Lemmikit ja lapset / taaperon uni

Meillä oli ennen kissa josta kyllä kovasti tykkäsin. Kissasta luovuttiin ennen lapsemme syntymää, ihan sen takia että pienessä asunnossa kissan ja vauvan kohtaamisten vahtiminen ois ollu hankalaa.
Myöskin "rakkaus" tähän kissaan alko hiipua raskauden etenemisen myötä, olihan tilalle tulossa jotain paljon rakkaampaa. Onneksi kissa sai ihanan kodin tutultamme ja viihtyy siellä hyvin. Kävin kissaa raskauden loppuvaiheessa katsomassakin. Nyt mulle on ihan samantekevä koko elukka :) Melkeinpä jopa vihaan kissoja ja koiriakin, ennen kyllä näistä tykkäsin. En voisi kuvitellakaan ottavani enää ikinä kissaa tai koiraa riesaksi. En olekaan enää niin eläinrakas.
En toki hauku tuolla tienpäällä kenenkään lemmikeitä ja saatan rapsuttaakin mut itelle en halua missään nimessä. Jonkun pienen hamsterin tai hiiren voisin ottaa, ja varmaan otankin jos tyttö joskus sellaisen haluaa. On helppohoitoinen, kätevä ottaa mökille mukaan eikä tarvi sitä "rakkautta" niin paljon kuin esim. kissa tai koira.
Nyt saan varmaan eläinrakkaat äidit ja isätkin kimppuuni, tarkotus ei siis ole moittia teidän valintoja, kerroin vain omat fiilikseni! Mukavaa kesää kaikille!

Mulla on aina ollut koira ja ainoan lapseni synnyttyä sukulaiset luulivat minun luopuvan koirasta joka oli silloin jo 10v. Mutta ei tullut mieleenkään luopua koirasta musta on ihanaa kun lapsi kasvaa eläimen seurassa.Nyt kun lapsi on jo 10v on menossa on 3:mas hänen aikainen koira joka on vielä aika pentu. En voi elää ilman koiraa, tosin rakastan kaikkia eläimiä.Lapseni on tottunut koiraan ja puhuukin aina minkä rodun hän ottaa itselleen kun on aikuinen.Mullakun on vaan noita sekarotuja ollut.En itse voisi mistään tai minkään hyväksi luopuvani koirista.Tietysti tuli pelko kun lapsi syntyi että olisi allerginen onneksi ei ollut.Pelkäsin että kantaisin kaunaa lapselle jos joutuisin elämään koiratta.Omaa lastani rakastan mutta en voisi työskennellä lasten parissa en ole niin kovin innostunut toisten lapsista. Ja yksi riittii itsellekkin.Olen kai onnellisesti outo.

ole kadonnut mihinkään, päinvastoin. Olen alkanut treenata koiraa tosimielellä ja koska luonnollisesti aikaa menee lasten kanssa päivisin, teen koiran toisen pitkän lenkin treenin yöllä. Koirani on minulle erittäin rakas ja suhde on tuntunut vain syvenevän.

Ehkä nyt hoidat vaan ne välttämättömät lenkit ja katsot uudestaan kun olet vähän tasaantunut taas?

Tuohon toiseen kysymykseen en osaa sanoa kuin että kai se voi olla aika jännä juttu sille esikoiselle, meillä ei ole vastaavia ollut mutta esikko on jo sen ikänen...

Onnea vauvasta!!!

Vastaan hiukan toiselta kannalta. Kasvoin "koiraperheessä". Ei ollut pahemmin mitään sairauksia, olen ollut aika vastustuskykyinen tulehdusjuttuja sun muita vastaan. Allergioista nyt puhumattakaan. Sen lisäksi opin luontevasti, että eläimiä tulee kohdella hyvin.

Ihminen valitsee ottaa eläimen, jolla itsellään ei ole asiassa mitään "sananvaltaa". Mielestäni ihmisen pitäisi kyetä elämään sen mukaan, mitä monet meistä ajattelevat, että "ihminen on eri asia kuin eläin". Pitäisi siis myös kyetä tuntemaan vastuunsa, koska kykenemme moraalisiin valintoihin.

Eläin, joka kiintyy ihmiseensä, ei voi ymmärtää mitenkään sitä, että se jätetään yhtäkkiä huomiotta. Erityisesti se pätee juuri koiraan, kissahan monesti on "itsenäisempi". Toivoisin kovasti, sinun, lastesi ja koiriesi vuoksi, että löytäisit itsestäsi taas avarasydämisyyttä huomioida myös koirasi ne vuodet, jotka niillä on jäljellä. Jonain päivänä saatat arvostaa mahdollisuutta paeta hetkeksi rutiinejasi ja lähteä koirien kanssa lenkille. Lapsesi saattavat kasvaa kokonaisemmiksi ihmisiksi, kun ihmisiä ja eläimiä ei lokeroitaisi teillä, kuten niin monessa kodissa nykyään. Mutta jos mitenkään et itsestäsi siihen enää voimia tai tahtoa löydä, niin sen kiintymyksen vuoksi, jonka olet koiriltasi saanut, toivottavasti näet vaivaa, että ne saavat hyvän kodin muualla.

ehkä aikaa rapsutuksille ja muulle ei enää lasten synnyttyä ole ollut niin paljon aikaa kuin aiemmin...mutta ei rakkaus ihanaa koiraamme kohtaan ole hiipunut eikä vähentynyt.
Koiralla alkaa vaan ikä painaa jo. Olen monta kertaa jo miettinyt aikaa kun joudumme rakkaastamme luopumaan... kuinka me selviämme siitä :(

Meillä esikoispoika oli samanikäinen kuin teillä kun kuopus syntyi ja alkuviikot olivat öisin hankalia. Päivällä poika oli kyllä halimassa pikkuveikkaa, eikä ollut ollenkaan mustasukkainen vaikka niin odotin. Ensimmäisen kuukauden jälkeen esikoisen yöt taas rauhoittuivat, että kyllä se siitä=)

Ja noista elukoista... Meillä koira on aina ollu koira, rakas kumppani, ei vain jokin jolle on annettu hellyyttä vauvaa odotellessa. Ja edelleen se on minun sydänkäpyni, uskollisin ystäväni. Tosin huomiota sille ei riitä millään niin paljon kun ennen, mutta olen palkannut koiria rakastavia tyttöjä hänen kanssaan leikkimään ja ulkoilemaan. Kissoilla taas on seuraa toisistaan ja ne kyllä osaavat vaatia huomiota jos sitä haluavat=) Ja rakkaita nekin ovat yhä, vaikkei niiden kanssa ole tullut koskaan sellaista "suhdetta" luotuakaan, kun molemmat hyvin riippumattomia luonteita ovat.

Ja esikoinen (nyt 1,5v) osaa jo hienosti olla eläinten kanssa... ei revitä eikä hakata eikä häiritä jos ne nukkuvat. Ja niin ikään eläimet osaavat olla lasten kanssa, joskin menevät mieluiten rauhaan omille pedeilleen kun vanhempi on oikein remupäällä=)

Luovu ihmeessä koiristasi jos tuntuu ettei rakkautesi riitä heille. En tietenkään tahdo sinua mistään syyttää, vaan toivon että etsit heille hyvät rakastavat kodit, joissa he saavat ansaitsemaansa rakkautta ja huomiota. Sen olet velkaa kumppaneillesi. Ja noille koirille varmasti on kysyntää kun ovat lapsiin tottuneet=)

Hyvää kesänjatkoa sinulle ja toivottavasti sinunkin esikoisesi yöt rauhoittuvat pian!!!

mulle on tainnu käydä vähän samalla tavalla. Koira on jo 13v ja tytön (nyt 7kk) syntymän jälkeen välitän koirastani vähemmän kuin ennen, ikävä kyllä. Mutta kyllä mä siitä silti jonkin verran vielä välitän ja rapsutan jne. Ennen tyttöä sanoin aina, että jos saan joskus lapsia ja tulee koiran kanssa ongelmia, niin en silti anna sitä pois, nyt jos olisi ongelmia, niin sais kyllä lähteä.

raa'alta, mutta voihan tuossa perää olla.

Meillä oli kanilla paljon lokoisammat oltavat ennen vauvan syntymää. Joka ilta katsottiin telkkaa sohvalla kolmestaan. Kani "vaati" koko illan siinä sohvalla rapsutusta ja silitystä, mutta kun vauva tuli, sohva pyhitettiin vauvan imetykseen. Porttikielto sohvalle on edelleen olemassa (vauva 11kk) ja muutenkin kani on jäänyt vähemmälle huomiolle. Monesti illalla sängyssä hoksaan, että antoiko kukaan kanille edes ruokaa tänään... Voi pientä ressukkaa!

Entisenä koiran omistajana en voisi kuitenkaan uskoa, että minun kohdallani koiran kanssa kävisi kuten kerrot. Tuntuu hurjalta ajatella, että yhtäkkiä ne ihanat nappisilmät eivät hellyttäisikään tai iloinen hännän heilutus ei saisikaan hymyä kasvoilleni. No voi helkkarin helkkari... nyt alkoi aivan kauheasti vollotuttamaan, vaikka koiruli on ollut tuhkaa jo 5 vuotta :(

minne se rakkaus voi yht`äkkiä hävitä ?
Kyllä minä rakastin koiraa edelleen vaikka lapsen sainkin .Onhan se tilanne muuttunut mutta ei rakkaus kadonnut .
Koirat ovat kuin lapsia -ei tulisi mieleenikään hylätä koiraa kun lapsi syntyy :(
Oli mulla silloin kanikin ja siitä kyllä luovuin lapsen takia ...ettei lattioilla ollut puruja ja papanoita enää .Halusin että kani sai olla vapaana joten etsin tälle uuden hyvän kodin .

Joku tuolla ylempänä meinitsi, ettei lemmikkiä tulisi ottaa hetken mielijohteesta ja että sellaisen hankittuaan siitä tulisi pitää huolta ja rakastaa loppuun saakka, totta.

Hetken mielijohteesta ei näitä meidänkään koiria ole otettu (no, pari "ongelmakoiraa" on käynyt kokeilemassa, miten elämä meillä sujuisi, ei sujunut), vaan ne on hommattu pitkällisten pohdintojen jälkeen.

Muutama viikko sitten jouduin lopettamaan kymmenvuotiaan sakemannini, mutta olin ehtinyt totutella ajatukseen jo reilun vuoden ajan, kun vanhus alkoi osoittaa sairauden merkkejä. Vanhusta jäi kaipaamaan nelivuotias iso sekarotuisemme, joka taisi mennä vähän sekaisin vanhuksen katoamisesta ja käyttäytyy siksi kuin pahainen kakara (ei siis varo lapsia yhtään). Tämä tietysti vaikeuttaa koiran kanssa touhuamista. Toinen seropimme on taas niin huomaamaton, ettei sen olemassaoloa aina edes huomaakaan...

No, katsotaan, jospa tämä tästä normalisoituisi ajan mittaan. Pitää vaan yrittää löytää se yhdessä touhuamisen riemu (ja aika siihen) uudelleen koirien kanssa.

ainakin on lemmikit noteerattu kuten ennenkin. Ehkä jo shoivaviettiään purkaa elukoihin niin tilanne muuttuu. Toisaalta taas lemmikit on kai aina perheen yhteisiä joten jäähän niille vielä mies ainakin huolehtimaan?

Oikeastaan olette onnekkaita jos elukat vain ihmettelee kun niitä ei huomata. Moni kissa varsinkin saa sekopäisen kohtauksen ja käy nimenomaan sen kimppuun jolt aon tottunut hellyyttä saamaan eikä enää saa, vauva voi olla ikävässä sälikädessä. Ja sellainen kissa on todella hurja kotiväelleen, ollaan muutamaan otteeseen oltu niitä jahtaamassa kun kotiväki on lukkiutunut oven taa...

Oikeastaan jopa velvollisuus on hoitaa selemmikki kunnolla koska sen on omin tahdoin ottanut ja halunnut. Ei se sen vika ole että mielenkiinto on muualla.

Meillä kyllä koirat on aina olleet niin lasten perään että asia hoituus iinä sivussa loistavasti vaikka ekan koiran kohdalla vähän pelättiin kuinka käy kun se oli aikuisena tullut ja kaltoin kohdeltu aikanaan.

ja vilkas koira reilun vuoden.Rakaus "esikoiseen" ei ole kadonnut minnekään. Aikaa on tietty vähemmän koiralle,varsinkin kun yksin vastaan arjesta kun mies tekee keikkahommia. Tietoisesti meillä kuitenkin on alusta asti yritetty huomioida koiraa aktiivisesti,että ei tuntisi oloaan syrjityksi ja tulisi mustasukkaiseksi.
Kannattaa harkita sitä koirista luopumista jos tuntuu että ei enään rakasta niitä. Mä ajattelen niin,että se ulkona olo ei ihan korvaa sitä että joku on oikeasti läsnä. Vrsinkin jos niiden kanssa ennen on kovasti puuhailtu.

Meillä on kaksi russelia ja 8 kk tyttö. Ja todellakin olen ollut jo monen monituista kertaa mielessäni luopumassa noista karvakuonoista. Mutta kun terveiden koirien lopettaminen on kuitenkin niin paljon omaa moraalia vastaan, että pakko niitä on vielä sietää tuossa jaloissa pyörimässä. Ja ovat vielä niin penteleen pitkäikäistä ja tervettä sorttiakin... Ja todellakaan eivät ole sen luonteisia, että niitä uuteen kotiin uskaltaisin antaa.

Mulla ei mitään varsinaista "rakkaussuhdetta" ole noihin koiriin koskaan ollut, vaikka olemme ne minun aloitteesta hankkineetkin. Ovat vaan sellaisia seuralaisia ja lenkkeilykavereita. Lisäksi joudun olemaan jonkinverran yksin ts. nykyään kaksin lapsen kanssa, niin on kiva nukkua, kun tietää, että talossa on kaksi pientä mutta äänekästä vahtia vartioimassa.

Mutta kieltämättä koiria käy vähän sääliksi, kun minä en niitä jaksa enää huomioida kuin komentamalla pois jaloista pyörimästä. Vanhempi koirakin on ruvennut "piruuttaan" tekemään pikkupahojaan, saadakseen emännältään edes jotain huomiota. Kirosanatkin ovat sille parempi asia kuin täydellinen piittaamattomuus. Säälittävää...

Mutta onneksi mies jaksaa niiden kanssa touhuta ja rapsutella niinkuin ennenkin. Etteivät raukat ihan kaltoinkohdeltuja ole.

Mutta kyllä odotan sitä aikaa, että luonto hoitaa tehtävänsä ja koirista ja karvoista päästään. Päästään paremmin matkustelemaankin, kun ei aina tarvi olla miettimässä hoitopaikkaa tai raahata niitä mukana.

Mutta silti minulla ei ole sellaista ajatusta, että ei enää koskaan mitään eläintä tms. Sitten kun näistä on päästy ja lapsiluku on täynnä, voisin ottaa harrastuskaveriksi yhden koiran ja vähän isomman sellaisen...

Mutta päivä kerrallaan tässäkin asiassa edetään ja tytöstä on tainnut tulla ainakin toisen koiran henkivakuutus. Mikään ei saa kovempaa kikatuskohatusta aikaiseksi kuin sen seuraaminen, kun koiralle viskellään palloa...