pahasti revenneet

Repesin esikoisen syntymän yhteydessä pahasti. Istuminen ja vessassa käynti helpottui pikku hiljaa. Ensimmäinen yhdyntä pelotti minua todella paljon. Ajattelin niitä kaikkia tikkejä ja arpikudosta jne. Noin 6 viikkoa synnytyksestä kuitenkin varovasti kokeilimme ja olin kyllä ihan ihmeissäni. Ihmiskeho ja limakalvot paranevat oikeasti hyvin. Ei mitään kipua, helpotuksen onnea.

Pidätyskykyyn minulla ei kyllä vaikuttanut mitään vaikka olikin syvätason repeämät.

..repesin pahasti myös..myös paksusuoli kärsi kovasti, eli jouduin vielä tähystykseen jälkikäteen, mutta kyseessä oli onneksi sitten vain ns.pikkuruhjeita:)..alapäähän tehtiin episotomia ja mutta siitä huolimatta yhteensä laski kätilö että noin 40 tikkiä laitettiin..
4vk meni etten oikeastaan turvotukselta ja muulta kuumotus jomotukselta tuntenut kun virtsasin ja kakkasin..tosi ilkeätä..mutta sen jälkeen alkoi ihme parantuminen..kuljin illat pitkät sairaalasta pöhnityillä verkkokalsongeilla, että "ilma kiertäisi ja niimpä jo kahden kuukauden kuluttua istuin ja virtsasin yms jutut hoidin ihan vessaan ja pidättely palautui kun tunto palautui.. 4kk kuluttua uskalsin jo jumppaan lähteä eikä mitään ongelmia, tosin sidettä pidin varulta:)
Seksiä kokeiltiin eka kerran n.3kk kuluttua, mutta sattui kamalasti juuri siihen episotomia haavaan, sitä kiristi kovasti..mutta äkkiä se siitä venyi ja nyt on niinkuin seksielämä täysin normaalia ollut jo ainakin 2kk, kun 7kk synnytyksestä..ulkopuolisestikin näytän "sieltä jo ihan normaalilta ja tuntuu seksikin aina vain paremmalta, mistä lie mies oppinut:)))
joten kyllä siitä paranee, vaikka pahasti repeääkin, usko pois..anna ilmakylpyjä paljon ja suihkuttele myös useasti..vältä myös yhdyntää ja ns sormileikkejä hetki ettei pääse pöpöjä sormista.. mutta aivan varmasti nautit kuukauden kuluttua, ehkä kahden jo aivan samaan tyyliin kuin ennenkin..uskallusta vain sitten ekaan kertaan..oma rakashan se on jonka kanssa sitä tehdään ja varmasti hän ymmärtää kun jo tietää minkä rääkin olet käynyt läpi..tsemppiä:))

Vaikka ennen synnytystä tiedettiin, että on tulossa iso lapsi päädyttiin kaikista mittauksista huolimatta alatiesynnytykseen, vaikka osa lääkäreistä ja minäkin olin sektion kannalla.
Tuossa synnytyksessä meni paljon pieleen, mutta ei niistä sen enempää, kun nyt puhutaan repeämisestä.

Ikinä en voi käsittää, miksi kätilö ei tehnyt edes episotomiaviiltoa. Itse hän perusteli sen sillä, että kyseessä oli toinen synnytys.

Elikä minä repesin. En enää muista kauanko paranemisessa meni. Alku oli hankalaa ja sitä suihkuttamista ja ilmakylpyjä harrastelin yli kuukauden. Kyllä se kipu sitten hellitti. Jossain vaiheessa alettiin sitten yhdyntöjäkin taas harrastaa. Miehellä ei ollut mitään valittamista, mutta mielestäni emättimeni oli "kumman tuntoinen". Kävin lääkärissä ja fysioterapeutilla ja treenasin ankarasti lantiopohjalihaksia kuukausitolkulla ja kaikki uskottelivat mulle etä kyllä se siitä palautuu. Jostain sitten kuulin näistä emättimen korjausleikkauksista. Ja yhdelle ja toisellekin lääkärille puhuin sitten tuosta, että pitäisi saada lähete. Monet lääkärit olivat ihan, että höpöhöpö. Mutta sitten yksi tk-lääkäri sanoi, ettei se taida tulla hyväksi vaikka kuinka treenaisit ja kirjoitti lähetteen.
Puolitoista vuotta meni kaikkiaan lähetettä kinutessa siihen, että leikkaus oli tehty.

Ja mä olen todella tyytyväinen, että se korjausleikkaus tehtiin (vaikka vielä leikkauspöydällä ollesani ja jo esilääkityksen saaneena joku lääkäri tahtoi perua sen!).

Ennenvanhaan oli tapana sanoa, että pannaans muutama tikki isännällekin, elikä emätintä korjailtiin jo synnytyksen yhteydessä. Nykyään vaan ollaan muka niin luonnonmukaista, että puistattaa.

No, sanompahan vaan, että mun seksielämää tää kiristys- ja korjausleikkaus kohensi huikeasti. Ja tänä päivänä rakastan vittuani niinkuin ennenkin.

Kuittaus monilta, joille yritin kertoa, kuinka hankala minun oli olla sen revenneen tavarani kanssa, oli vaan, että "mitä sitten sullahan on nyt ihana lapsi".

Lapsi on ihana ja nyt, kun vittukin on ihana, jaksan olla onnellinen äitiydestä ja naiseudesta.

Ja tiedän naisia, jotka myös ovat revenneet pahasti. Yhteinen kokemus meille on se, että on annettu ymmärtää, että siitä ei saisi puhua, ei valittaa. Pitäisi vain olla onnellinen lapsesta.

Mun neuvo sulle on, että jos ei lähde paraneen,niin pyydä korjausleikkausta.

Jos olet nuori, uskon, että paranee hyvin. Ja jos vielä aiot sunnyttää alakautta, kannattaa tietysti tehdä korjausleikkaus vasta sitten. Jos itselläni olisi ensimmäinen synnyty ollut yhtä hankala kuin tämä toinen, ei tätä toista synnytystä kyllä olisi tullutkaan.

Itselleni ei tarjottu mahdollisuutta keskustella synnytyksestä kätilön ja lääkärin kanssa jälkikäteen. Kunhan sinulla kivut alkavat helpottaa (pahimmat kivut todellakin häviävät aika pian kuitenkin) suosittelisin, että kävisit keskustelemassa synnytyksen hoitaneitten henkilöiden kanssa. Sinulla on oikeus siihen. Ja yläpäälle on hyväksi saada tietää miten ja miksi kaikki tapahtui.

Tervehtymistä ja voimia. Ja saa miehes luvan olla todella hellä,kun taas yhdyntöjä aloittelette. Kyllä se onnistuu, kun tunteella etenee.

Ensinnäkin nämä pahat repeämät ovat todella harvinaisia joten repeämättömien ei kannata etukäteen huolestua asiasta. Mutta jos vahinko on jo sattunut kannattaa asiasta puhua ja pyytää jumppa ohjeita. Minut heitettiin sairaalasta ulos kipulääke resepti kourassa ja sonottiin et kyllä se siitä. Kukaan ei jälkeenpäin kysellyt miten voin ja miten pidätyskyky palautunut. Toisen lapsen halusin synnyttää (pieni) alakautta ja synnytynkin alakautta onnistuneesti. Virtsa ja uloste inkotenssi ei oleellisesti pahentuneet. Kolmas lapsi on suurempi ja vaadin sektion. Kannattaa jumpata ja pitää paino normaalina. varmaankaan muuta ei ole tehtävissä, vaihdevuosi iässä oireet luultavasti pahenevat ja edessä voi olla korjausleikkaus mutta siitä ei välttämättä ole apua.

Luonnehtisin synnytystäni helpoksi, mutta silti jouduttiin leikkaamaan paikat vielä lisäksi repesivät. Kävelin h i t a a s t i parisen viikkoa synnytyksen jälkeen, enkä pystynyt tuona aikana istumaan. Sängyssä kääntyminenkin ja ylös nouseminen oli työlästä.

Synnytyksestä on tänään aikaa 2½ kk. Mitään pidätysvaikeuksia ei ole ollut. Sain sairaalasta lantionpohjan listasten jumppaohjeet - olen tehnyt niitä silloin kun olen sattunut muistamaan...

ja olen saanut kyllä tosi hyvän kohtelun hoitavilta ihmisiltä. Synnytysvuodeos:lla sain erikoiskohtelua positiivisesti ja silloin en edes itse tajunnut että miten pieleen kaikki oli mennyt. Sain kyllä sympatiaa ja empatiaa liki ärsytykseen asti siellä. Taisin olla liki os:n ainoa joka istui ilman rengasta ja muutenkin liikkui ahkeraan, ei mua jotenkaan sattunut ts. mulla oli hirveät dropit muutaman päivän. Jännitti ensimmäinen kakkauskrt mutta jotenkin se onnistui. Jälkitarkastuksessa oli mukana synnytyksen hoitanut kätilö, joka sekin oli tosi luksusta. Ensimmäiseen rajuhkoon jumppaan menin jälkitarkastuspäivänä hyvin sujuen. Toipumisen hankalimmat puolet oli varmasti psyykkisellä puolella, mutta fyysisellä puolella oli ensinnäkin se, että muutaman viikon tuntui koko värkki roikkuvan polvissa kun oli niin turvonnut. Sitten tikit ei olletkaan sulaneet kuten piti ja tuntui että jossain asennoissa neulalla pisteltäisiin, enkä tiennyt mistä on kyse. Ulostamisen suhteen edelleen 1,5 vuotta jälkeen jos maha on vähänkään kovalla repeää peräaukko aina uudestaan. Pidätysvaikeuksia ei oikeastaan ole, joskaan nyt ei huippuominaisuuksillakaan tässä olla varusteltu... Seksin suhteen tunnen itseni entisen timmin värkin omistajana nykyisin lähinnä ämpäriksi, mihin voi laitoja lonksutella - mies ei ei moista myönnä. No, kk:n päästä olisi synnytys taas tiedossa. Viime synnytyksen komplikaatioiden vuoksi olen nyt ahkeraan joutunut/saanut käydä juttelemassa ja mm pelkopkl:lle laitettiin läpi käymään viime synnytys. Jo viime synnytyksen jälkeen heti sanottiin että seuraava syntyy sektiolla. Siinä ovat pitäytyneet ja edelleen ymmärrys synnytyskokemustani kohtaan on ollut tosi suurta. Ihan ihmettelenkin jo, että oliko se NIIN poikkeava, kun luulin vaan olleen rutiinikomplikaatiot.