Elikkä sain MS- diagnoosin viime viikolla ja kun se ei hetkauttanut mua mitenkään siellä lääkärissä,ei tullut paniikkia ei surua ei oikein minkään laisia tuntemuksia.. jotenkin vaan oli sellanen olo että aha no jotenkin sen jo arvasin.
Onko muila näin?iskeekö se paniikki myöhemmin vai pystyykö tän taudin sulkemaan mielestään pois?ettei sitä tarvisi koskaan alkaa murehtimaan.
Olen omasta mielestäni vielä aika nuori nainen ja en haluaisi tätä tautia elämääni sotkemaan.
Onko muila näin?iskeekö se paniikki myöhemmin vai pystyykö tän taudin sulkemaan mielestään pois?ettei sitä tarvisi koskaan alkaa murehtimaan.
Olen omasta mielestäni vielä aika nuori nainen ja en haluaisi tätä tautia elämääni sotkemaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itselläni diagnoosi tehtiin vuonna 1990, eli aika kauan sitten. Aluksi se kyllä oli pienoinen järkytys, mutta rauhoituin melko pian, koska edelleenkään en tunne olevani sairas millään tavoin. Taudin eteneminen on todella yksilöllistä ja itse välillä unohdan koko asian täysin, koska olen lähestulkoon oireeton. Olen luultavasti todella onnekas, mutta niinhän voi asianlaita olla sinunkin kohdallasi. Eli jos et koe asialla olevan kovin suurta merkitystä elämääsi, niin älä anna ollakaan! Elämä on elämistä varten, eikä turhaa murehtimista varten.
Terve!
Hienoa, että pystyt tänne kirjoittamaan ja kertomaan sairaudestasi. Itse alkanut sopeutua jotenkin vasta tämän vuoden puolella ja kirjoittaminen tällaisille palstoille onnistuu, jota ennen en halunnut myöntää itselleni sairastavani.
Itse sain dgn vuonna -99 ollessani peruskoulussa. Lukiossa sairaus näkyi vain pieninä pahenemisina esim. kaverit joutuivat kirjoittamaan muistiinpanoni ja kirjoitukset hoidin tietokonetta apuna käyttäen.
Lukion jälkeen alkoikin jonkinlainen alamäki, jokaisen työn olen joutunut lopettamaan mäsän takia. Siitä sitten saikulle ja vakava masennus yms. Eli helppoa ei ole ollut.
Tällä hetkellä en voi mitenkään hyvin. mutta olen silti aloittamassa opiskelun yo-merkonomiksi. Totuus on ettei ole suunniteltu ala minulle, mutta kun periksi ei anneta. Luovuin viime vuonna yliopiston pääsykoe-luvuista pahan fatiikin takia.
Voin sanoa, että monet itkut on itketty ja turhaan tulevaisuutta pelätty, että mitä se mäsä tuokaan tullessaan. Koitapas elää täysillä tätä päivää liiemmin sairautta ajatellen.
By the way: oletko aloittamassa lääkityksen?!
Diagnoosi tuli ja tuntui tuomiolta, mutta oikeastaan antoi vaan nimen jo olemassa oleville oireille. Kyllähän oireet ja epätietoisuus oli pahempaa kun ei itse, eikä perhe ymmärtänyt mistä oikein on kyse kun oireet olivat niin omituisia. Tavallaan helpottavaa kun voi antaa itselleen luvan olla väsynyt kun on semmoinen päivä. Toinen päivä jaksaa paremmin.
kyllä sen taudin pystyy sisulla sulkemaan pois.. mutta oletko valmis ottamaan sitten itsellesi diagnoosin skitsofrenia tai depressio?
ihminen on kone joka käy tietyllä tavalla jokainen.. käsittele asia mielessäsi pois joko itselleksesi keskustelamalla järkevästi tai itkien tai huutaen.. pääasia että käsittelisit sen, kaikki mahdollisuudet ja puutteet ja mitä voi pahimmillaan tulla vastaan ja mitä paremmillaan. anna itsellesi aikaa järjestellä tämä asia.. muuten voit varautua uusiin diagnooseihin jotka eivät myöskään ole parannettavissa.