Heippa! Olen ollut lokakuusta lähtien tuolloin syntyneen tyttöni kanssa kotona. Kotiäitiyttä riittää aina syyskuun alkuun saakka, jolloin lähden jatkamaan opintojani. Mieheni jatkaa koti-isänä vuoden loppuun asti. Tammikuussa 2008 meidän pitäisi laittaa tuolloin 1 v 2 kk vanha tyttäremme hoitoon.
Olin aina suunnitellut, että voisin olla pitkään lapseni kanssa kotona. Lastentarhanopettajanakin työskennelleenä en menisi väittämään, että päiväkoti on maailman paras paikka varsinkaan pienille. Täällä Helsingissä perhepäivähoitajat ovat kiven alla, ja naapuruston hoitajista olen kuullut vähemmän mairittelevia kommentteja.
Minulla on yksinkertaisesti sellainen olo, että laiminlyön lastani ja olen paska mutsi. Lapseni kuitenkin tarvitsisi minua, ja minä äitinä pystyisin antamaan hänelle maailman parhaan hoidon.
Opinnoistani sen verran, että olen opettaja, ja suoritan vielä reilun vuoden verran lisäopintoja humanistisessa tiedekunnassa. En siis malttaisi viivytellä enää yhtään koulun kanssa, koska sitä on niin vähän jäljellä. Siis vähän siihen nähden, kuinka kauan olen yliopistolla lusmuillut.
Itseni ja mieheni tuntien sellainen järjestely ei tule perheessämme onnistumaan, että lähden lukemaan kirjatentteihin heti kun mieheni astuu ovesta sisälle töiden jälkeen. Luennot ovat aamuisin, enkä edes halua suorittaa sivuainettani tenttimällä. Haluan keskittyä siihen täysipainoisesti mitä teen. Olipa kyse kotiäitiydestä ja opiskelusta.
Kiitos, kun jaksoitte lukea ruikutukseni. Kaipaan asiallisia kommentteja, rohkaisua ja uusia näkökulmia. Miten te muut huono-omatuntoiset olette asianne lopulta selvittäneet?
Nyt tuntuu siltä, että jos vielä saan lisää lapsia, niin sitten olen kyllä jälkikasvuni kanssa kotona kauemmin. Olettaen tietysti, ettei toinenkin lapsi päätä putkahtaa maailmaan kesken opintojen. Eipä hän onneksi enää ehtisikään...
Olin aina suunnitellut, että voisin olla pitkään lapseni kanssa kotona. Lastentarhanopettajanakin työskennelleenä en menisi väittämään, että päiväkoti on maailman paras paikka varsinkaan pienille. Täällä Helsingissä perhepäivähoitajat ovat kiven alla, ja naapuruston hoitajista olen kuullut vähemmän mairittelevia kommentteja.
Minulla on yksinkertaisesti sellainen olo, että laiminlyön lastani ja olen paska mutsi. Lapseni kuitenkin tarvitsisi minua, ja minä äitinä pystyisin antamaan hänelle maailman parhaan hoidon.
Opinnoistani sen verran, että olen opettaja, ja suoritan vielä reilun vuoden verran lisäopintoja humanistisessa tiedekunnassa. En siis malttaisi viivytellä enää yhtään koulun kanssa, koska sitä on niin vähän jäljellä. Siis vähän siihen nähden, kuinka kauan olen yliopistolla lusmuillut.
Itseni ja mieheni tuntien sellainen järjestely ei tule perheessämme onnistumaan, että lähden lukemaan kirjatentteihin heti kun mieheni astuu ovesta sisälle töiden jälkeen. Luennot ovat aamuisin, enkä edes halua suorittaa sivuainettani tenttimällä. Haluan keskittyä siihen täysipainoisesti mitä teen. Olipa kyse kotiäitiydestä ja opiskelusta.
Kiitos, kun jaksoitte lukea ruikutukseni. Kaipaan asiallisia kommentteja, rohkaisua ja uusia näkökulmia. Miten te muut huono-omatuntoiset olette asianne lopulta selvittäneet?
Nyt tuntuu siltä, että jos vielä saan lisää lapsia, niin sitten olen kyllä jälkikasvuni kanssa kotona kauemmin. Olettaen tietysti, ettei toinenkin lapsi päätä putkahtaa maailmaan kesken opintojen. Eipä hän onneksi enää ehtisikään...
Vastaukset 33
Vanhimmat
Etkö mitenkään voi enää lykätä opintojesi jatkamista, edes siihen asti, kun lapsi on n. 2-vuotias? Jos et, niin sitten sinun on vaan liityttävä meihin muihin äiteihin, joiden on pakko laittaa lapsensa hoitoon, halusimme tai emme.
Kokemuksesta tiedän, että se eroahdistus hellittää kyllä puolin ja toisin ajan kanssa. Muuten, tulee mieleeni vanha sanonta "suutarin lapsilla ei ole kenkiä" - sanot olevasi 'alan naisia' eli olet ollut lastentarhanopettajanakin, tunnet asioita ja olosuhteita, etkä niin ollen haluaisi laittaa lastasi päiväkotiin tai antaa häntä muille hoitajille, joista olet kuullut vain huhupuheita. Taidat olla aika nuori äiti? Ehkä sinun sitten täytyy vain hoitaa lastasi kotona, jos et luota siihen, että häntä hoitaisi joku muu. Olisiko ollut mahdotonta tehdä opinnot loppuun asti ensin ja hankkia lapsi vasta sitten? Olisitko voinut 'lusmuilla' hiukan vähemmän ja keskittyä opintoihin vähän enemmän? No, ei pahalla, tiedän että asiaa on muutenkin vaikea ratkaista. Minun neuvoni on, että laita lapsi päiväkotiin, unohda huono omatunto (jos voit), opiskele loppuun ja katso sitten mitä elämä tuo tullessaan.
"Olisiko ollut mahdotonta tehdä opinnot loppuun asti ensin ja hankkia lapsi vasta sitten? Olisitko voinut 'lusmuilla' hiukan vähemmän ja keskittyä opintoihin vähän enemmän?"
V: Eli pitäisikö tässä alkaa nyt kaiken lisäksi itkemään, miksi olenkaan tehnyt tuon lapsen. Onko teillä päin palautuslaatikkoja, minne voi tuoda "epäsopivaan" elämäntilanteeseen syntyneet lapset. Siitäkö vaihtoehdosta yritit minulle kertoa?
Tuollaiset "jos-jos" - kommentit kuuluvat aivan eri keskusteluyhteyteen. Nyt puhun eroahdistuksesta, enkä suinkaan siitä, mihin elämäntilanteeseen lapset kuuluisi synnyttää. Tämä tilanne on oikein hyvä meille - toivottavasti itse olet myöskin tyytyväinen ratkaisuihisi.
Ja pienenä kuriositeettina kerron, että päätin toisesta tutkinnosta siinä vaiheessa, kun lapsi oli jo vatsassani. Muutoin olisin ehtinyt saada kaikki opinnot tehtyä. Joskus katsos elämässä käy niin, että hyvä mahdollisuus johonkin annetaan päällekkäin toisen lahjan kanssa. Asioiden kanssa voi tasapainotella ilman, että toinen hyvä sulkisi pois toista.
Nyt koen tunteita, enkä ole hakemassa ratkaisua ehkäisyongelmiin, taloudellisiin pulmiin tai mielentilakartoitukseen. Ei ole olemassa oikeita eikä vääriä tunteita, ja jokaisella on niihin vielä oikeus. Kirjoitukseni päämäärä on JAKAA ja KÄSITELLÄ tunteita!
"Taidat olla aika nuori äiti?"
V: En valitettavasti ole. Sain esikoiseni lähes 27-vuotispäivälahjaksi. Aiemminkin olisin voinut ryhtyä toimeen. Mitä näitä tekstejä täällä olen lukenut, niin moni nuori äiti on minua huomattavasti kypsempi ja jaksavampi äiti. Se, miksi tein lapsen tässä iässä, oli mielestäni vähintäänkin vastuullista. Eivät ne lääkärit turhaan höpsi siitä, että lapset olisi syytä synnyttää alle 3-kymppisenä.
Luin rivien välistä, että olet tehnyt itse lapsesi "kypsässä iässä" ja olet täten mielestäni pätevä ja tasapainoinen kaikkien ratkaisujesi suhteen. Empatiakykysi on kuitenkin vähintään arveluttava etkä myöskään osaa erottaa eri keskustelunaiheita ja konteksteja toisistaan. Onnea silti täydellisesti ajoitetun äitiyden johdosta!
Mistä sinä nyt pillastuit? Itsehän käytit ilmaisua 'lusmuilla'. En voi mitään sille, että sillä on minun kontekstissani vähän huono kaiku. Puhuinhan minäkin eroahdistuksesta ja sanoin, että se kyllä helpottaa ajan myötä. Ihan pikkuhiukan uskalsin kritisoida tuota sinun asiantuntijuuttasi, kun et mielelläsi antaisi lastasi muiden hoitoon. Monilla ei ole mitään vaihtoehtoa edes, ei miestä koti-isänä niin kuin sinulla, joten on ollut pakko luottaa ja uskoa, että lapsi ei mene hoidossa mitenkään pilalle. Ehkäpä tämä saikin sinut takajaloillesi?
Minun mielestäni olet nuori äiti, mutten minäkään ole mikään ikäloppu, enkä varsinkaan mitenkään enemmän "pätevä ja tasapainoinen kaikkien ratkaisujeni" suhteen. Älä laita sanoja suuhuni. Jospa tietäisit mitä tapahtui, kun minä yritin (toisaalla) kirjoituksellani JAKAA ja KÄSITELLÄ tunteitani! Se ei taida olla näissä keskusteluissa edes mahdollista. Ja minua loukkaa todella paljon, että epäilet empatiakykyäni. Jos loukkasin sinua, opettaja, niin pyydän alamaisesti anteeksi.
Saat anteeksi ja anteeksi myös oma kielenkäyttöni. Minusta on vain sopimatonta kehottaa miettimään sopivaa ajankohtaa lapsentekoon, kun toinen on surullinen ja ahdistunut lapsen viemisestä päivähoitoon. Tuollainen kommentti saa silloin vain enemmän pahaa kuin lohtua aikaiseksi. Se ei auta mitään. Ja silläkään ei ole mitään merkitystä, minkä alan ihminen olen. Kaikkien ihmisten tunteita kuuluu kunnioittaa samalla tavalla.
Minä en kehottanut sinua miettimään yhtään mitään, esitin muutaman pohdiskelevan kysymyksen, ota ne nyt vaikka ns. retorisina kysymyksinä jos et muuten. Ja luuletko, etten itse ole käynyt läpi samoja tunteita, vaikka olisinkin varttuneempi äiti kuin sinä? Saanpahan olla onnellinen, etten ole enää samassa tilanteessa kuin sinä. Pieni eroahdistus hyökkää kiinni silti joka aamu, kun lähden työhön ja jätän jälkikasvuni kotiin nukkumaan, he kun ovat jo aikoja sitten tarhaiän ohittaneet. Ei ole helppoa nykynaisella, kun kaikki pitäisi saada, eikä mistään haluttaisi tinkiä (enkä tällä lauseella nyt tarkoita juuri sinua, vaan yleistän ihan sikana ja saan kai siitäkin haukut).
arvostelemaan. Kai sitä jokainen laittaa omat asiansa tärkeys järjestykseen. Onhan tuo lapsi aika pieni hoitoon mutta jotkut kun eivät malta olla edes äityslomalla kun pari kuukautta kun elämää "tärkeämmät" työt odottaa tekijäänsä...
Hollannissa äitiysloma on kolme kuukautta. Sen jälkeen, jos äiti haluaa pitää työpaikkansa, tulee tämän siirtyä takaisin työelämään ja se muutaman kuukauden ikäinen lapsi laitetaan sellaiseen häkkipäiväkotiin. Vauvat ovat siis häkeissä kun mitkäkin marsut ja niille annetaan sitten päivän mittaan ruokaa.
Teidän lapsi on jo sentään yli 1-vuotias päivähoidon alkaessa. Kyllähän Tanskan kruununprinssiparin Frederikin ja Maryn poikakin meni päiväkotiin 1,5-vuotiaana.
Suomessa asiat on aika hyvin, mitä nyt päivähoitoon tulee. Aina kaikki ei mene elämässä suunnitelmien mukaisesti, mutta ei siitä huonoa omatuntoa pidä tuntea, jos kerran ette pysty tyttöä kotona hoitamaan. Kyllä minä tiedän, että tuntuu ihan kamalalta antaa jonkun vieraan ihmisen kasvattaa omaa lasta, mutta hei, tällaista se elämä on. Eiköhän kaikki mene loppujen lopuksi parhain päin.
ruikutus. Kortongitkin on keksitty jo aikoja sitten. Ei ne lapset enään putkahtele maailmaan, kyllä ne ihan nussimalla saa edelleen alkunsa.
Semmoista tämä elämä on. Jokaisella on omat vaikeutensa: Meille kaikille ei ole näköjään selvää, kuinka lapset saavat alkunsa. Eivätkä nuo sinunkaan ongelmat näytä olevan pienimmästä päästä.
vielä vuodella lykätä opintojani ja sittenkin olisi kiva jos isukki hoitaisi syksyn että lapsi olisi reilu 2 v . kun aloitaisi hoidossa ,joka ei toivon mukaan ole kokopäivästä .
Ymmärrän "kiireesi" mutta isutisin silti keittiön pöydän ääreen ja miettisin asioiden tärkeysjärjestystä .
No tuo on kyllä totta. Voisi kyllä istua keittiön pöydän ääreen ja miettiä oikeasti, onko kotihoidon miettiminen mahdotonta. Voisinhan käydä keväällä kirjatenteissä, ja jatkaa hommia täysipainoisesti syksyllä. Tyttö olisi silloin jo kaksi, ja kaikki voisi tuntua helpommalta.
Päädyt mihin ratkaisuun tahansa muista että älä kadu. Eli jos nyt päätät että jatkat opintoja keskity päivät innolla opintoihin ja illat pienokaiseesi ja mieheesi. Eniten hallaa teet koko perheelle jos jahkaat koko ajan vaihtoehtoja. Päiväkoti on ihan hyvä paikka varsinkin kun lapsi osaa jo kävellä. On niitä lapsia huonommillakin eväillä kasvatettu ilman suurempia traumoja.
olisiko mahdollista, että mies jatkaa pidempään kotona lapsen kanssa? Jos naisille on mahdollista lykätä töihin menoa, niin kai se onnistuu yhtä hyvin miehiltäkin? Usein naiset vain pohtivat, mistä voisivat joustaa, mutta mies voi joustaa yhtä hyvin, eiväthän ne miehiä työpaikoilla tiukemmin kiinni pidä ;).
porukkaa täällä.. Toinen purkaa tuntojaan ja kaipaa nimenomaan ASIALLISIA kommentteja, rohkaisua ja uusia näkökulmia. No edellä mainittuja tais tulla roppakaupalla,toisaalta meillä jokaisellahan on oma näkemys asiallisista kommenteista.
No asiaan,täällä myös yksi joka tuntenut aikanaan huonoa omaatuntoa päivähoidosta. Esikoinen oli 1v4kk kun minä aloitin opiskelut. Poika pääsi kyllä aivan ihanaan perhepäivähoitoon,mutta ikävä ja paha olo kalvoivat silti,MUTTA vain aluksi. Pian huomasin,että poika viihtyy hyvin hoidossa,jäi sinne mielellään,mutta oli toki yhtä iloinen kun aina iltapäivällä hain hänet. Sinä olet toki siinä mielessä hyvässä tilanteessa (jos ymmärsin oikein) että tyttösi ei tarvitse olla ainakaan 10h joka päivä hoidossa vaan sinulla on ns.liukumaa sen suhteen,ei siis tarvitse olla aamulla 6.30 koputtelemassa päiväkodin ovea ja iltapäivällä hakea tyttö viiden jälkeen??
Kyllä se huono omatunto siitä helpottaa,alku aina hankala jne.
Tsemppiä sinulle,äläkä turhaan menetä asian takia ainakaan yöuniasi =)
Kiitokset rohkaisusta! Muistinko oikein, että asuitte stadissa? Jos asia oli näin, niin missä päin kaupunkia asutte. Oliko vaikeaa saada pph-paikka? Juttelin tuossa juuri naapurin rouvan kanssa, joilla on samanikäinen tyttö kuin meillä. He ovat hommaamassa kotiinsa hoitajaa ja näin ollen tarvitsevat kimppaan 1-2 muutakin lasta kuluja peittämään. Kotihoitajakin olisi kyllä ihana juttu.
On totta, ettei tyttöni tarvitsisi olla pitkiä päiviä hoidossa, eikä miehenikään ole virka-aikaa töissä.
Niin ja vielä kaikille yhteisesti sanon, että en epäile päiväkodin henkilökunnan ammattitaitoa epäröidessäni tarhaan viemisessä. Olen vain sitä mieltä, että pienen lapsen paikka ei ole isossa ryhmässä, jos vaihtoehtojakin on tarjolla.
en asu enää stadissa. ja toihan vois olla toimiva juttu toi kotihoitaja,onko se siis se missä ollaan vuoroviikot kunkin ringissä olevan lapsen kotona?
siis en asunut enää silloinkaan stadissa kun päivähoitopaikka oli ajankohtainen esikoiselle.
Niin ja aion itsekin laittaa pikkukakkosen päiväkotiin kun hän on 1v8kk,mua työelämä sitten kutsuu ja varmaan se huono omatunto sitten taas kolkuttelee jonkin aikaa =\
Ollaanpas sitä saatu kakkaakin niskaan;)
Minulla itselläni on 2v lapsi, joka lähtee 3kuukauden kuluttua hoitoon päiväkotiin.
Minullakin on jo nyt eroahdistusta.
Enpä usko, että se eroahdistus mihinkään katoaa vaikka lapsi olisikin jo 4v ja ekaa kertaa menossa hoitoon.
Koitat vaan jaksaa. Ei siitä kannata pitää huonoa omatuntoa. Se on pakko, kun on pakko.
Kyllä se lapsi siellä päiväkodissa pärjää.. Tuota mantraa minä hoen illat päässäni, kun meinaa itku tulla, kun on jo niiiiin ikävä vaikka olen vielä 3kk kotona..=`(
Ymmärrän sinua. Voimarutistus.
..Huhhuh, mitä vastauksia! Mä en kerta kaikkiaan voi ymmärtää kuinka kotia jäävät äidit voivat kritisoida töihin/kouluun palaavia äitejä. Eikö meillä kaikilla ole mahdollisuus tehdä omat valinnat? Jos ei osaa tukea antaa, on parempi olla vastaamatta, eikö näin?
Minä itse joudun viemään rakkaan lapseni hoitoon jo 1 vuotiaana. Koen huonoa omaatuntoa, minua itkettää ja jopa masentaa hoitoon vieminen, mutta muuta vaihtoehtoa ei kertakaikkiaan ole. Kaikki vaihtoehdot on käyty useaan otteeseen läpi, ja vaikka kuinka pahalta hoitoon vieminen tuntuu, ei asialle voi mitään! Päivittäin koen itseni huonoksi äidiksi, kun luen kotia jäävien äitien kommentteja meille nuoren lapsen hoitoon vieville. Toivoisinkin teiltä hieman ymmärrystä, koska uskokaa pois vaikeaa on meillekin hoitoon vieminen. Ei me muuten täällä asiasta keskusteltaisi! ..Kritiikin sijaan olisi joskus ihana kuulla lohduttavia sanoja!
ps. alkuperäiselle kirjoittajalle haluan sanoa, että olet varmasti maailman paras äiti lapsellesi, vaikka vietkin lapsesi hoitoon ja jatkat omaa opiskeluasi. Minä ainakin tiedän olevani maailman paras äiti lapselleni, vaikka olen häntä hoitoon viemässä. Onneksi kuitenkin vain osa-aikaisesti! ...Tsemppiä tulevaisuuteen!
elämä on.. ei se ole mikään vitsi tai huuhaa juttu?
Ajattele asiaa nyt siltä kannalta, että lapsi saa olla aika pitään kotona kun ensin isä hoitaa vuoden loppuun. Jää siis vain tuo rikkonainen kevät jolloin lapsi tarvitsee hoitoa kodin ulkopuolella. Paljon pyhiä yms jolloin on aikaa olla yhdessä vaikka kuinka ja jää sitä aikaa muutenkin jos tahtoo. Lopulta siis on kuitnkin kyse vain viidestä kuukaudesta!
Valintojen teko ei ole helppoa ja varsinkin jos on ajatuksia asioista niin ne on uudelleen mietittävä uuteen elämäntilanteeseen. Ideaali olisi tietysti että kaikki kävisi kuten on suunnitellut, mutta ylen harvoin niin on tapana. Kompromisseistä pitää vain valita se paras itselle ja perheelle.
Kyllä opiskelun loppuun saattaninen ainakin mielestäni kuulostaa nyt järkevältä. Jos lapsia vielä on tarkoitus hankkia lisää niin on ammatti taskussa ja sikäli pykälän verran parempi tulevaisuus. Esikoinen saa muutenkin paljon huomiota vaeerattunma muihin lapsiin jotka joutuvat aina jakamaan kaiken, eka saa kaiken yksin joten ei lapsi sen vähemmälle jää lopulta.
Hoitopaikkaakin on aika aetsiä puoli vuotta joten eiköhän hyvä löydy. Kannatta akysellä muilta jos on tiedossa hyvä. Päiväkoteja on niin monenlaisia että yksi ei kerro mitään toisesta. Yksityisen hoidon tuki auttaa hankkimaan vaikka misnkälaisen hoitopaikan kunnallisen sijaan jos tahdotte niin.
Hei ja realiteetti on että vuodenvanhoista suurin osa on hoidossa ja niistä tulee kelpo kansalaisia. Oikeastaan hoidon pahin puoli on mahdolliset sairaskierteet jotka hankalaoitta ataas sitä opiskeluakin osaltaan eli sikäli perhehoito tms pienempi kuvio on ehkä parempi.
Ymmärrän hyvin tunteen, kun opiskelut ovat kesken. Siinä koen vahvuudekseni sen palstoillakin paljon parjatun "nuoren" ikäni eli 23vee - kerkeän olla kotona vuosikausia pienten lasten kanssa, ja silti olla valmistunut jatko-opinnoistakin kolmekymppisenä. Siinä iässä monet vasta alkavat tehdä niitä lapsia ja tuolloin minulla on jo ammatti ja ne lapset hankittuna ;)
En lukenut muita vastauksia, mutta suurin mietteeni on se, mitä itsekin olen ajattelut, että opiskelut kyllä jaksavat odottaa mutta lapsi on vain kerran elämässämme pieni, niitä hetkiä ei voi elää uudelleen. Monia kaduttaa (etenkin, jos ovat epäröineet) se, että ovat laittaneet lapsen liian aikaiseen päikkäriin. Kun sinäkin mietit sitä noin paljon, niin pitäiskö kuitenkin lykätä niitä opintoja? :)
Olemme istuneet tämän aamun mieheni kanssa laskimet kädessä ja pohtineet, voisiko mieheni olla toukokuun loppuun asti hoitovapaalla. Elämä menisi tosi tiukille taloudellisessa mielessä, mutta Helsingissä saa aika hyvin lisiä kh-tukeen.
Sitten olemme myös miettineet, josko kuitenkin voisin tenttiä opintojani mahdollisimman paljon. Eli lukisin iltaisin, kun mieheni on kotona.
Mikäli saamme hoitajan kotiin, niin sitten asia on taas toinen. Tilanne näyttää lupaavalta, kun naapurit ovat palkanneet tyttärellensä kotihoitajan, ja näillä näkymin hoitaja on valmis toiseenkin lapseen.
Taidan olla joku läheisriippuvainen, kun en kykene näihin päivähoitojuttuihin kovin helposti ainakaan. Kuuntelin vauvauinnissa ihmeissäni, kun jotkut äidit kertoivat töihin paluun tuntuneen helpotukselta ja lomalta. Itse kun en antaisi tuota tenavaa kenenkään toisen kasvatukseen riemusta kiljuen tai vapaaehtoisesti. Olkoonkin, että hän on ylivilkas ja raastaa joskus hermoja.
Siinä olen ehdottoman samaa mieltä, että lapset kannattaa tehdä hyvissä ajoin, mikäli mahdollista. En vain itse älynnyt tuota, vaikka olin jo 24-vuotiaana naimisissakin. Kyllä minäkin sen toisen vielä rykäisen alle kolmekymppisenä ja valmistunkin! ;)
Itse harkitsin vielä raskausaikana lapsen hoitoon laittamista n. vuoden, tai 1,5-vuotiaana tai 2-vuotiaana. Noh, nykyään en voisi enää kuvitellakaan!! Porskutan sinne lähemmäs 3-vuotta (että lapsi osaa puhua enemmän ja jos sen toisen tähän nyt joskus sais joukkoon)
Eräs rouva naapurustosta juttusillamme heitti ilmaan ajatuksen, että hän mielellään hoitaisi pieniä ja on miettinyt, että naapurissahan sellainen olisi :D (11kk) niin näin samana yönä painajaista siitä, miten lapsemme oli jossain naapurissa hoidossa ja tuli sieltä kotiin hiukset värjättynä ja jäätelöä syöneenä xD xD XD
tuo pohdinta kuulosti jo hyvältä, että mies olisi hoitovapaalla toukokuun loppuun, sittenhän sinulla olisi kesäloma?
oma taustani on sellainen, että olen ollut ensimmäisen poikani raskausajasta asti yksinhuoltaja. paria kuukautta ennen hänen syntymää valmistuin opinnoistani ja kaikki kauhistelivat kun ilmoitin jääväni kotiin kolmeksi vuodeksi ainakin. minulle on ollut aina itsestäänselvää että hoidan lapseni kotona kun he ovat pieniä.
elämää ei aina voi suunnitella vaikka tarkka olisikin ja tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi juuri kun olin vihdoin menossa työelämään "luomaan uraa" - kuten muut sanoivat. no, sitten olinkin kahden lapsen äiti ja edelleen sitä mieltä, että lapsia en pieninä hoitoon laita. tulomme olivat koko ajan vain äitiyspäiväraha/kotihoidontuki. kerroin tämän siksi, että uskon, että te selviätte kyllä taloudellisesti. lapsi on hetken pieni, töitä ehtii tehdä loppuelämän.
itse olen nyt töissä, pienempi aloitti helmikuussa kaksivuotiaana päiväkodin ja olen todella onnellinen, että hoidin hänet edes siihen asti kotona. omassa tilanteessani kuitenkin tuo kuuden vuoden kotiäitiys oli tarpeeksi ja työelämään pääsy tuntui lomalta. eli itselleni viimeinen vuosi kotona alkoi olla liikaa eikä se ollut lapsienkaan etu.
mutta rohkeasti vain luotatte siihen, että pienelläkin rahalla selviää, kyse on elässä niin lyhyestä ajasta. poikani päivähoidossa pienin tyttö on vähän päälle vuoden ja hän ei selviä tuossa alle kolmevuotiaiden ryhmässä ja tekee pahaa katsella kuinka itkuinen, äitiäkaipaava ja avuton hän on, hoitajia ei riitä jokaiselle koko ajan ja mielestäni pienimmät tarvitsisivat ihan oman hoitajan koko ajan. kenestä muusta he mallia ja omia iloja ja surujaan voivat peilata kuin omasta aikuisesta?
lähtee lastentarhaan kun täyttää 1v (vajaa kk päästä). Toistaiseksi minulla ei ole ollenkaan huono omatunto asiasta. Eri asia sitten jos homma ei menekään hyvin. Tietenkin jos tyttö jää hoitoon itkien niin syyllinen olohan siitä tulee, mutta mitä jos hän jääkin sinne mielissään leikkimään, kuten minä, siskoni ja siskonpoikani aikoinaan (paljon muista ei kokemusta ole). Minulla ei ole yhtään pahaa muistoa tarhasta, vaikka olin siellä alle vuoden iästä lähtien.
Tyttö ei vierasta, vaikka eroahdistusta kotioloissa on huomattavissa (konttaa kokoajan äitin perässä ja lahkeessa kiinni). Tykkää hirveästi muista lapsista. Uskon, että tyttöni voi hyvinkin pitää tarhasta. Ja aktiviteettia varmasti siellä riittää (kova touhuaja).
Eli pointtini on, että joillekin lapsille ei ole lainkaan pahasta, vaikka "joutuvat" tarhaan pikkuisina, se on ihan luonnekysymys. Sinä itse tunnet lapsesi ja hänen tarpeensa parhaiten, mutta minun mielestäni kannattaisi hieman varoa sitä omaa mahdollista "riippuvuuttasi" vauvasta. Meinaan läheisriippuvuus ei ole pelkkää sananhelinää ja liian takertuva äitikään ei välttämättä ole hyvästä. No joojoo, kyse on pikkuvauvasta :)
Niin ja siitä vielä kun taas meni puhe siihen, että missä vaiheessa ne lapset tulisi tehdä. Pitää nyt sitten puolustella niitä vähän vanhempana lapsen tehneitäkin. Itse valitsin suht myöhäisen ajankohdan ihan vain siksi, että aiemmin en tuntenut olevani valmis moiseen. Se peruste on minusta hyvä niin vauvan kuin itsenikin vuoksi. Mutta kyllä myöhäiselle ajankohdalle on muitakin hyviä perusteita. Itselläni oli vihdoinkin kunnossa koulutus, työ (lopulta jopa vakipaikka) ja vakituinen kumppani (yksin en olisi tähän pystynyt). Monet varmaan ajattelevat, että näiden asioiden jälkeen sitä vasta onkin aikaa ja mahdollista omistautua vain sille lapselle. Eli ei tarvitse miettiä opiskeluja, työpaikan menettämistä tai muita. Jos mieskin on suht hyvin töissä niin tokkopa tuota tarvii paljon edes miettiä, että onko kotiin jäämiseen varaa. Etsillee.
Ainiin! Ja minä itse koin, että minun henkiselle hyvinvoinnilleni oli hienoa päästä takaisin töihin ja päteä vähän muullakin rintamalla kuin vaipanvaihdossa. Lomaa se ei tosiaankaan ole, mutta jonkinlainen helpotus se kyllä henkisesti oli.
Aika lailla samoja mietteitä sinun kanssa. Minulle ainakin teki hyvää lähteä töihin kun muksu oli vähän päälle vuoden. Sitten olin taas kotona puoli vuotta ja sekin teki hyvää, kummallekkin meistä:)
Nyt muksu on 2v ja haluan tehdä omaa uraa, ainakin toistaiseksi.
Täytyy sanoa sen verran tästä ikähommasta että oletteko miettineet että nuorena kun tekee lapset ja opiskelee niin kolmikymppisenä ei ole työkokemusta juurikaan. Nykyään sanooo paljon myös työkokemus saako paikan vaiko ei. Minulle ainakin passaa tälläinen vaihtoehto että välillä töitä, välillä koulua, välillä lapsia ;) Jokaiselle on se oma tapa ja tämä sopii minulle.
En usko että on "oikeaa" ikää tehdä lapsia. Hyvät ja huonot puolet löytyy kummastakin, nuoresta äidistä ja vanhemmasta äidistä. Nuorena jaksaa paremmin, ja vanhempana elmänkokemusta ja varmuutta ja ehkäpä osaa ottaa vähän lungimmin ;) Noh, nämäkin on yksilöllistä.
Tottahan se on, että päivähoidossa on täysin mahdollista kasvaa täyspäiseksi yksilöksi ja voida hyvin. Itse kai tässä tuijotan lähinnä sitä tutkimustulosta, että alle 3-vuotiaan paras paikka on kotona - kukaan sitä ei ole pystynyt kiistämään - ja että pienet piirit ovat pienelle lapselle paras valinta. Mutta tässä tietysti täytyy muistaa, että tutkimustulokset edustavat aina keskimääräisyyksiä.
Vaikka tykkään työssäolosta (tai ehdin olla lt-opettajana kaksi vuotta, sitten aloin opiskella uudelleen) ja haluaisin kokeilla uutta ammattianikin pian, olen aina haaveillut pitkästä kotiäitiydestä. Kai olen kuullut ja nähnyt liikaa sellaisia hoitajia, joita en omalle lapselleni ikinä soisi. Kaikki jutut kun eivät kuulu ja näy päiväkodin asiakkaille eli vanhemmille. Esimerkiksi erään ystäväni työparina oli mielenterveysongelmista kärsivä osa-aikaeläkeläinen.
Ilman muuta laittaisin tietysti lapseni ennemmin päiväkotiin kuin huonolle perhepäivähoitajalla. Ja huomasinhan itsekin tarhassa, että useimmat lapset siellä viihtyvät. En halua pelotella, mutta myös useimmat lapset huutavat jonkun aikaa aamuisin tarhaan jäädessään, ja sopeutuvat sitten. Sitä ei siis kannata säikähtää!
Tuo on totta, että paras aika tehdä lapset on silloin, kun itse kokee olevansa psyykkisesti valmis. Minulle on aina ollut tärkeää äitiydessä myös fyysinen puoli. Minulla on nuoret vanhemmat, ja olisin halunnut itsekin lapset nuorempana. YTHS:n lääkärihän se minut tälle tielle suositteli, kun muistutti, että mitä aikaisemmin lapset hankkii, niin sitä terveellisempi vaihtoehto se on. Toisaalta tuokin tutkimustulos on taas niitä keskiarvoja, eikä kerro mitään yksittäisestä synnyttäjästä. Mutta ei auta ilmeisesti kuin laittaa toinenkin tilaus alulle mahdollisimman pian, niin ei ainakaan harmita se, että aikailin toisen kanssa. Tässä ikäasiassa minua harmittaa juuri se, etten kuunnellut sydämeni ääntä.
Yhteenvetona sanottakoon, että eiköhän lapsi voi silloin keskimäärin hyvin, kun äitikin on onnellinen. Ei hampaat irvessä sinnittelevästä kotiäidistä ole mitään iloa lapselle, varsinkin jos toinen jalka on koko ajan duunipaikan oven välissä. (Vrt. ei jaksa keskittyä kotihoitoon.) Siitähän tämä kaikki pohdiskelu ja märiseminen (olen oppinut tällaisen hauskan oululaisen sanan ;)) lähtikin, kun ristiriita on siinä, mitä "pitäisi" tehdä ja mitä oikeasti pitäisi tehdä.
no itteasiassa mullakin oli ollut aikoinaan semmoinen vaihe, että aloin märistä äidin ollessa lähdössä (kun toi tarhaan), mutta kun äiti oli mennyt ovesta niin märy oli loppunut ja olin juossut kavereiden luo leikkimään. Tuossa märistä -sanassa on tosin semmoinen negatiivinen sävy, että kauniimpi ois ihan vaan itku :)
Mutta jees, vaikea noita hyviä ja huonoja puolia on punnita. Toivottavasti niin teillä kuin meilläkin sutviutuu nämä asiat!
tosin oma häkki olisi hyvä olla mukana etteivät isommat lapset potki liikaa ja töni nurin liian montaa kertaa päivässä. Nykyisin pienten puolella saattaa olla jopa 19 lasta plus jonkun perhepäivähoitajan varahoitolapset paikalla. Hoitajat eivät millään ehdi vahtia niin tarkkaan jokaista lasta ettei mitään pääsisi sattumaan. Isojekin puolelta saattaa välillä tulla muutama poika harjoittelemaan syömistä tai nukkumista pienten puolelle.
En jaksanut lukea koko ketjua mutta totean sen verran että se huono omatunto on varmasti jokaiselle aluksi kun jättää hoitoon, mutta se alkaa siitä sitten sujua. Vuoden ikäisenä jäi muksu paljon helpommin hoitoon ja tottui tosi nopeasti. Nyt meni uudelleen tarhaan 2v, ja paljon vaikeampaa on ollut. Kestää vähän pitempään se tottuminen.
tiedät mikä on pienelle lapselle paras vaihtoehto .
Olet lukenut kehityspsykologiaa ja tiedät tutkimuksista joiden mukaan alle 3 v. paikka on kotona .
On aivan eri asia viedä hoitoon 3-vuotias kun 1- vuotias .
Olet ehkä äitiystaipaleesi alkumetreillä, jos päivähoitoon viemisestä saat huonon omatunnon :) Usko pois, äitinä sinulla tulee aina olemaan huono omatunto milloin mistäkin ja vaihtelevan epäsäännöllisen säännöllisesti vielä. Sellaista elämä on.
Tiedän tunteen...ite alotin viime viikolla työt ja omatunto soimaa vaikka lapset hoidetaan kotona.Nuorin ens kuus vuoden.
Lohdutukseksi halusin sanoa että nelosemme,menee eskariin,laitettiin hoitoon äippäloman päätyttyä eli alle vuosikkaana.Voi kamala ku mä pelkäsin ja porasin sitä!!Mut kuinka ollakaan!Lapsi viihtyi,söi,nukkui jne.Eli kaikki meni todella mallikkaasti.Tosin meillä täällä maalla pk-ryhmät on pieniä eli hoitajilla OLI AIKAA pienimmällekin aivan ihanasti.=o)Kun otin lapsen,nelosen,pois hoidosta n.kolmevuotiaana kun jäin työttömäksi niin eihän hän meinannu sopeutua enää "vaan" kotona oloon.Ennen vitosemme syntymää olin puolisen vuotta töissä niin nelosemme oli NIIN onnellinen kun PÄÄSI takasin hoitoon.Eli se mitä haluan sanoa on että lapset kyllä sopeutuvat päiväkoteihin ja löytävät kyllä sieltä omat paikkansa.Ja aina kun ei voi valita kotiin jäämisen ja työhön menemisen väliltä....
Voimia sulle ja perheellesi!Teette varmasti oikean ratkaisun!!