Onko muilla samaa ongelmaa? Äitiä joka yrittää tuppautua joka asiaan. Siis aivan kaikkeen, terveyteeni, siihen mitä syön, kenen kanssa olen, MISSÄ olen (puhelin soi joka ilta jolloin varmistetaan että olen hengissä, yleensä myös joka arkipäivä lounasaikaan varmistetaan olenko kotona syömässä jolloin en vastaa puhelimeen). On muuttamassa tänne missä minä asun kun vauvani syntyy, isoon kaupunkiin jossa hän ei tuntisi ketään. Pelkään avioliittoni puolesta kun mutsi tuppautuisi kielloistani huolimatta meillä koko ajan, yrittäisi omia vauvaa ja kertoa miten vauvaa hoidetaan OIKEIN. Esimakua sain jo kun olin katsomassa vauvan sänkyä ja en osannut ensin käyttää liukuvaa laitaa. Äitini katsoo myyjää ja sanoo: näettekö, ei ******* osaa. En kestäisi sitä, jos mieheni vanhemmat soittelisivat meille joka päivä tai olisivat jatkuvasti meillä. Onneksi asuvat kaukana pohjoisissa.
Ottaa päähän niin paljon. Puhuin tästä neuvolassa ja sain ajan psykologille jotta voisin puida tätä miten pistän rajat että minulla olisi tilaa hengittää. Ajattelin kysyä täältä löytyykö kohtalotovereita ja miten olette ratkaisseet asian?
Ottaa päähän niin paljon. Puhuin tästä neuvolassa ja sain ajan psykologille jotta voisin puida tätä miten pistän rajat että minulla olisi tilaa hengittää. Ajattelin kysyä täältä löytyykö kohtalotovereita ja miten olette ratkaisseet asian?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mikset vain sano äidillesi et kiitos huolenpidosta, mutta vähempikin riittää.
minulla on myös äiti joka omaa hieman samanlaisia piirteitä. Ne tulivat esille silloin kun alle 20v sain ensimmäisen lapseni. Hän tuli ja meni miten sattuu luokseni ,ihan kuin asuisi luonani. Heitin hänet silloin muutaman kerran ulos omasta kodistani, kun en jaksanut enään. Loukkaantui, mutta muutaman pv jälkeen oli kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Paras on kun sanot suoraan äidillesi omista ajatuksistasi. Hän saattaa loukkaantua, mutta ei mikään korjaannu jos et puhu asiasta. Voithan puhua psykolog. omista tunteista ja kenties pyytää äitisi sinne mukaasi joku kerta kun olet ensin asiasta puhunut psyk. kanssa. On helpompi ottaa asia puheeksi kun on joku ulkopuolinen mukana, joka ymmärtää sinua. Ehkä äitisikin ottaa asian todesta jos puhut tuollaisessa paikassa hänen kanssaan. Ehkä hän haluaa auttaa ja luulee auttavansa, mutta asia onkin päinvastoin.
olen yrittänyt ottaa etäisyyttä jo 15 vuotta. kun menin opiskelemaan, en hankkinut omaa puhelinta tarkoituksella. Naapurin 78-vuotiaan miehen puhelin alkoi soida monta kertaa kun en ollut kolmeen päivään soittanut puhelinkopista kotiin. Pakko hankkia siis oma puhelin ettei häiritse muita. Arvatenkin sain haukut naapuriltani ja kämppääkään en voinut siinä tilanteessa vaihtaa.
Äsken sanoin puhelimessa suoraan ihan kohteliaasti (soitti siis noin 5 minuuttia sitten) että ei soittaisi mulle jatkuvasti, soitti mulle taas jonkun ihme tekosyyn varjolla. Puhelu päättyi siihen että mutsi sanoi että pitää hänenkin jonkun kanssa puhua (sanoin että mikset puhu kavereillesi) ja antoi ymmärtää, että sitten ei puhuta ollenkaan jos ei mennä hänen ehdoillaan. Sitä loukkaantumisen määrää mitä sieltä päästä tuli. Löin itkien luurin korvaan, viimeiseksi mutsi kommentoi ettei tämäkään ihan normaalia ole. Minussa siis aina vika.
Mites tällaiselle ihmiselle sanotte että hänen käytöksensä on outoa? Pahenee koko ajan iän myötä. On vielä mustasukkainen miehelleni kun saa 'kaiken huomion' multa (mikä nyt ei ole tosi).
Luoja auttakoon että se psykologi jonka kanssa juttelen on fiksu ja keksii jonkun tekniikan jolla mutsi saataisiin rauhoittumaan. Haluan hengittää vapaasti.
Tämä mutsin käytös on siis ihan opittua, äitinsä ja isoäitinsä olivat samanlaisia hössääjiä.
Itselläni on äiti, joka on toiminut siitä saakka kun muutin omilleni (18 vuotiaana) samoin. Hän soittelee, ja jos en vastaa, hän soittelee kaverini läpi ja jopa kesätyöpaikkaani. Hän epäile minua alkoholistiksi, narkomaaniksi ja prostituoiduksi. Opiskelin yliopistossa Helsingissä humanitista alaa, asiun yksityisessä vuokra-asunnossa ja tein koko opiskeluajan töitä. Minulla on kaksoistutkinto. Ei siis ole ajallisesti tai taloudellisesti mahdollista käyttää esim huumeita.
Tilanne äityi todella pahaksi ja äitini meni USEIN kohtuuttomuuksiin ja minä laillasi itkin puhelimessa ja en voinut ymmärtää, miksi hän ei luottanut minun ja miksi saavutukseni eivät riittäneet hänelle. Äitini asuu isäni kanssa monen sadan kilometrin päässä Hki:stä. Lopuksi laitoin välit poikki. Sanoin vain, että minunsta yhteyttä ei kannata pitää, sillä kärsin siitä todella paljon. Isääni pidin säännöllisesti yhteyttä tuonakin aikana. Välien poikkaisemisen jälkeen äitini hakeutui hoitoon. Se auttoi jonkin verran.
Muutamia kertoja hän on pyrkinyt ohjaamaan minun ja nyttemmin myös mieheni elämää. Mieheni ei sulata sitä ja sanoo todella napakasti, jos äitini astuu "rajan" yli. Tilanne on meidän perheessä ollut todella hyvä jo muutaman vuoden. Olen itse yli 30 vuotias ja odotan ensimmäistä lastani.
Ota asia puheeksi tositamiseen äitisi kanssa ja kerro, miltä epäluottamus tuntuu ja miltä tuntuu, kun ei saa iste elää omaa elämäänsä. Ei ole tarkoitus, että äidin ainut tehtävä on aiheuttaa mielipahaa. Minun tilanteessani on tapahtunut selkeä muutos parempaan. Toivon sinulle voimia ja uskallusta tarttua asiaan.
tuosta tule tuollalailla mitään. Mutta minä pahoin pelkään, että se psykkarin kanssa puhuminen ei auta tilanteeseen mitenkään. Se voi kyllä auttaa sinua käsittelemään asiaa, mutta pakkohan tuolle mammalle on jotain jo sanoa. Jos olisin miehesi, niin hermot menisi aika nopeaan. Toivottavasti asiat teillä selviää mahdollisimman pian. Voimia sinulle tähän juttuun ja toivon, että pystyt kohtaamaan äitisi ja sanomaan hänelle rehellisesti, mitä tunnet. Sillehän sinä et voi mitään,jos hän vetää herneet nenään, mutta kuulostaa siltä, että et taida tilannetta noinkaan kauaa jaksaa. Sano vain suoraan, on minun ohje sinulle. Kyllä se siitä leppyy, kun ikävä tulee. Ja jos ei usko kerrasta, niin sitten toistuvasti ja joka kerta, kunnes uskoo. Kuulostaa siltä, ettei hän kunnioita sinua, perhettäsi ja elämääsi ollenkaan. Tsemppiä!