Täällä kirjoittaa yksi hyvin onneton mummo - mutta myös onnellinen...onko sekavaa?
Onnellinen olen ihanista lapsenlapsista mutta:
oma elämä on mennyt niin kanttuvei ettei mitään tolkkua.
Takana pitkä avioliitto ( 40 v ) ja nyt on totaalisesti seinä edessä.
Viikkokausiin meillä ei ole mitään sanottavaa toisillemme - emme edes riitele enää - toinen on täysin kuin ilmaa.
Olen ajatellut " lähtemistä" - lähtemistä mihin?
Kun yhteinen koti myydään saan korkeintaan jonkun pienen yksiön - pärjään kyllä siinäkin eikä tämä iso koti nyt ketään varsinaisesti ketään onnelliseksi tee mutta:
kun ajattelen lapsenlapsiani - silloin häviää myös mummola ikuisiksi ajoiksi - tietysti he voivat ja varmasti tulisivatkin luokseni myös yksiöön - mutta ei se olisi sama asia - täällä heillä on iso piha, missä peuhata, naapureita ei häiritse lasten leikit -
ja kun katselen tuota toista - puolisoa - en tiedä, mitä ajatella - luulen että hän on sairas eikä saa sitä sanottua -
olen yrittänyt puhua, että hän menisi tutkimuksiin mutta ihan yhtä hyvin voisin puhua tiskipöydälle!
Mietin - mihin katosi elämä - elämätön elämä sillä siltä tämä nyt valitettavasti tuntuu.
Minun kohdallani kaikki muuttui kun oli vuosi sitten aivoinfarkti - jotenkin - tajusin- että meillä on vain tämä yksi elämä eikä uusintaa tosiaan tule.
Puoliso on reippaasti minua vanhempi, tiedän, että minut tuomitaan jos hänet jätän - mutta senkö takia pitää kärsiä täällä vielä ties kuinka ja kauan - kunnes itse kuolen??
Onko muita mummoja samassa elämäntilanteessa?
Rakastan lapsenlapsiani ja yritän heidän aikana olla iloinen ja sama mummo kuten ennen, mutta kyllä tämä on rasittavaa.
Aamulla kun herää, tuntuu että voisi painua takaisin pehkuihin - mutta enpä aio luovuttaa - yritän vieläkin - kaiken uhallakin.
Aivoinfarktin jälkeen toivuin hienosti, sain hyvää hoitoa ( liotushoitoa ) eikä mitään harmia jäänyt.
Paljosta saa siis olla kiitollinen.
Kun katselen tätä puolisoani, mietin sitäkin että oma isäni aikanaan sanoi minulle, että mieti kaksi kertaa ennen kuin tuon miehen otat - hän tuottaa sinulle vielä sydänsuruja mutta:
mitä kovemmin vanhemmat häntä vastustivat sen kovemmin minä tietysti hänestä kiinni pidin...
nyt tilanne se, että olen kohta 60 vee ja tuntuu että jos ei mitään muutosta tule, pää hajoaa tai jotain.
Kaikki tutut, ystävät ovat kaikonneet koska puoliso ei heitä hyväksynyt - hän on sitä vanhaa jukuripääsorttia jolle kulttuuri, lukeminen, henkiset harrastukset ovat kirous.
No, olipa vuodatus, jaksaakokan kukaan vastata...
Onnellinen olen ihanista lapsenlapsista mutta:
oma elämä on mennyt niin kanttuvei ettei mitään tolkkua.
Takana pitkä avioliitto ( 40 v ) ja nyt on totaalisesti seinä edessä.
Viikkokausiin meillä ei ole mitään sanottavaa toisillemme - emme edes riitele enää - toinen on täysin kuin ilmaa.
Olen ajatellut " lähtemistä" - lähtemistä mihin?
Kun yhteinen koti myydään saan korkeintaan jonkun pienen yksiön - pärjään kyllä siinäkin eikä tämä iso koti nyt ketään varsinaisesti ketään onnelliseksi tee mutta:
kun ajattelen lapsenlapsiani - silloin häviää myös mummola ikuisiksi ajoiksi - tietysti he voivat ja varmasti tulisivatkin luokseni myös yksiöön - mutta ei se olisi sama asia - täällä heillä on iso piha, missä peuhata, naapureita ei häiritse lasten leikit -
ja kun katselen tuota toista - puolisoa - en tiedä, mitä ajatella - luulen että hän on sairas eikä saa sitä sanottua -
olen yrittänyt puhua, että hän menisi tutkimuksiin mutta ihan yhtä hyvin voisin puhua tiskipöydälle!
Mietin - mihin katosi elämä - elämätön elämä sillä siltä tämä nyt valitettavasti tuntuu.
Minun kohdallani kaikki muuttui kun oli vuosi sitten aivoinfarkti - jotenkin - tajusin- että meillä on vain tämä yksi elämä eikä uusintaa tosiaan tule.
Puoliso on reippaasti minua vanhempi, tiedän, että minut tuomitaan jos hänet jätän - mutta senkö takia pitää kärsiä täällä vielä ties kuinka ja kauan - kunnes itse kuolen??
Onko muita mummoja samassa elämäntilanteessa?
Rakastan lapsenlapsiani ja yritän heidän aikana olla iloinen ja sama mummo kuten ennen, mutta kyllä tämä on rasittavaa.
Aamulla kun herää, tuntuu että voisi painua takaisin pehkuihin - mutta enpä aio luovuttaa - yritän vieläkin - kaiken uhallakin.
Aivoinfarktin jälkeen toivuin hienosti, sain hyvää hoitoa ( liotushoitoa ) eikä mitään harmia jäänyt.
Paljosta saa siis olla kiitollinen.
Kun katselen tätä puolisoani, mietin sitäkin että oma isäni aikanaan sanoi minulle, että mieti kaksi kertaa ennen kuin tuon miehen otat - hän tuottaa sinulle vielä sydänsuruja mutta:
mitä kovemmin vanhemmat häntä vastustivat sen kovemmin minä tietysti hänestä kiinni pidin...
nyt tilanne se, että olen kohta 60 vee ja tuntuu että jos ei mitään muutosta tule, pää hajoaa tai jotain.
Kaikki tutut, ystävät ovat kaikonneet koska puoliso ei heitä hyväksynyt - hän on sitä vanhaa jukuripääsorttia jolle kulttuuri, lukeminen, henkiset harrastukset ovat kirous.
No, olipa vuodatus, jaksaakokan kukaan vastata...
Vastaukset 45
Vanhimmat
Aivoinfarktiin kuuluu varmaan masennus yhtenä oireena. Mene ihmeessä keskustelemaan toivottoman tuntoisista ajatuksista lääkärillesi. Saa varmasti apua ja masennuslääkettä, tuollaista ei tarvitse kenenkään kärsiä nykyaikana. Ihme, että lääkäri ei ole ottanut asiaa esille. Masennus aivoinfarktin jälkeen ei todellakaan ole häpeä, vaan sairaus mikä kuuluu hoitaa pois.
Oma lääkäri tietää tilanteestani, kyllä hän olisi kirjoittanut jonkin reseptin, mutta en halunnut - syystä että näin, miten oman äitini kävi kun hän käytti masennuslääkkeitä - hän muuttui eläväksi zombieksi - myöhemmin tuli vielä lisää vaikeuksia kun hänelle määrättiin kaikenlaisia muita lääkkeitä kuten Oxepam, Diapam, Panacod , Cipramil ja ties mitä - kun yritin puhua äidin lääkärin kanssa että eikö ole vähän liikaa päällekkäisiä lääkkeitä hän sanoi, etten ole asiantuntija.
No, en olekaan, mutta sen näin mitä se äidille teki.
Hän oli lopuksi niin turta, ettei ymmärtänyt edes valittaa kun oli varmasti kovia syöpäkipuja - liian myöhään todettiin että syöpä oli levinnyt kaikkialle - missä primäärikasvain oli ei varmuudella tiedetty eikä lähdetty seuraamaan koska hän oli yli 80 v.
Äitiäkin suren, hänen kohtalonsa oli kova.
Kiitos sinulle kun viitsist vastata.
Ai, niinkö. Äitisi oli varmasti monella tavalla sairas ja muuttui ehkä siksi zombiski. Olen käsittänyt, että ne masennuslääkkeet syödään vaan kuurina ja eivät muuta zombiksi. Tiedä häntä en ole kokeillut.
Eräs nuori 30v. tuttavani söi muutamia kuukaiusia masennuslääkkeitä ja muuttui iloiseksi normaaliksi itsekseen ja laihtui tavalliseksi. Hänen masennus oli lihottanut häntä, ja hän oli zombimainen ennen masennuslääkkeitään.
Tsemppiä vaan sulle.
kohdunulkoinen raskaus ja hengenmeno oli lähellä. Olin silloin 26v. Tunnistan tuosta sinun kirjoituksestasi, että olet kokenut samanlaisen "shokkiherätyksen" eli aivoinfarktin. Mä ainakin aloin miettiä elämääni ja avioliittoani ja huomasin kuinka tyytymätön olin ollut niihin ja olin aina vain toivonut parempaa huomista. Kuoleman lähellä käynti herätti tajuamaan, että elämä on tässä ja nyt ja elämästä pitää tehdä elämisen arvoinen.
Ei se helppoa ollut erota väkivaltaisesta miehestä ja jäädä kahden lapsen kanssa arkea pyörittämään, mutta elämäniloni palasi ja olen tänä päivänä ihan eri ihminen.
Mieti, mikä sinulle on elämässäsi tärkeintä ja toimi sen mukaan. Älä anna miestäsi estää sinua elämästä ja olemasta onnellinen.
Mene hakemaan ne masennuspillerit ja lopeta ruikutus. Sulla on mies, talo, lapsenlapset ja olet saanut pitää henkesikin.
Täällä on paljon mammoja jotka eivät saa nähdä lapsenlapsiaan ja paljon köyhiä yksinäisiä mummoja jotka antaisivat mitä tahansa minkälaisesta miehenköriläästä tahansa. Häpeä.
Ei ne miehet sen kummempia ole muillakaan, ihan turhaan jotain kulttuuria niiltä olet vailla. Senkun vaan suunnittelet miten kaunistat entisestään kaunista pihamaatasi ja mietit mitä hyvää lapsenlapsillesi aiot antaa. Että voi olla turhauttavaa lueskella tyollaisia olemattomia ongelmia.
Oletpa empaattinen yx mummo!
Kyllä ihmisellä voi olla paha mieli, vaikka on talo ja haiseva äijänköriläs.
Voin lahjoittaa hänet kenelle tahansa. lupaan etten perään itse enkä juokse.
Hyvä on sun leikkiä jotain Florence Nightingalea ja kuvitella että toisten oikeat vaikeudet ovat keksittyjä tai vähäpätöisiä - mikä sinä olet arvostelemaan sitä, onko minulla paha olo vai ei?
Enkä ole mitenkään rikas, kovalla työllä aikoinaan talo saatiin, kasvatettiin lapset ja siinä sivussa unohtui jotakin:
olla minä itse.
tehdä mitä minä haluan.
ja jos ruikutuksesta vielä puhutaan niin miksi vaivauduit kirjoittamaan jos vaan haukkua halusit? auttaako se sinua - tai minua - kiitos tyhjästä ja toivon, että olet oikein kateellinen - tyhjästä-----
Jaa, arvelit että haluat päästä miehestä eroon, mutta haluat pitää talon. Häpeä. Talo on teidän yhteinen, ja et voi lahjoittaa miestäsi pois ilman että lahjoittaisit puolet talostakin. Vain raha on sinun ongelmasi ja yrität kalstaa täällä myötätuntoa. Vai ei yksiö yksin kiinnosta. Häpeä. Kaikki ymmärtävät kyllä motiivisi, turha yrittää vahoilta ihmisiltä täältä sääliä hakea. Olet itsekäs ja mikään ei sinulle riitä, säälin mies raukkaasi, en sinua.
Mukavaa , että Sinulla on lapsenlapset ilonasi, harmi , että muu elämä on pielessä!
Ymmärrän hyvin jos olette kadottaneet yhteyden toisiinne miehesi kanssa, että tunnet ahdistusta ja olet masentunut.
Mutta jos ette puhu ja olette ilmaa toisillenne, voit kai aloittaa omat harrastukset siitä köriläästä huolimatta. Lukemisen , maalauksen, matkailun yms....
Turha teidän on taloa myydä, asutte vaikka eri huoneissa, jos sitten olisi helpompaa.
Toisaalta ison talon hoito ja huolto on vanhemmiten aika työlästä ja sitovaa, lastenlasten kanssa voi mennä puistoihin ja vaikka metsään, lapset tuntevat kyllä mummolaksi minkä tahansa paikan , jossa mummo on, ei ne seinät sitä ratkaise.
Sinun olisi oltava terveesti itsekäs, kukaan ei pidä sinun puoliasi , paitsi sinä itse!!!
Nykyään pärjää yksinkin , ei ole pakko alistua kenenkään oikkuihin.
Miehesi voi olla sairas, dementikot eivät suostu peseytymään ja ovat muutenkin hankalia, voisiko miehesi olinpaikka olla jokin hoitokoti tai palvelutalo, vai aiotko loppuikäsi olla häntä hoitamassa???
Nykyiset mielialalääkkeet ovat parempia, kuin ennen, eivät tee zombeiksi ja eivät aiheuta riippuvuutta.
Ei hän voi miestään hoitolaitokseen lähettää ja pitää taloaan. Kyllä se jokaisen vanhuksen kohdalla on niin että hoidosta maksaa jos on omaisuutta. Siis vaikka miten mamma miettisi, valitettavasti miehestään ei pääse eroon ilman että hän luovuttaa puolet myös talosta. He heh.
Kiitos, oli oikein mukava lukea viestisi, sinä kun ymmärrät, mistä kirjoitan - toisin kuten eräs muu.
Herranjumala eikö ihmisillä ole huumorintajua, en kai minä äijää netissä lahjoita kenellekään enkä ole edes ahne- en kai minä tässä kaikkea yksityiskohtia kerro, kuka omista ja mitä...
Mutta oikeassa olet; kyllä minä luulen että miehellä saattaa olla alkava dementia, ettei viitsi edes peseytyä, ei puhu, murahtelee vain.
Nostan lipun salkoon - joko miehen kanssa tai ilman.
Aluksi teen niin, että sisustan yhden huoneen kokonaan minulle - meillä on eri sisäänkäynnit.
Laittakoot ruokansa itse ja pesköön pyykkinsä jos huvittaa, minä olen häntä 40 vuotta passannut ja se riittää NYT.
Vielä kerran kiitos sinulle ystävä hyvä.
Mielestäni lähtö noin pitkästä liitosta olisi järjetön ratkaisu. Olisitko oikeasti onnellinen pienessä yksiössä? Jättäisitkö mieluusti taakse koko entisen elämäsi? Jos ikääntyvällä ihmisellä ei ole muistelemisen arvoisia muistoja, ei hänellä mielestäni ole mitään. Mistä hän ammentaa elämänilonsa? Monen asian voi romuttaa silmänräpäyksessä, mutta uudelleen ei pysty ehkä koskaan rakentamaan.
Luulenpa että monilla ikäisilläsi mummoilla ja pappoilla elämä on samanlaista: ollaan eläkkeellä, lapset ovat muuttaneet jo aikaa pois lapsuudenkodista ja heillä on jo omia lapsia jne. Päivät helposti toistavat itseään, ja mihinpä muuhun sitä kiinnittäisi enempää huomiota kuin puolisoon. Hänen tekemisiinsä ja vielä enemmän tekemättä jättämisiinsä. Ruoho on yleisesti vihreämpää aina siellä aidan toisella puolella - näin nuoremmalla iälläkin :) Iäkkäämpänä sitä on ehkä enemmän aikaa miettiä.
Eli myöskin minun mielestäni sinun kannattaisi tehdä juuri niitä asioita, joista pidät ts. kiinnittää huomio johonkin muuhun, kuin teidän suhteeseen. Lapsenlapsillekaan ei voi parempaa lahjaa antaa, kuin yhteistä aikaa mummon kanssa. Kyllä suhteessanne varmasti on paljon hyvääkin ollut, olettehan olleet jo kunnioitettavat 40v avioliitossa. Ja jokainen vanhenee, siitä ei pääse mihinkään. Myös minun äitini on kuusissakymmenissä ja isä reilusti vanhempi. Äitiä tahtoo joskus harmittaa isän hitaus ja aikaansaamattomuus, mutta ne vain kuuluvat hänen ikäänsä . Jos liitosta lähtee kumppanin sairauden takia, ei koskaan mitään rakkautta ole ollutkaan.
Ai, ai kun tiedät vähän mummoseni näistä asioista, hoitoon pääseminen/joutuminen ei riipu sitten yhtään varallisuudesta eikä edes siitä mitä on pankkitilillä..
kas, kysyin kunnan sosiaalitoimelta asiaa -
jos äijä joutuu laitokseen häneltä viedään 80 % eläkkeestä ja loput maksaa kyllä kunta - en minä.
Ja minä saan asua kotonani ihan itekseni ilman äijää niin kauan kuin haluan. että se siitä heheee,,,,,
sellaista valtaa ei ole kenelläkään, että voi pistää minua pois omasta kodistani sen takia että äijä on vanha ja pimpelipom..
miten voi vieraan ihmisen asia ketään noin pal harmittaa?
Ja miksi puolustelet ihan vierasta äijää jota et tunne, et hänen tapojaan, et tekojaan?
Ja se talo, joka sinua tuntuu niin harmittavan, onhan se ihan tarpeeksi iso minulle jos tähän yksin jään - 150 neliötä - revi siitä huumoria ilkimys äläkä kirjoittele enää, en vastaa sinulle.
Olet kyllä oikeassa kun ystävä kirjoitit, että jos liitosta lähtee kumppanin sairauden vuoksi ei mitään rakkautta ole ollutkaan - no, oli mitä oli - silloin - ei ole ollut mitään pariinkymmeneen vuoteen siksi että toinen on niin pystyyn kuollut kuin olla ja voi.
Ja joo, minä aion tehdä jotakin itsekseni, varasin aiemmin illalla netistä itselleni matkan Englantiin.
No, miksi sitten kirjoitat ja valitat. Taidat olla pöpilään menossa pikku hiljaa ihan sinä itse. Kannattaisi ne masennuslääkkeet vaan hakea, niin voit vaikka vahingossa välttää sen pöpilän.
Olen eri mieltä kanssasi siitä, miksi pitäisi pysyä yhdessä kuolleessa avioliitossa.
Eihän ketään voi vaatia uhraamaan elämäänsä toisen ihmisen passaajana ja hyväntekijänä.
Ei kukaan säilytä mielenterveyttään pelkkien muistojen avulla, kyllä nykyisessäkin elämässä pitää olla iloa, toivoa ja vapautta.
Ja mikä oikeus sillä miehellä on romuttaa se yhteinen elämä, ei siihen tarvitse jäädä kärsimään jos toinen on vain hankala!!
Ei eläkkeellä oleminen ja vanhuus tarkoita sitä , että kaikki elollinen toiminta on lopetettava, päinvastoin. Eikä välttämättä ole kyse vihreän ruohon perässä loikkimisesta.
On tietenkin vaikea asia jos kumppani on sairastunut, mutta jos kaikki jäävät kotiin hoitamaan sairaita omaisiaan, ollaan tilanteessa , että vanhusten huolto ja hoito jää kokonaan toisten lähes yhtä huonokuntoisten vanhusten varaan, ja se ei todellakaan ole hyvä ratkaisu.
Sinulla, Nuori Äiti on ehkä vähän romanttinen kuva vanhusten asioista, olethan nuori ja elämäsi on alussa, mutta meillä vanhoilla on vähän toisenlaiset ajatukset ja selvillä jo oma rajallisuus ja jaksamiskyky.
Voi tuntua ehkä itsekkäältä, mutta kun tietää että aika vähenee huimaa vauhtia , sitä loppuaikaansa ei millään raskisi tuhlata kiittämättömiin ja typeriin ihmisiin.
Hyvää kesää ja elämää Sinulle nuoren perheesi kanssa, Elä hyvä elämä ja pidä huoli itsestäsi, muista olla terveesti itsekäs.
Toivonpa että jonain päivänä sinä sairastut ja koska olet ollut aina itsekäs, niin kukaan ei sinusta välitä ja terveydenhuoltohenkilökunta lähettää sinut vanhainkotiin. Ja niillä itsekkäillä periaatteillasi kerätyllä omaisuudellasi maksat siellä sitten hoitosi.
Ymmärrän kyllä, jos elämä kumppanin kanssa ei ole oikeasti elämisen arvoista esim. että mies ilkeilee ja pitää naista piikana ts. anna mitään arvoa. Jos kyse on vaikkapa dementiaan liittyvästä kiukuttelusta/masennuksesta voinee siihen vaikuttaa mielialalääkityksellä. Ja kuten joku kirjoittikin, mielialalääkkeet eivät tee zombieksi, vaan palauttavat elämänilon. Mielialalääkityksen käyttäjiä on paljon enemmän kuin uskotaankaan.
Olen varmasti siksi suuresti radikaaleja ratkaiuja vastaan, että olen nähnyt läheltä tapauksen, jossa viisissäkymmenissä oleva nainen otti avioeron ja lähti puolta nuoremman miehen matkaan. Ex-mies itki pitkään naisen perään, mutta naisella meni "lujaa" ja hän pilaili entisen miehensä kustannuksella. Vähän aikaa naisella meni tämän nuoren miehen kanssa hyvin, kun oli rahaa ja yhdessä juhlittiin. Nuori mies ei laittanut rikkaa ristiin, ja hänellä melko todennäköisesti oli myös muita naisia. Kun onni ja autuus sitten loppui, oli naisen ex-mies mennyt uusiin naimisiin ja yhteinen lapsikin oli heille jo tulossa. Luulenpa, että tämän nuorikko-kokemuksen jälkeen nainen osaa toisella tavalla arvostaa ex-miestäänkin, mutta paluuta entiseen ei enää ole.
Hyvää kesää, ja jatkoa myös teille! Jokainenhan on oman elämänsä ja onnensa seppä, ja tekee parhaaksi näkemällään tavalla. Yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua ei ole.
Tosi hyvin kirjoitettu ja osaat arvostaa rakkaitasi. Huonoja hetkiä ja sairauksia tulee kaikille, niitä voi tulla missäiässä tahansa ja kenelle tahansa. Ahdinkoa, onnettomuuksia, sairauksia, työttömyyttä mitä vaan vaikeuksia. Omaa läheistään ei saa hyljätä huonona hetkenä.
Jos elää sillä periaatteella, että läheisestänsä täytyy aina saada jotain hyötyä, on sellainen todella läpeensä paha ihminen. Elämään kuuluu vanheneminen ja masennuksia sairauksineen, mutta kaikki ne on voitettavissa kääntymällä asiantuntijoiden puoleen.
No, toivotaan, että hänellä edes omatunto kolkuttelisi siellä itsekkäässä yksinäisyydessään. Ja silta tuo onneksi vaikuttaakin, kun hän tänne ajatuksiaan kirjoittelee.
Olet harvinaisen kypsä tuoreeksi äidiksi, ja tulet menestymään hyvin noilla periaatteillasi kaikissa ihmissuhteissasi.
Jos jollakin on 40 v. kuluttuakin vielä hyvä liitto miehensä kanssa, niin onneksi olkoon!
Jos taas jollakin ei ole, niin millä oikeudella sanomme, että on itsekästä pyrkiä pois huonosta avioliitosta.
Senkö takia, että on uskonut ja toivonut 40 vuotta?
Vain TYHMÄ tekee sillä tavalla? Nyt kun se tyhmä ei enää jaksa uskoa eikä toivoa, ja hän päättää lähteä pois, niin hänet tuomitaan kuorossa itsekkääksi ja omanvoitonpyyntöiseksi.
Mihinkähän se perustuu, jos toinen on ollut huonosti kohdeltu palvelija vuosikymmenet? Eikö menneiden vuosien alistaminen enää meinaa mitään, kun ne ovat jo takanapäin?
Ja sitten toivotetaan sairautta ja yksinäisyyttä mielipiteensä ilmaisijalle.
Ja vanhainkotia. Niissä voi ihan hyvin, kuule. Ei tarvitse passata hapannamma-miestä, jolle ei mikään kelpaa, ja joka ei lähde mihinkään kotoansa.
Toisalla haukuskellaan anoppeja. Nämä kirjoittajat taitavat olla juuri niitä haukuttuja. Syystäkin haukuttuja, sanoisin.
Ei kukaan 40 vuotta missään avioliiton helvetissä elä. Ja hienot talot olet saanut hankittua sillä hirvittävällä kärsimykselläsi. Kyllä olet masennuslääkkeiden tarpeessa. Vai oletko tienannut alapäälläsi 40 vuotta.
Arvelet, että 40 v. avioliitossa elänyt vaimo elää liitossaan saadakseen siitä hyötyä, vaikka ei miehen kanssa edes ole keskusteluyhteyttä.
Olet sitä mieltä, että läheistään ei saa hyljätä huonona hetkenä.
En ole aloittaja, joten puhun toisesta avioliitosta, kun sanon, että avioliittoni loppui 20 v. sitten. Koen, että mieheni hylkäsi minut vähitellen, ja totuus kirkastui minulle 20 v. aikana.
Olin kuitenkin jo niin masentunut ja murheissani, että en jaksanut enää viisikymppisenä lähteä uutta elämää rakentamaan, vaan jäin siihen.
Surutyö on nyt tehty.
Minun kotonani asuu henkilö, jonka kanssa minulla ei ole mitään yhteistä. Kohtelemme toisiamme kuin ystävälliset asuinkumppanit, kumpikin omassa huoneessaan, yhteinen oleskelutila ja keittiö.
Minulla ei ole huono omatunto. Olen yksin, mutta en itsekkäässä yksinäisyydessä, sillä huolehdin miehen puhtaudesta, ruuasta ja maksuista. Hän itse ei katso asiakseen niistä huolehtia.
En pääse hänestä mihinkään, sillä hän ei halua olla kotona yksin, eikä minun eläkkeeni riitä kahden ihmisen harrastusten maksamiseen.
On helppo muutaman vuoden avioliiton perusteella päivitellä toisten epäonnistumista ja etsiä siihen syitä.
Syyt voivat olla monellakin aviovaimolla tiedossaan, mutta eihän se tuo takaisin elämätöntä elämää.
Monen vaimon kohdalla olisi ihanaa tietää, että joku arvostaisi häntä ja ymmärtäisi hänen tehneen yhteiskunnalle palveluksen, kun on huolehtinut miehestään senkin jälkeen, kun rakkaus on kuollut ja kuopattu.
Sitä miestä, joka minua kosi ja jonka kanssa yhteisen elämämme alotin, ei ole missään enää. Joskus ajattelen, että hän on kuollut, ja salaa hänen tilalleen on siirtynyt vaihdokas.
Mietin sitä, että olen ehkä siitä viimeisestä sukupolvesta, joka sietää huonon avioliiton ja jää paikalleen.
Nykyajan nuoremmat ihmiset ovat koulutettuja, kielitaitoisia. He voivat lähteä ja aloittaa alusta.
Monetkaan eläkeläiset eivät siihen pysty.
Moni täällä saattaa kirjoittaa vakavasti elämänsä tragediasta.
Ei ole helppoa jättää vuosikymmenien jälkeen elämäänsä takseen ja alkaa alusta. Kyllä se on yksinkertaisemaa 4 vuoden kuin 40 vuoden jälkeen.
Sinun loukkaava ja halveksiva asenteesi osoittaa, että sinulla ei edes ole takanasi elttyä elämää neljääkymmentä vuotta, ei hyvää eikä huonoa.
Mummuksi sinusta ei ole vielä vuosiin.
Tosi harmi vaan, että huomasit sen vasta nyt ihan yhtäkkiä.
Mikä sinusta on yht´äkkiä?
Hitaita ovat kiireesi.
Puhumme 40 vuoden avioliitosta.
Kaikkein paras tapa aina on tietysti irviä toisten murheet lyttyyn. Mitäs tullaan tänne kirjoittelemaan, älytöntähän se onkin.
Vielä vuosi sitten seurasin Suomi24:n erilaisia palstoja mielelläni, mutta nyt ovat kirjoitukset menneet pelkäksi ivailemiseksi ja provojen kirjoitteluksi.
Ikävä todeta.
Tiedän mitä on, kun toiseen ei saa enää yhteyttä. On helpompaa elää yksin kuin ihmisen kanssa, joka ei vaivaudu sonamaan mitään päiviin. Muuta tosiaan toiseen päähän taloa ja ala elää omaa elämääsi. Tämä elämä on kuitenkin yksi ja ainut, älä haaskaa sitä. Sanotaan, että sääli on sairautta, tietysti sitä ajattelee, miten se toinen pärjää, mutta ehkä muutos voisi olla opetus hänellekin. Meillä naisilla se paha tapa uhrautua tekemään kaikki toisen puolesta ja ehkä juuri sen takia mies voi heittäytyä lähes lapsen tasolle huollettavaksi. Kokeile edes toisenlaista järjestystä.
Niinpä, kuka käski minun ruveta passaamaan - silloin alussa - perunat kuorin eteen yms.
Ääntä eivät saaneet pitää minä tai lapset kun telkkarista tuli jotain Todella Tärkeää.
Eihän hän edes arvosta että toimin vapaaehtoisena ovimattona..
Kun ajattelee asioita - talon/kodin kohtaloa/ niin mitä merkitystä sillä on enää muutaman vuoden päästä?
Emme me kumpikaan sitä mukanamme saa.
Yritin joskus puhua, että möisimme sen ja muuttaisimme pienempään, eläisimme hiukan paremmin rahoilla jotka jäävät yli - mutta EI.
Terveisin:-)))
Näinhän tämä menee; yksi onneton mummeli jossakin on katkera jollekin toiselle mummelille jolla jonkun mielestä on jotain liikaa eikä se piru edes arvosta että henkikulta säilyi...
mutta herää kysymys:
miksi joku ventovieras on katkera toisella ventovieraalle?
Käsittääkseni tämä palsta on ajatusten vaihtoa varten eikä siksi, että saa rytätä toisen maan rakoon - olkoon sitten että toinen saattaa omistaa ok talon...
Että katkeruutta on monenlaista..
Minä olen kiitollinen kaikista asiallisista viesteistä - elämä on niin moninaista - kaikki ei ola mustavalkoista ja joku ei kestä sitä että jollakin on enemmän maallista mammonaa niin voi voi, kerron kuitenkin, ettei varallisuus tee ketään onnelliseksi eikä sekään että on " saanut " olla yli 40 vuotta naimisissa kävelevän sottapytyn kanssa..
Mietin muuten sitäkin tässä: että missä ovat kaikki kirjoittavat vaarit tältä palstalta?
Onko se niin, että mummoilla on tämä verbaalinen puoli paremmin hallussa?
Hyvää jatkoa kaikille jotka jaksoivat kannustaa ja kirjoittaa asiallisesti :-))
Vai haluat sinä kannustusta sairaan miehen pettämisessä ja hylkäämisessä. Vai on mielestäsi ihminen katkera, kun puolustaa heikkoa. Älä viitti valehdella miestäsi käveleväksi sottapytyksi 40 vuotta. Rahan takiako olet sitten ollut, tiedätkö miksi niitä sellaisia naisia kutsutaan? Niin, sinä olet sellainen.
Oletko kateellinen jonkun toisen talosta tai avioliitosta, vaikka siinä ei ole mitään kadehtimista. Jos ihminen tällä palstalla haluaa vaihtaa ajatuksia, niin sinä yrität lyödä, mitä rakentavaa keskustelua se on. Kysynkin mikä sinua painaa?
Olet ristiriitainen. Miten voitkaan kuvitella jonkun olevan saastaisesta,ilkeästä puhumattomasja ja panemattomasta miehestäsi ja avioliittohelvetistä kateellinen.
Ompa sulla sairas mielikuvitus.
Moni eläkeläinen tuntee samoin.
Sinä olet kuitenkin nuoremmasta päästä.
Ala vain etsiä itsellesi kiintoisaa puuhaa kodin ulkopuolella.
Tämän ikäiset naiset ovat vielä niitä, jotka on kasvatettu siihen uskoon, että rientoihin mennään aina puolison kanssa.
Nykyaan naiset eivät enää tarvitse marisevaa ukkoa vierelleen. He osaavat olla ja tulla itekin.
On tuhansittain miehiä, joille vaimon harrastukset eivät kelpaa, ei lukeminen, ei teatteri, ei matkat, ei mikään.
Ilmeisesti kivikaudelta periytynyt asenne, että kun uros tuli metsästysretkeltään, hän makasi taljoilla ja lepäsi, ja eukko ja muu perhe passasi ruuan tuojaa.
Iso asunto? Järkkää itsellesi oma huone, jossa voit harrastaa maalausta, tai käsitöitäsi, istua tietokoneella, ruveta tekemään sukututkimusta jne.
Anna ukon olla.
Lasten kanssa voit olla siellä kuin ei ukkia olisikaan, jos hän haluaa möksöttää.
Mitä tulee miehesi terveydentilaan, niin ei hän suinkaan ole ainoa, joka ei mene lääkärintutkimuksiin, vaikka mikä tulisi. Niin meilläkin.
Mutta kun kunnan terveydenhoidosta tuli meille kutsu yleistutkimuksiin, mies meni ja häneltä löydettiin ne vaivat ihan virallisesti, joita olin hänen epäillyt sairastavan. Pahaksi vain oli päässyt.
Mutta ne ovat asioita, joihin toinen ei voi vaikuttaa.
Omaan mielenvirkistykseen kyllä. Unohda entinen ja suuntaa etenpäin uusiin harrastuksiin, joihin ehkä lapsenlapsetkin voivat osallistua.
Kiitos kuule! Miten oikeassa oletkaan.
Terveisin:
jo vähän iloisempi mummo...
Saattaa siinä käydä niinkin , että kun se passaaja ja kaiken hoitaja ei enää holhoakkaan kaikkia asioita valmiiksi , mieskin voi piristyä, tiedän tälläisen tapauksen.
Vuosikausia mies oli kuin zombie odotti kaiken valmiiksi ja ei ollut mitenkään hirveän yhteistyöhaluinen, vaimo kyllästyi siihen kokoaikaiseen holhoamiseen, otti ja läksi.
Nyt papparainen on kuin muuttunut mies, hoitaa asiansa ja tulee ihan hyvin toimeen. Osaa ostaa jopa omat vaatteensa, mitä ei ollut tehnyt vuosikymmeniin .
Kumpikin pärjäävät omalla tahollaan ihan hyvin, kummallakaan ei ole uutta kumppania, vaimo matkustelee ja harrastaa, harmittelee kun ei ennemmin älynnyt tehdä radikaalia siirtoaan.
Joskus puolisot ajautuvat umpikujaan suhteessaan , eivätkä kumpikaan ole tyytyväisiä, mutta lasten, ja muiden ihmisten pelossa eivät uskalla ajatella itseään.
Hyvää kesää Sinulle Yksi Mummo ja iloista Englanninmatkaa.
Niin, oletpa harvinaisen oikeassa.
Ehkä minä olen tehnyt kaikki ne klassiset virheet - opittu kotoa - olemaan kiltti - passaamaan- huolehtimaan - mies ensin - sitten muut.
Miehellä loksahtaa taatusti suu auki, kun tajuaa ettei kukaan enää kuori perunat eteen, ettei kiikuta haisevia vaatteita joka puolelta pesukoneeseen, ei huolehti että koti on siisti ja puhdas - eikä enää ylläpidä välejä sukuun - sillä miestä eivät moiset asiat ole vaivanneet.
Minä olen se, joka olen laittanut synttärikortit, pitänyt hänen synttäreitään, laittanut lasten yo juhlat yms.
Tiesinhän minä sen, kun menin naimisiin, että on vanhempi, hiljainen eikä kovin sosiaalinen - mutta nuori ihmnen ei osaa ajatella elämää 40 vuoden päähän - että silloin on totaalisen yksin - vaikka on kaksin.
Minä ylläpidän suhteet lapsiin, kyllä hänkin heidän kanssaan puhuu, kun tulevat käymään - mutta minulle he aikuisinakin kertovat murheensa, ilonsa ja onnensa, eivät hänelle.
Hän on sellaisesta ympäristöstä, missä ei varmasti ole opetettu edes alkeellisia sosiaalisia taitoja - eli maaseudulta jossa tuomittiin ankarasti esimerkiksi lukeminen turhanpäiväisenä.
Kun lapset olivat pieniä, ja ostin heille Aku Ankkoja hän tivaise että saatana oon koko ikäni tullut toimeen ilman aku ankkoja - ajattelin- vaikken sitä silloin sanonut että joo - ja sen kyllä huomaa.
Hän teki pitkän työuran, kun hän jäi eläkkeelle oltuaan yli 30 vuotta samassa työpaikassa kukaan ei häntä muistanut - pyysimme työkavereit kahville - yksi ainoa ilmestyi nolona.
Hän ei ollut hyvissä väleissä työkavereiden kanssa, haukkui heidät jos katsoi että oli muka asiaa, käyttäytyi alentuvasti, ja jos joku ei tehnyt kun hän halusi, hän suureen ääneen hohotti että miehelle pitää ostaa hamekangas...
Että on elämänsä ollut varsinainen jurrikka.
Sitten, kun mietin elämää taaksepäin; kyllä meillä alussa - ehkä kymmenisen vuotta - meni suht koht hyvin, oli perhe, työt ja kotityöt - ei siinä kauheasti ehtinyt " hoitaa parisuhdetta".
Emme kumpikaan ole koskaan käyneet ns vieraissa, minä joskus ajattelin, että miksen menisi kun hänestä ei ole mihinkään ja seksihommat loppuivat jo 18 vuotta sitten - mutta sitten ajattelin, että eihän seksi ole se maailman tärkein asia ja haluan elää puhtaalla omallatunnolla.
En olisi voinut tulla kotiin, jos olisin käynyt jossain filuuraamassa - siis enpä käynyt.
Ja nyt - ketää kiinnostaa melkein 60 kymppinen nainen - vaikka mieli on virkeä ja sielu käy yhä rippikoulua - en tunne itseäni mitenkään vanhaksi, ei ole mitään särkyjä tai kremppoja.
Että eiköhän tästä jotain vielä tule, vaivuin vaan välistä niin mustaan aukkoon.
Äidin kuolemasta on vähän yli vuosi, suren yhä häntä ja sitä kamalaa kohteluta minkä hän sai " asiantuntijoilta".
Äiti sai kuitenkin elää pitkän elämän, hänellä oli lapsia, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia.
On hyvä tietää, ettei ole pakko olla liitossa jossa tuntee vain pahaa oloa - en vihaa enkä inhoa miestäni - tunnen vain suurta tyhjyyttä.
Kiitos vielä kerran kaikille asiallisesti kirjoittaville :-)))
Joo, pidetään äijää hyvänä, niinkauan kun se käy töissä ja tuo rahaa kotiin. Annetaan tyhmän kasvattaa yhteistä omaisuutta ja teeskennellään kiintymystä. Sitten kun se sairastuu ja jää eläkkeelle, otetaan ero ja hommataan uusi virkeämpi pappa. Ja haukutaan se 40 vuotta kestänyt avioelämähelvetti mummopalstalla. Kun hirviömies piti avioliittovankeudessa hienoissa kulisseissa vangittuna 40 vuotta. Seitsemänpäivää ja Alibilehtikin voisivat innostua tuosta avioliittovankeuden julkaisusta. Otsikko on varmaan: Sensaatio Suomessa KIDUTETEN AVIOVAIMON 40VUOTTA KESTÄNYT HELVETTI. Vihdoin vapauteen 40vuoden jälkeen aviovaimovankeudesta ja upeista kulisseista. Ja mies tuomitaan maksamaan korvaukset ja linnaan.
Kyllä kuitenkin aika kovaa luonnetta tarvitaan, että suurta omaisuutta odottaa 40 vuotta, ja koko ajan passaa ja vaalii rahaa tuovaa puolisoa.
Sehän täytyy pitää kamalan hyvin, muuten se vie rahat muualle ja eroaa.
Jollei se saa ruokaa ja puhtautta tarpeeksi, niin olet heikoilla.
Niin että kun suunnittelet vanhuuden varalle rikasta, vapaata elämää, niin sinun tulee nyt perehtyä hyvin taloudenhoitoon, sisustukseen, puutarhanhoitoon, kutsujen emännöintiin, lastenhoitoon ja -kasvatukseen. Tämä kaikki oman työsi ohella, koska ukkohan voi kaatua kuolleena maahan, ennen kuin eka miljoona on tienattu!
Kun on teeskennellyt kiintymystä 40 vuotta, niin kyllä on helpottavaa päästää hymykuopat lepoon ja lähteä.
Mutta kuten sanottu, onko sinulla tarpeeksi pitkämielisyyttä? Juorulehtien maksamat korvaukset voivat tietysti olla hyvä lisä, kun aloitat oman elämäsi 65-vuotiaana.
Lööppejä varten sinun on vielä kaiken muun homman lisäksi pidettävä itsesi timmissä, käytävä kasvojenkohotuksessa ja harjoitettava ruumiinkulttuuria monin tavoin.
Onnea valitsemallasi tiellä.
Tosi hauskaa, hih hih ap. on jo sitä kokeillut, mutta hieman vielä tarvitaan, ennenkuin saa sen äijän tuupattua jokeen tai hoitolaitokseen. Sitten se hänen elämä alkaakin vasta. Kivä hyvä, parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Eiköhän noissa, tosi katkerissa ja vain omaisuuden näkevissä kirjoittajissa, ole osa niitä miespuolisia puolisoita. (Niin ja todella 40 vuoden jälkeen olet tasavertainen omistaja yhteiseen omaisuuteen nähden.)
”olen yrittänyt puhua, että hän menisi tutkimuksiin mutta ihan yhtä hyvin voisin puhua tiskipöydälle! ”
tuo kuuluu sairauteen sairas ei tiedä olevansa sairas.
http://www.terveysportti.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_haku=Parkinson&p_artikkeli=dlk00055
http://www.terveysportti.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_haku=Dementia&p_artikkeli=dlk00358
Minun mielipiteeni on; avioliitto lopetti olemasta avioliitto, kun yhteiselämä / seksuaalisuus loppui. Se on myös Lakitekstissä.
Yksi vaihtoehto olisi juuri tuo omien tilojen kummallekin järjestäminen. Käsitän että siihen olisi talossa tilaa.
http://www.vuokravaimo.com/
http://www.aviomiespalvelu.fi/vaimot.html
Miehentalouden hoitoon voisit miettiä maksullista palvelua.
Omistat tietokoneen sillä löydät paikkakuntasi palvelut harrastus mahdollisuudet ja tapahtumat.
Ihmisellä on oikeus ikääntyä, se merkitsee myös elämän arvojen ja suoritteiden muuttumista.
Jokaisella on oikeus arvojen mukaiseen omaan elämään. Suoritteet muuttuvat; minkä teki vaivatta kolme - nelikymppisenä ei enää suju tai ei yksinkertaisesti jaksa enää kuusikymppisenä.
Olipa harvainaisen hyvä kirjoitus! Kiitos!
Asiat ovat juuri prikulleen, kuten kirjotit.
Kiitos :-)))))
Elämän sietämätön keveys.
Kuikahan paljon sinä mahdat saadakkaan korvauksia neljänkymmenen vuoden ajan kestäneiltä jatkuvilta hyväksikäytöiltä ja raiskauksilta? Nykyäänhän raiskaus on rikos vaikka se tapahtuu avioliitossa. Varmaan tulisit rikkaaksi, kanattaa muuten mennä kysymään.
Kuule - ei " kanata" kuten kirjoitit - sillä
impotentti ei ketään voi raiskata...
Ai se oli impotentti 40 vuotta. No, milläs se selittää ne lapsenlapset sitte. Hi hih...Tää on hauska mysteeri, varmaan postinkantaja.
Luuletko itseäsi kovinkin vitsikkääksi? Teinihuumoria mummoparalla.
Ja mikäs se sinua sitten vaivaa?