Kun lopetin määrittelemästä itseäni yksinäiseksi, elämäni alkoi tuntua ja näyttäytyä paljon paremmalta. Lakkasin myös määrittelemästä itseäni surulliseksi tai masentuneeksi jne. Ja olen kohdannut sen jälkeen ihmiset aivan uudella tavalla. Heijastan itseäni muista ilmeisesti siten, että useampi ihminen hakeutuu seuraani.
Tunnen yhä itseni välillä yksinäiseksi ja masentuneeksi, mutta se ei enää mitenkään määritä elämääni. Se on vain osa sitä. Ja olen tyytyväinen.
Tunnen yhä itseni välillä yksinäiseksi ja masentuneeksi, mutta se ei enää mitenkään määritä elämääni. Se on vain osa sitä. Ja olen tyytyväinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
monet kiusatutkin vain nyt sattuvat määrittämään itsensä kiusatuiksi, heikoiksi, ja ovat haluttomia tekemään asioille mitään... odottavat vain ihmettä
Joskus taas ei. Oikeastaan yksin ollessa on ihan hyvä, mutta toisten kohtaaminen on silti vaikeaa.
Olen yrittänyt just tuota, onnistumatta. Pyrin olemaan positiivisempi ja luottavaisempi, mutta ei auttanut. Siispä olen päätynyt siihen, että minussa vaan on jokin piirre, mikä ihmisiä ärsyttää. En osaa olla muiden kanssa "normaalisti", enkä sovi oikein mihinkään porukkaan.
Tuo on muuten totta. Kaikki on just sitä miten asiat määritellään. Ja oikeastaanhan kaikki on vain suurta teatteria, jos itse saa muut uskomaan olevansa menevä ja suosittu, niin muut uskovat. Ja menevistä ja suosituistahan tulee väistämättä...tuota...meneviä ja suosittuja sillä ihmiset liimautuvat jostain syystä menestyvien seuraan.
Luin muuten sen Oscar Wilden kirjan Dorian Grayn muotokuva (aivan oikein, ykkösen kirjaohjelman innoittamana) ja siinä oli mielestäni hyvin sanottu, kun yksi kirjan henkilö tokaisi: "Älä määrittele minua, sillä määrittely tarkoittaa rajoittamista." Niinpä, Oscar, aivan näin.