloin olen oikeasti itkenyt,
en muista.

Niin hän kirjoittaa, ajattelen.

Nostaa katseen paperilta,
katselee hiipuvaa hiillosta takassa.
Kun yö peittää laiturin
ja sekametsä mökin ympärillä
huokaa iltatuulessa.

Mitä, vieriikö poskellani kyynel?

Yöllä autojen virta on hitaampi, ei
yhtäjaksoinen humina.
Katson kelloa. Aamuyö. Sammutan
tietokoneen.

Etelä-Haagassa.
Väsyttää.

* *

(Rellu)

Tämä hetki sinun kanssasi
täyttä elämää vielä.
Kyllähän sinä tiedät
sinusta minä elän,
hengitän.

Sormet sormiin lomittuneina
silmät loistaen
hehkumme vielä elämää
rakas.

Ethän anna mahdollisuutta
minun hukkua tässä maailmassa,
tuntemattomille poluille
sinusta kauas
ethän ?

Älä katso sormieni kauneutta,
katso vain sydämeeni
se on tärkeämpää kuin mikään muu.

Kiitos elämälle,
kiitos olemassaolosi autuudesta.

* *

Rakkaani
mistä kyynelvirtasi vuolas ?

Kuuntele
kuinka huokaa kosken henki
ja pärskyy vallattomasti.

Kulkisitko kanssani,
polut tutut jo painuneet
saniaisten, ja marjavarpujen
sateenraikkaana tuoksuvan tiheikön ?

Kun aurinko laskee
kyyneleet,
suolainen vetesi jo kuivuneena.

Silloin kirjoitan sinut,
meidät
paperiin ikuistaen rakkautemme.

* *

(äitiparta)

Nainen, mitä on tekemistä heillä
jotka ovat paperille kirjoitetut,
meidän kanssamme?

Älä kadota minua
sanojen alle, joilla minua hyväilet.
Älä kadota kuvien alle
joita katsellen ehkä hymyillen muistat.

Elä minut nyt!
Kun vielä olen tässä - en muodostamasi
kuva, jota sielussasi kannat.
Kosketa minua tässä, kun vielä
olen minä, itsessäni.

Kohtaa minut!
parkaisen yöhön.

Ja kirjoitan paperiin edessäni.
Rakkaani kultaseni, nämäkin ovat vain sanoja
joissa sinua hapuilen;
kunpa antaisin kaikkien sanojeni kuolla
ihollesi.

Kunpa uskaltaisin
katsoa sinua silmiin kirjoittamatta lausettakaan.
Silloin ehkä näkisin,
ehkä syttyisin jollekin sellaiselle
mitä vielä vuosien jälkeen
kantaisin rakkaampana kuin sanat, rakkaampana
kuin mitkään kuvat.

Sinulle itsellesi.

Kirjoittaa mies Etelä-Haagassa.
Viimeisin voimin hakkaa vielä muutamat lauseet.

Kunpa emme kadottaisi toisiamme
toistemme alle!
Kuviin, joita toisistamme muodostamme,
sanoihin joita toisillemme ja toisistamme puhumme
hämärtyviin iltoihin ja aamuihin,
näihin näyttöpäätteiden lumouksiin.

Sitten sammuu.

- -












Niin.

Nainen, mitä on tekemistä
- heillä -
jotka ovat paperille kirjoitetut,
meidän ihojemme
kanssa?

* rapsuttaa partaansa *
5678
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 5

Vanhimmat

Pikkuisen tekeleen makua, mutta muuten aika hyvä :)

Äänestä

herranen aika, mikä vyyyyyhti
* nauraa *

Olet sinä uskomaton pakkaus, ihan uskomaton.
On sulla ollu duunia nyppiä nuo kaikki runot tähän vyyhtiin, on.

Hah, mies Etelä-Haagasta
ja surullinen ritarikin vielä !
Mies,
joka kohtaa itseään vain runojen kautta.

Hei,
on aika pysähtyä
ja rauhoittua.

Kuuntelemaan lintujen laulua
kaikkien pienten siivekkäiden
elämänilo.

Ja kohdata ihminen,
lähimmäinen.

Tartun käteesi
silmiisi katsomatta
hiljaa,
ja astelemme kosken partaalle.

Huomaatko ?

Luulen ettet ole milloinkaan
havahtunut edes katsomaan,
hopeapajujen taipuneita runkoja
pysähtynyt milloinkaan kuuntelemaan
niiden satavuotista tarua ?

Nyt sinun on se tehtävä,
kanssani kokea elämää.

Sormemme lomittuvat
yhä tiukemmin toisiinsa
sinähän elät !

On kirjoitettava
ikuistettava tämä hetki.
Jolloin koet
jotain ainutlaatuista elämän virrassa.

Äänestä
  • yep! * H A L I * Elämä todella on ainutlaatuista. SINÄ olet ainutlaatuinen, Rellu. Jokainen on.

    Ja että JOKAINEN on YHTÄ AINUTLAATUINEN
    ei tee asiasta tasapaksua eikä vähennä
    kenenkään toisen ainutlaatuista
    arvoa - päinvastoin -
    Kun tahtoo opetella kunnioittamaan
    juuri sitä, jonka kanssa kulloinkin tanssii, olkoon tanssi vain
    ohimenevä katse, hymy kassaneidille,
    päännyökäytys bussikuskille - kuinka kulloinkin, elämän arjessa -
    juuri HÄN on arvokas - ja sitten taas HÄN - ja
    hän: nyt juuri TÄMÄ ihminen tässä - -

    W A U

    VAIKKA ----> tietysti on ystäviä, jotka henkilökohtaisesti
    on läheisempiä kuin muut, silti
    he ei ole sillä tapaa
    arvokkaampia, että nousisivat muun luomakunnan
    yläpuolelle -

    Ja vaikka tietysti on ihmisiä, joista ei pidä samalla tavalla
    kuin läheisimmistä, ja ihmisiä, joiden seuraa
    on ehkä parempikin välttää, syystä tai toisesta, he ei silti ole
    muun luomakunnan alapuolella -
    vaan ovat AIVAN yhtä ARVOKKAITA, really ! ! !

    Kuinkas nyt eksyin. Ooops?

    Jos oikein muistan, minun piti kait sanoa:
    En aikonu jatkaa runoketjua enää, mutta - tiedäthän minut. Niin vain syntyi vielä yksi tähän jatkoa. Laitoin uudeksi aloitukseksi.

    Oikolukuvaiheessa muutin spontaanisti syntyneestä tekstistä paria kohtaa ja lisäilin sanoja loppuun, joten tyypilliseksi "pelailuksi" meni sitten tuokin teksti, osoittaen taas runomaailman ulkopuolelle, kuin alleviivaten: tämäkään - ikäänkuin - todellisen ihmisen todellista rakastamista kuvaileva runo ei itsessään vielä ole todellisen ihmisen todellista rakastamista, vaan - runo. No, sehän on sanomattakin selvää. Mutta.

    Niin niin. Tuollainen tällä kertaa.
    Hyvää yötä. Ja
    * aivan erityinen halaus aivan erityiselle ystävälle Rellulle *

    Kauniita unia.

    Äänestä

  • mamabeard kirjoitti:

    yep! * H A L I * Elämä todella on ainutlaatuista. SINÄ olet ainutlaatuinen, Rellu. Jokainen on.

    Ja että JOKAINEN on YHTÄ AINUTLAATUINEN
    ei tee asiasta tasapaksua eikä vähennä
    kenenkään toisen ainutlaatuista
    arvoa - päinvastoin -
    Kun tahtoo opetella kunnioittamaan
    juuri sitä, jonka kanssa kulloinkin tanssii, olkoon tanssi vain
    ohimenevä katse, hymy kassaneidille,
    päännyökäytys bussikuskille - kuinka kulloinkin, elämän arjessa -
    juuri HÄN on arvokas - ja sitten taas HÄN - ja
    hän: nyt juuri TÄMÄ ihminen tässä - -

    W A U

    VAIKKA ----> tietysti on ystäviä, jotka henkilökohtaisesti
    on läheisempiä kuin muut, silti
    he ei ole sillä tapaa
    arvokkaampia, että nousisivat muun luomakunnan
    yläpuolelle -

    Ja vaikka tietysti on ihmisiä, joista ei pidä samalla tavalla
    kuin läheisimmistä, ja ihmisiä, joiden seuraa
    on ehkä parempikin välttää, syystä tai toisesta, he ei silti ole
    muun luomakunnan alapuolella -
    vaan ovat AIVAN yhtä ARVOKKAITA, really ! ! !

    Kuinkas nyt eksyin. Ooops?

    Jos oikein muistan, minun piti kait sanoa:
    En aikonu jatkaa runoketjua enää, mutta - tiedäthän minut. Niin vain syntyi vielä yksi tähän jatkoa. Laitoin uudeksi aloitukseksi.

    Oikolukuvaiheessa muutin spontaanisti syntyneestä tekstistä paria kohtaa ja lisäilin sanoja loppuun, joten tyypilliseksi "pelailuksi" meni sitten tuokin teksti, osoittaen taas runomaailman ulkopuolelle, kuin alleviivaten: tämäkään - ikäänkuin - todellisen ihmisen todellista rakastamista kuvaileva runo ei itsessään vielä ole todellisen ihmisen todellista rakastamista, vaan - runo. No, sehän on sanomattakin selvää. Mutta.

    Niin niin. Tuollainen tällä kertaa.
    Hyvää yötä. Ja
    * aivan erityinen halaus aivan erityiselle ystävälle Rellulle *

    Kauniita unia.

    kiitos sanoistasi, en virka enempiä.

    Menen nyt lukemaan runosi.

    Äänestä

Ja uskot vaikka että noin se menee . apua lapua .

Äänestä

Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.

Kommentoi aloitusta


äitiparta kirjoitti:

virkkoi Hoo Ilmakasvo.


,,,,,

Mies Etelä-Haagasta,
surullinen ritari
joka polttaa kynttiläänsä molemmista päistä,
vartiointiliikkeen vanhimpia työntekijöitä.

On tullut yövuorosta,
vetänyt pannullisen kahvia
ja katselee nyt punaisin silmin
katuvalojen sammumista,
kesääamu on jokseenkin harmaa ja
vettä vihmoo hiljakselleen, mutta harmaudessakin
linnunlaulu läheisestä metsiköstä
täplittäisi maisemia viserryksin - jos vain hän
kuulisi ne.

Hän ei kuule lintujen laulua metsiköstä,
hän kuulee sanat:
lintujen laulua metsiköstä.
Hän kohtaa itseään vain runojen kautta,
mies Etelä-Haagassa,
tämä varsin surullinen ritari
joka polttaa kynttiläänsä molemmista päistä.

Kirjoitan hänet lukemaan Rellun runon.
Etelä-Haagassa.
Lukee vielä Rellun kommentin jollekin Lionalle:

Tämä runoni on tosi vanha, ei ole mitään
mielikuvaa tunnelmista/aiheesta, mistä sen olen
synnyttänyt.
Kiva kuulla, että miellytti, kiitos.
Tultiin äsken lenkiltä, ja vettä saatiin vähän
niskaan, ikävää kun sataa.
Mutta kai tuo luonto sitä vettä kuitenkin kaipaa.

Vai niin.
On ollut miehensä kanssa lenkillä, Rellu.
Hän hymähtää.
Laskee päänsä pöydälle, ja
nousee jälleen.

Pujahtaa kuin toisen nahan sisään.
Kirjoittaen...

Ja hän odottaa.
Tämä äitiparran luomus,
mies Etelä-Haagassa.
Mitä Rellu nyt vastannee?

Hänelle,
tai vastaako ehkä
kesämökillä itkurunoja kirjoittavalle
yksinäiselle runoilijalle,
joka on miehen Etelä-Haagasta
luomus, kuten mies Etelä-Haagasta
on äitiparran luomus?

He menevät sisäkkäin.
Nämä faktat:
Vesi liplattaa rantalaituriin!
Autojen kohina Etelä-Haagassa!
Ja fiktioista mielettömin:

Äitiparta?

,,,,,



(Rellu)

Rakkaani,
että olen väsynyt sinuun !

Voisitko edes hetken
olla sanomatta mitään,
juosta vaikka saunan ympäri
ihan vain muutaman kerran,
ottaa hien pintaan.

Voisitko ?

Ja sitä paitsi
osaan itsekin kömpiä syliin
kun siltä tuntuu,
ei tarvitse pyytää alinomaa.

Lakkaa vikittelemästä
osaan minäkin sentään jotain
sinähän tiedät sen
höperö.

Kissanpentuna kehräten
kupeisiisi käpertyen
suu maitoparrassa,
ihan vain
sinun se suudella pois.

Mene jo,
juokse
ja kovaa.

Kiitos että kuuntelit,
kerrankin.

* *

Sinun silmistäsi hehkuu hyvyys
mutta katseesi kätkee
surullisen sävyn,
olet vaiti.

Kuljet hiljaista siltaa
joka erottaa meidät
hetkeksi, hetkeksi vain
niin toivon.

Et ehkä näe,
et kuule
siispä annan rauhan
taivaltaa siltasi päästä päähän
painavan päiväsi päätöksessä.

En vaadi mitään
vaikka viipyisitkin
olen vain irrallisempi,
rakasta minut kokoon.

* *

Hiki noruen ohimoillasi
astut puuskuttaen sisään.
Laihduttaakin sinun pitäisi
verenpainettasi vain siis ajattelen.

Jaa,
no varsin oiva ajatus kyllä muutenkin
huomaan ajattelevani.

Omatuntonikin jo soimaa
kun niin auliisti tahtooni myönnyit,
voi sinua.

Puhtoisena ja tuoksuvaisena
teet sen jälleen,
herätät sisälläni asuvan naarastiikerin,
grrrrrr …

Luet ihoni karttaa
kuin ensi kertaa,
käsiesi liike lakkaa.

Aiotko kiusata kauankin ?

* *

(äitiparta)

Vesi olkapäilläsi ja nenän vartta pitkin, pihassa nuokkuvat puut.
Odotan että pääsisimme sisälle, saisin riisua
takin yltäsi.

Hiekkalaatikossa pojan traktori.

Muistatko ne tolkuttomat pakkaspäivät
kaksikymmentäkolme vuotta sitten, kun posket paleltuivat
jäisessä viimassa?
Olimme juuri muuttaneet tähän taloon.

Hrrrr. Kiroilimme pitääkö olla näin vietävän kylmä.
Tunnustan sinulle, myhäilin:
Saamme lämmittää toistemme varpaita.

Sellaisena talvipäivänä hänet laitettiin alulle.
Nyt meillä on jo lapsenlapsia.

Jos sade ei kastelisi nenänpäätäsi, kuinka suutelisin
vesihelmet pois!
Jos pakkanen ei paukkuisi nurkissa
hukuttautuisimmeko toistemme lämpöön peiton alla?

Jos ei olisi näin vietävän pistävä auringonpaiste
kuinka saisin sinulta luvan,
sivellä auringonsuojaa kosketuksesta värähtäville
olkapäillesi?

Ja jos aika
ei olisi toinen toistaan seuraavien
minuuttien katoavaa jonoa,
johon niin helposti hukkaamme hetkiemme
ainutlaatuisuuden.

Kuinka osaisimme havahtua nauttimaan
tämän hetken autuudesta, kipein, mutta laulavin sydämin?
Oi, kuinka suloiset varpaasi ovat!

* *

Vielä vuosienkin kuluttua,
ovatko sormemme toistensa lomassa, kutoen
yhteistä elonkirjaa?

Tahdon koskea sinuun
koko miehisen sieluni laajuudelta, pujahtaa maisemaasi
joka hetki, joskus ehkä kömpelösti ja haparoiden -
En enää pelkää
että voisi tulla joku toinen, parempi, joka täyttäisi
sinussa kaiken sen
missä asun.

Niin kuin sormet sormien lomassa
asumme toisissamme.
Neljä kättä, joilla on oma historiansa
tarpeineen ja unelmineen, mutta jotka yhteen liittyneinä
ovat tulleet erottamattomiksi.

Vapaasta tahdostaan ne ovat liittyneet toisiinsa...
se on ihme, ja pysyneet yhdessä
läpi päivien kirjon:
niin myrskyssä kuin tyvenessä.

Olihan meilläkin vaikeat hetket ja kriisimme...
Ne salaisetkin!
Kun tunteet arkipäivien ketjussa
viilenivät, ruoho naapurissa näytti vihreämmältä.

Kaikkien houkutusten keskellä
käännyin yhä vain lujemmin puoleesi,
muistutin itselleni keneen olen
sitoutunut.

Nyt kirjamme on täynnä kauniita sanoja.
Olen niin kiitollinen sinusta, vaikka et aina ole ollut
sitä mistä olen uneksinut, olet enemmän.

Annoin unieni mennä, ruoho naapurissa kuihtui
mutta meillä on värikästä kesät ja talvet,
satakieli muutti käkikelloomme - kodissa kukkuu sielujen
sinfoninen liverrys.

Kuinka kauniit ovatkaan sormesi
sormieni lomassa.
Vielä vuosienkin kuluttua, selaillessamme
yhteistä elonkirjaa.

Tämä ääretön kiitollisuus
että otimme hetkistämme kiinni,
emme antaneet niiden
lipua ohi.

* *

Tänään olen itkenyt
enemmän kuin vuosiin.
Jo aamusella kun ensisäteet
pilkistivät mökkiin,
kouraisi tukahdutettujen kyynelten
paljous rinnassani.

Avasin oven pihamaalle,
annoin niiden tulvahtaa, tulla ulos
kätköistään -
padottu virta aukesi.

Istuessani aamupäivällä laiturilla,
veden liplattaessa
herkistyneen sieluni kaikukoppaan,
taas pusertuivat kyyneleet.

Itkin menneitä mahdollisuuksia,
niitä, joihin olin tarttunut -
sain haavat sielulleni.
Ja niitä, joihin en tarttunut, jäin
vaille haavoja, joita nyt
itkien muistelisin.

Iltapäivällä.

Seisoin kädet taskussa verannalla
ja katselin ikkunasta sisään,
muistelin niitä kesäpäiviä, kun yhdessä
liikuimme tuolla.
En jaksanut avata ovea,
korituoliin istahdin, annoin
kyynelten tulla.

Auringon laskiessa:
Kävelen metsässä, pysähdyn katselemaan
iltavalossa kimaltavaa seittiä
mustikanvarpujen lomassa.
Tässä kohtaa sekametsää tuoksuu mänty,
poskella hiljainen kyynel
vierii kuin huomaamatta, putoaa
kait varpujen sekaan,
seitille.

Yhden runon kirjoitan vielä tänään.
Tämän.

Kuvittelen runoilijaa
kesämökille runoja kirjoittamaan,
runoja itkemisestä.
Monet runot hän kirjoittaa,
sitten illalla vielä yhden.

Tai ehkä kaikki itkut
ovatkin vain samaa runoa,
yhtä ainoaa?

Tätä tietokoneen näyttöpäätteen äärellä kirjoittamaani,
helsinkiläisessä yksiössä, Etelä-Haagan
reunamilla, kun autojen virta
kohisee meren lailla.

Jo aamusella kun ensisäteet
pilkistivät mökkiin,
kouraisi tukahdutettujen kyynelten
paljous rinnassani.

Istuessani aamupäivällä laiturilla,
veden liplattaessa
herkistyneen sieluni kaikukoppaan,
taas pusertuivat kyyneleet.

Itkin menneitä mahdollisuuksia,
niitä, joihin olin tarttunut -
sain haavat sielulleni!
Ja niitä, joihin en ollut tarttunut, jäin
vaille haavoja, joita nyt
itkien muistelisin.

Lopuksi kirjoitan:
Mutta milloin olen oikeasti itkenyt,
en muista.

Niin hän kirjoittaa, ajattelen.

Nostaa katseen paperilta,
katselee hiipuvaa hiillosta takassa.
Kun yö peittää laiturin
ja sekametsä mökin ympärillä
huokaa iltatuulessa.

Mitä, vieriikö poskellani kyynel?

Yöllä autojen virta on hitaampi, ei
yhtäjaksoinen humina.
Katson kelloa. Aamuyö. Sammutan
tietokoneen.

Etelä-Haagassa.
Väsyttää.

* *

(Rellu)

Tämä hetki sinun kanssasi
täyttä elämää vielä.
Kyllähän sinä tiedät
sinusta minä elän,
hengitän.

Sormet sormiin lomittuneina
silmät loistaen
hehkumme vielä elämää
rakas.

Ethän anna mahdollisuutta
minun hukkua tässä maailmassa,
tuntemattomille poluille
sinusta kauas
ethän ?

Älä katso sormieni kauneutta,
katso vain sydämeeni
se on tärkeämpää kuin mikään muu.

Kiitos elämälle,
kiitos olemassaolosi autuudesta.

* *

Rakkaani
mistä kyynelvirtasi vuolas ?

Kuuntele
kuinka huokaa kosken henki
ja pärskyy vallattomasti.

Kulkisitko kanssani,
polut tutut jo painuneet
saniaisten, ja marjavarpujen
sateenraikkaana tuoksuvan tiheikön ?

Kun aurinko laskee
kyyneleet,
suolainen vetesi jo kuivuneena.

Silloin kirjoitan sinut,
meidät
paperiin ikuistaen rakkautemme.

* *

(äitiparta)

Nainen, mitä on tekemistä heillä
jotka ovat paperille kirjoitetut,
meidän kanssamme?

Älä kadota minua
sanojen alle, joilla minua hyväilet.
Älä kadota kuvien alle
joita katsellen ehkä hymyillen muistat.

Elä minut nyt!
Kun vielä olen tässä - en muodostamasi
kuva, jota sielussasi kannat.
Kosketa minua tässä, kun vielä
olen minä, itsessäni.

Kohtaa minut!
parkaisen yöhön.

Ja kirjoitan paperiin edessäni.
Rakkaani kultaseni, nämäkin ovat vain sanoja
joissa sinua hapuilen;
kunpa antaisin kaikkien sanojeni kuolla
ihollesi.

Kunpa uskaltaisin
katsoa sinua silmiin kirjoittamatta lausettakaan.
Silloin ehkä näkisin,
ehkä syttyisin jollekin sellaiselle
mitä vielä vuosien jälkeen
kantaisin rakkaampana kuin sanat, rakkaampana
kuin mitkään kuvat.

Sinulle itsellesi.

Kirjoittaa mies Etelä-Haagassa.
Viimeisin voimin hakkaa vielä muutamat lauseet.

Kunpa emme kadottaisi toisiamme
toistemme alle!
Kuviin, joita toisistamme muodostamme,
sanoihin joita toisillemme ja toisistamme puhumme
hämärtyviin iltoihin ja aamuihin,
näihin näyttöpäätteiden lumouksiin.

Sitten sammuu.

- -












Niin.

Nainen, mitä on tekemistä
- heillä -
jotka ovat paperille kirjoitetut,
meidän ihojemme
kanssa?

* rapsuttaa partaansa *

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu