Mul on paljon mielenterveysongelmia. Mul on jaksoja jolloin voin huonosti ja jaksoja jolloin voin paremmin, mutta silloinkin kun voin paremmin niin ei riitä voimat mihinkään. En tarkota sillä sitä että olisin masentunut vaan en vaan jaksa tehdä mitään: en opiskella, en tehdä töitä, en hoitaa lastani. En yhtään vitun mitään. Senpä takia mul ei o koulutusta tai työtä tai harrastusta tai kavereita eikä mun oma poikanikaan rakasta mua, miks rakastaisikaan, enhän jaksanut olla sen kanssa kun se oli pieni (enkä nytkään). Mun tyttöystäväkin sietää mua vain huonon itsetuntonsa takia, hän ei muka ansaitse parempaa (samasta syystä oli aikoinaan raiskaajaexänsä kanssa).
Ei o mulla mitään nautintoa tässä elämässä, ei emiotionaalista eikä fyysistä. Voisinpa edes nauttia ruoasta, voisin syödä itteni vaikka 200-kiloseksi, mut en voi ruoastakaan nauttia kun ei o ruokahalua.
Suurin saavutus sitten peruskouluvuosien on yhden lukukauden kestänyt mielenvikasille tarkoitettu lukioonvalmistava kurssi. Sen pystyin käymään koska mul oli ns. hyvä jakso päällä. Sillä kurssilla ei vaadittu yhtään mitään, tärkeintä oli että oli paikalla. En jaksanut aina mennä mutta yllättävän usein kuitenkin. Lukioon valmistava, hah. En ikinä pysty käymään lukiota, en jaksa opiskella edes viittä minuuttia.
Mä oon jo aika hyvin sisäistänyt sen etten motivaatiosta huolimatta ikinä pysty hankkimaan koulutusta ja töitä kuten normaalit ihmiset. Toivoisin kuitenkin että elämässäni olisi edes jotain hyvää. Onhan mul veljiä ja mutsi ja hyvä suhde näihin kaikkiin mutta kaikilla on oma elämä, ois kiva kun ois itelläkin. Mä oon nyt 22v, voiko nää mielenterveysongelmat helpottaa iän myötä? Hyvä tietää, etten turhaan tee itsaria.
Jos otan niitä ainoita lääkkeitä jota lääkäri suostuu antamaan niin olen jatkuvasti jumalattoman väsynyt, lihon kilon päivässä ja kädet vapisee niin etten pysty tekemään mitään. Se taasen masentaa ihan saatanasti. Paremmin voin ilman lääkkeitä (itse asiassa en lääkärin mukaan enää tarvitse niitä) mutta en ilman lääkkeitäkään pysty nauttimaan elämästä tai tekemään yhtään mitään paitsi kirjoittamaan tänne suomi24:een. Kertokaapa, voiks tällasesta paskasta tilanteesta päästä mitenkään. Oon siis kärsinyt mielenterveysongelmista koko elämäni (lähinnä masennuksesta mutta myös psykoosista).
Kiitos vastauksista.
Ei o mulla mitään nautintoa tässä elämässä, ei emiotionaalista eikä fyysistä. Voisinpa edes nauttia ruoasta, voisin syödä itteni vaikka 200-kiloseksi, mut en voi ruoastakaan nauttia kun ei o ruokahalua.
Suurin saavutus sitten peruskouluvuosien on yhden lukukauden kestänyt mielenvikasille tarkoitettu lukioonvalmistava kurssi. Sen pystyin käymään koska mul oli ns. hyvä jakso päällä. Sillä kurssilla ei vaadittu yhtään mitään, tärkeintä oli että oli paikalla. En jaksanut aina mennä mutta yllättävän usein kuitenkin. Lukioon valmistava, hah. En ikinä pysty käymään lukiota, en jaksa opiskella edes viittä minuuttia.
Mä oon jo aika hyvin sisäistänyt sen etten motivaatiosta huolimatta ikinä pysty hankkimaan koulutusta ja töitä kuten normaalit ihmiset. Toivoisin kuitenkin että elämässäni olisi edes jotain hyvää. Onhan mul veljiä ja mutsi ja hyvä suhde näihin kaikkiin mutta kaikilla on oma elämä, ois kiva kun ois itelläkin. Mä oon nyt 22v, voiko nää mielenterveysongelmat helpottaa iän myötä? Hyvä tietää, etten turhaan tee itsaria.
Jos otan niitä ainoita lääkkeitä jota lääkäri suostuu antamaan niin olen jatkuvasti jumalattoman väsynyt, lihon kilon päivässä ja kädet vapisee niin etten pysty tekemään mitään. Se taasen masentaa ihan saatanasti. Paremmin voin ilman lääkkeitä (itse asiassa en lääkärin mukaan enää tarvitse niitä) mutta en ilman lääkkeitäkään pysty nauttimaan elämästä tai tekemään yhtään mitään paitsi kirjoittamaan tänne suomi24:een. Kertokaapa, voiks tällasesta paskasta tilanteesta päästä mitenkään. Oon siis kärsinyt mielenterveysongelmista koko elämäni (lähinnä masennuksesta mutta myös psykoosista).
Kiitos vastauksista.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kannattaisi miettiä ihan aluksi,(ehkä olet jo tehnytkin niin) että mitä Itse haluaisit elämältäsi?Vain sinä itse voit tietää sen. Jos lukio ei kiinnosta sinua, niin onhan muitakin vaihtoehtoja?
Sinulla on lapsi, toivottavasti välität hänestä? Ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa. Ihan aluksi sinun täytyisi opetella pitämään kuitenkin itsestäsi, niin meidän kaikkien täytyy.. vasta sitten voi välittää oikeasti muistakin. Jos pidät enemmän käytännön tekemisestä, niin tiedäthän, että oppisopimuksella on mahdollisuus myös "kouluttautua". Mieti omia vahvuuksiasi ja millaiset asiat/työ/jne kiinnostaisivat sinua. Pystytkö juttelemaan kenellekään asioistasi? Toivottavasti lääkäri ottaisi sinut tosissaan. Muista että voit myös itsekin vaikuttaa mielialaasi mm. liikunnalla. Jos taasen olet enemmänkin masentunut, keskusteluapu ja psyykelääkkeet hyödyttäisivät sinua varmasti.
elämääsi. Ymmärsin hyvin, mitä kaikkea ajatkaan takaa, ehkä myös tunteitasi ymmärsin. - Vastailen kommenttejani sinulle.... Ensinnäkin sinä mielestäni tulet muuttumaan parempaan suuntaan ikääntyessäsi; uumoilit oikein, että tämä ei välttämättä ole pysyvä tila. Itte olen nuorena sairastunut psyyken vaivoihin ja sanon, että kyllä keski-ikä on helpompaa jo, ja sitä ennenkin kyllä. Jotenkin minkä tahansa sairauden kanssa pystyy kyllä elämään, myös fyysisten, tiedät. Se on semmoinen asia joka lähtee sinullakin käyntiin, ja alat sitäkin kautta saada voimia ja lisääntyvämmin eheämpiä päiviä. Mielstäni.
Sinulla ON joitakin taitoja, lahjoja ja mielenkiintoja niin paljon, että pystyt kyllä tekemään työtä. Mene taas kerran työkkäriin ja ole avoin siellä. Minulla on hyvät kokemukset niistä virkailijoista. Ajattele, tämä on hyvä sauma, kun työvoimapula uhkaamassa. Sinulle voidaan taas ihan uudelleen suunnitella paikkaa, ns. työuraa! Pystyt kyllä töihin, etsi ja mieti mitä oikeasti osaat, missä olet edes joskus elämässäsi ollut hyvä. Mistä olet saanut hyvää palautetta? Se ettei opia asioita ja että on vaikea keskittyä on minunkin vaiva, mutta senkin jälkeen vielä jää jotakin, mihin pystyy, kyllä.
Peli EI ole menetetty, sinulle tulee löytymään sinulle sopiva työpaikka, mikä taas auttaa itsetuntosi ja minuuden löytämisesi kanssa sinua eteenpäin. Tukipilareita tarvitaan monia ja voisitko alkaa työstää yhtä kerrallaan. Työpaikka, terveytesi hoito (lääkitys oikeaksi), ihmissuhteidesi hoito... jne. Tiedät tämän, mutta äläpä yritä kaikkia näitä yhtäaikaa.
Olen myös sitä mieltä, että tarvitset nyt uuden lääkärikäynnin tai paremman lääkärin. Tuo lääke, mikä lie, jota olet yrittänyt ottaa, ei sovi sinulle. Sinulle tulisi saada sopiva lääke, jolla ei olisi noita sivuvaikutuksia. Oikeassa olet, lihottavaa sinun ei nyt kannata alkaa ottaa! Sehän tuottaisi masennusta ja 'minä olen kamala' -ongelmaa vain lisää. Vaikea ottaa kantaa terveydenhoitoosi, kun psykoosikin ollut. Sinä tarviit ylläpito- ja estolääkitystä varmaankin sen takia ja näin psykoosit pysyvät kyllä poissa. Tarvitset tosiaan oikeanlaisen ja turvallisen lääkityksen, en oikein usko, että sitä vielä on riittävästi etsitty? Siihenkin nähden olet vasta nuori (tässä siis optimismia). Älä hellitä. Myös ssri-lääkitys voisi auttaa tasapainoasi ja se ei lihota. Uskon, että tiedät näistä asioista jo riittävästi.
Please, älä masennu lisää. Älä hoe itsellesi tuota, mitä tähän kirjoitit. Ok, hyvä, että kirjoitit tuskasi pääpointit tänne s24-palstalle, hyvin kuvasitkin. Mutta älä liika nyt itse itsellesi ja läheisillesi hoe tuota. Äläpä itse madanna itseäsi (semmoiseen minäkin aina 'syyllistynyt'). Kun me puhutaan nurjasti itsestämme, niin olen huomannut, että toiset alkavat uskoa meitä ja sieltäpä heijastuu vain lisää - kielteistä, ei-tuu-mittään-asennetta?
En ihan usko sitäkään, ettetkö pystyisi voittamaan poikaasi puolellesi, eli ettettekö onnistuisi saamaan ihan kivaa kiintymystä keskenänne nyt vielä; lähtekääpä tekemään poikien juttuja. Se olisi mukavaa molemmille, sinullekin. Kyllä sinusta tulee ihan hyvä ja kiintymykseen pystyvä isä. Eihän se voi olla myöhäistä ja 'menetetty peli'!? Tässä oma herkkyytesikin on tosi avuksi, varmaan hyvin tajuat lapsen maailmaa ihan vaistomaisestikin. Ja sieltäkös sen lapsen löydät, hänen ihanasta lapsenmaailmastaan.
- Ensimmäisellä lukaisulla en nähnyt elämääsi toivottomana, en!! Näin sen mielenkiintoisena, joskin tosi tuskaisena tienhaaravaiheena, mutta eteenpäin pääset kyllä oikeiden tukien kautta ja avulla, tietänet tämän itsekin. Ymmärrän pessimismiäsi, kun itsekin olen pessimisti. Mutta silloin (pessimistinä) pakota itsesi ajattelemaan ns. toisten tavoin, yritä pyrkiä uskomaan sitä, miten toiset näkevät... ja askel kerrallaan - eteenpäin !
Heipat nyt, illalla myöhään katson 'miten sinulla menee' täällä ketjussa. (t.keki-ikä nainen)
Kiitos viestistäsi! Mul tuli oikeesti paljon parempi olo, puhut viisaasti ja sulla on hyvä sydän kun viitsit kirjoittaa noin pitkän viestin, vaikkei se ehkä ollutkaan yksistään mulle. Yritän sinnitellä ja tehdä jotain järkevää.
Kiitos että sait mut tajuamaan ettei tilanteeni ole toivoton!
Pusu ja halaus sulle!
Itselläni ja kihlatullani on kohta 8kk ikäinen poika... aluksi kihattuni oli mukana lapsen hoidossa jatkuvasti, ehkä enemmän kuin itse kykenin sillä olin niin väsynyt ja uupunut synnytyksen jälkeen. Käyn terapiassa kerran viikossa ja lääkkeenä 3*5 mg diapam, propral paniikkihäiriöihin sekä optipar mielialalääkkeenä.. en yleensäkään saa unta ja siihen on määrätty zopinox. Muutin Kotikaupungistani sijaisperheestä takaisin äitini luokse, odottaen että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen. Kun sain lapsen menetetin kaikki ystäväni kuin tuulen henkäys. Itken usein yksinäisyyttäni ja sitä että mitä vittua täällä edes teen. Ainut asia joka antaa voimia jaksaa on oma pieni poikani, kihlattuni(jonka kanssa useinkin tapellaan) ja see saa minut masentumaan enemmän ja itkemään. Oma äitini on ns"paras ystäväni", ei mulla ketään muitakaan ole. En tiedä selviänkö tästä masennksesta koskaan terapeuttini mukaan masennukseni johtaa vuosien taakse jolloin oma äitini hylkäsi minut. Yritän jaksaa päivän kerrallaan ja sitä että aurinko vielä paistaa minunkin elämään. Kaikki on sanoneet että oon nuori ja kaunis tyttö, kyllä varmasti ystäviä saat, mutta minkäs teet kun en jaksa lähteä mihinkään, ei kiinnosta... syön lääkkeitä, hoidan kullan nuppuani ja koetan parhaani mukaan järjestää vielä aikaa yhteiselle parisuhteelle. tuntuu vaan että voimat on loppu, ei nää jaksa. toipuminen tästä kestää vielä vuosia....
siis ymmärrän sua täysin ei nää muut tiedä mitä kunnon masennus on. ei silloin jaksa tehdä mitään EI YHTÄÄN MITÄÄN jos joku kuitenkin tietää keinon pelastua tältä paskalta niin voisi kertoa olisin itsekkin todella kiitollinen.
ja yrittää päästä psykoterapiaan vaikka se vaikeata onkin.Samoin masennuslääkitys,joka on välttämätön,joskus joutuu moniakin lääkkeitä syömään kunnes löytyy oikea lääke,tsemppiä
"siis ymmärrän sua täysin ei nää muut tiedä mitä kunnon masennus on. ei silloin jaksa tehdä mitään EI YHTÄÄN MITÄÄN jos joku kuitenkin tietää keinon pelastua tältä paskalta niin voisi kertoa olisin itsekkin todella kiitollinen."
Sinun täytyy ensin ottaa kunnon löylyt, sitten juoda kahvia ja mennä iltalenkille musiikkia kuunnellen.
Olet jo MIES etkä poika. Sinun pitää vakuuttua siitä että sinä voitat sairautesi. Sinun pitää luottaa siihen että se paha olo menee pois. Kun olet ns. hyvässä jaksossa, niin mieti jo ennalta miten voisit pysyä siinä. Jos jokin asia rupeaa vaivaamaan, koita pyristellä siitä irti, ja nähdä asiat kokonaisvaltaiseksi. Jos asiat alkavat kasautua, palaa alkuperäiseen ongelmaan ja setvi se itsellesi mahdollisimman yksinkertaisesti.
Kun olet hyvässä jaksossa, ei ole oikeastaan mitään hyvää syytä että voisit huonosti. Kaikki on kiinni hermoista. Mene saunaan, puhu äidillesi, tee mikä on sinusta kivaa ja ala elämään 100% täyttä elämää niinkuin nuoren ihmisen kuuluu. Sinun pitää ymmärtää se tosiseikka että sinä olet eri asia kuin masennus, tai sairaus, josta kärsit. Se sairaus on paha ,et sinä. Sinun pitää pakottaa itsesi rakastamaan itseäsi ja vihaamaan täysillä sairauttasi.
Hei Sinulle, täällä taas "keki-ikä nainen". Hauskoja nuo virheet....
Luin osittain ketjuasi taas, jatkakaamme sitä jälleen, miten kuten inspistä tullee.
Nyt en ehdikään enempi paneutumaan, kun lähdettävä jonnekin.... Mutta tuun lukemaan viimeistään myöhään illalla. Yhä parempaa päivää sinulle, alkuperäinen, ja varsinkin siis uudempia toivorikkaampia ajatuksia, ideoita, inspiksiä, näkyjä. Visiointi on muotia, eikö!
Kiitos haleista ja HALAUS & 'läps-läps' sullekin taas. It-halaus, erittäin toimivaa eikös vain :-) !
Miksi koitat vokotella itseäsi parikymmenta vuotta nuorempaa miestä ?
En taatusti kännissä, kun olen ihan raitis immeinen. Hassua, että sinulle tuli, anteeksi, jotakin noin yksinkertaista mieleesi. Olen ihan hämmästynyt kommentistasi, varsinkin jos tosissasi kysyt (ja epäilet) noin ?!
Etkö ole koskaan saanut itse kokea, että maailmassa (vielä!) voi olla ihan tavallista ihmistenvälistä halia ja hyvyyden osoituksia ilman mitään eri sukupuoliin liittyvää. Siis ihan vain henkisellä, ihmisrakkaudellisella tasolla sellaista ON ja paljonkin olen tavannut.
Sellaista hyvyyden ja kaveruuden osoitusta kuin luuleen sinunkin tietävän, että esim. etelässä asustelevat ihmiset spontaanisti osaavat; ovat hyviä toisilleen osaten sitä myös fyysisesti tiedoksi välittää pienillä eleillä. Ei siinä mitään flirttiä ole! - Uskon alkuperäisen tässä olevan ihan samalla aaltopituudella kanssani... etkö huomannut, mitä hän samalla tavoin hyvin kypsästi ensin kirjoitti minulle. - Rakkautta ja ystävällisyyttä me kaikki janoamme, myös sinä. =Halit sinullekin... Ei, älä pelkää, en iske sinua! En onnistu pyydystämään sinua piuhaa pitkin tänne.
Koko ketju, kaivetaan esiin optimismia, ja etteenpäin on mentävä. Hyvät yöt.