...Mutta aikaa se voi ottaa.
Meillä 3 lapsesta 2 vanhinta erityislasta, ongelmat alkoivat pv-kodissa. Ensin muutama perhepv-hoitaja lopetti työt poiken mentyä ryhmään, sitten ryhmäpv-kodissa todettiin, että mahdottomia pitää samassa paikassa, laitetaan eri yksikköihin.
Tässä vaiheessa jo vanhemmat aika uupuneita, mutta lisää oli tulossa: kouluiässä esikoinen joutui pulaan (nyt oli jo diagnoosi ja erityisopetuspäätös) kun ope uupui, ekan luokan syyslomalla vaihtoi koulua ensimmäisen kerran. Sitten pari vuotta "melko rauhallista", kunnes ope uupui taas, seurauksena koulun vaihto 3.lk:n tammikuussa. Tätä edeltäneet neuron osastojaksot ja siirto lastenpsykiatrian asiakkaaksi.
Kuitenkaan emme olleet valmiit antamaan periksi, vaan haimme apua, kuten olimme tehneet "alusta asti". Kynnystä madalsi se, että olimme aiemmin itse toimineet tukiperheenä, sos.toimen kuviot olivat siis tuttuja.
Ensin apua ei tahtonut löytyä, mutta kun itse etsin tukiperheen, kunta suostui maksamaan sen lastensuojeluvaroista. Tarkoituksena antaa vanhemmille lepoa, koska näiden lasten kasvatus on erittäin haastavaa. Tukiperhe oli meillä reilut pari vuotta (vaihtui kerran välillä) mutta sitten pojat kasvoivat "liian isoiksi" ja rupesivat enemmänkin ahdistumaan "pakkolomasta", joten järjestely ei enää palvellut.
Haettuamme kahdesti turhaan omaishoidon tukea (äiti ei voi olla työssä) olimme jo tosi tiukoilla niin henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisestikin. Tilannetta hankaloitti se, että perheemme vaiheet tunteva sosiaalityöntekijä oli useaan otteeseen kuukausien mittaisilla virkavapailla.
Nyt kuitenkin näkyy valoa tunnelin päässä: Lapset saaneet sopivat koulupaikat, kesäkuun alusta alkaen oh-tuki astui voimaan ja lisäksi meille räätälöitiin sopiva lomajärjestelmä, lastensuojelu maksaa meille lastenhoitajan kerran kuussa viikonlopuksi jotta saamme levätä. Meillä tähän tilanteeseen pääsy kesti viisi vuotta, oli rankkaa ja vaati paljon työtä ja omaa aktiivisuutta, mutta oli sen arvoista!
Lohduksi kaikille kipuileville: Olkaa itse aktiiviset sosiaalitoimen suuntaan (ja koulun ym. sidosryhmien), niin saavat jo alussa varmuuden siitä että ajattelette lastenne parasta ja olette sitoutuneeta teille suotuun vastuulliseen tehtävään. Uupuminen / lasten "oireileva käytös" ei ole rangaistavaa, vaan siihen voi saada apua. Vaikka lastemme käytös on ollut aika rajua ja jopa pelottavaa koulussa ym, emme ole saaneet "epäonnistuneen kasvattajan" stigmaa, vaan ainakin jossain määrin ymmärrystä ja tukea.
Kannustan kaikkia erityislasten vanhempia omaan aktiivisuuteen eri tahojen (sos.toimi, koulutoimi, lääkärit...) suhteen, kun ottaa itse ensin asiat esiin, ei tarvitse pelätä että lapset viedään mihinkään vastoin tahtoa.
Sosiaalitoimi / lastensuojelu ei ole mikään peikko, jollaiseksi se tietämättömyyden vuoksi usein ymmärretään, sitä ei tarvitse pelätä, vaan sieltä voi ja kannattaa mennä rohkeasti pyytämään apua!
Voimia kaikille haasteellisten kasvattajille!
Meillä 3 lapsesta 2 vanhinta erityislasta, ongelmat alkoivat pv-kodissa. Ensin muutama perhepv-hoitaja lopetti työt poiken mentyä ryhmään, sitten ryhmäpv-kodissa todettiin, että mahdottomia pitää samassa paikassa, laitetaan eri yksikköihin.
Tässä vaiheessa jo vanhemmat aika uupuneita, mutta lisää oli tulossa: kouluiässä esikoinen joutui pulaan (nyt oli jo diagnoosi ja erityisopetuspäätös) kun ope uupui, ekan luokan syyslomalla vaihtoi koulua ensimmäisen kerran. Sitten pari vuotta "melko rauhallista", kunnes ope uupui taas, seurauksena koulun vaihto 3.lk:n tammikuussa. Tätä edeltäneet neuron osastojaksot ja siirto lastenpsykiatrian asiakkaaksi.
Kuitenkaan emme olleet valmiit antamaan periksi, vaan haimme apua, kuten olimme tehneet "alusta asti". Kynnystä madalsi se, että olimme aiemmin itse toimineet tukiperheenä, sos.toimen kuviot olivat siis tuttuja.
Ensin apua ei tahtonut löytyä, mutta kun itse etsin tukiperheen, kunta suostui maksamaan sen lastensuojeluvaroista. Tarkoituksena antaa vanhemmille lepoa, koska näiden lasten kasvatus on erittäin haastavaa. Tukiperhe oli meillä reilut pari vuotta (vaihtui kerran välillä) mutta sitten pojat kasvoivat "liian isoiksi" ja rupesivat enemmänkin ahdistumaan "pakkolomasta", joten järjestely ei enää palvellut.
Haettuamme kahdesti turhaan omaishoidon tukea (äiti ei voi olla työssä) olimme jo tosi tiukoilla niin henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisestikin. Tilannetta hankaloitti se, että perheemme vaiheet tunteva sosiaalityöntekijä oli useaan otteeseen kuukausien mittaisilla virkavapailla.
Nyt kuitenkin näkyy valoa tunnelin päässä: Lapset saaneet sopivat koulupaikat, kesäkuun alusta alkaen oh-tuki astui voimaan ja lisäksi meille räätälöitiin sopiva lomajärjestelmä, lastensuojelu maksaa meille lastenhoitajan kerran kuussa viikonlopuksi jotta saamme levätä. Meillä tähän tilanteeseen pääsy kesti viisi vuotta, oli rankkaa ja vaati paljon työtä ja omaa aktiivisuutta, mutta oli sen arvoista!
Lohduksi kaikille kipuileville: Olkaa itse aktiiviset sosiaalitoimen suuntaan (ja koulun ym. sidosryhmien), niin saavat jo alussa varmuuden siitä että ajattelette lastenne parasta ja olette sitoutuneeta teille suotuun vastuulliseen tehtävään. Uupuminen / lasten "oireileva käytös" ei ole rangaistavaa, vaan siihen voi saada apua. Vaikka lastemme käytös on ollut aika rajua ja jopa pelottavaa koulussa ym, emme ole saaneet "epäonnistuneen kasvattajan" stigmaa, vaan ainakin jossain määrin ymmärrystä ja tukea.
Kannustan kaikkia erityislasten vanhempia omaan aktiivisuuteen eri tahojen (sos.toimi, koulutoimi, lääkärit...) suhteen, kun ottaa itse ensin asiat esiin, ei tarvitse pelätä että lapset viedään mihinkään vastoin tahtoa.
Sosiaalitoimi / lastensuojelu ei ole mikään peikko, jollaiseksi se tietämättömyyden vuoksi usein ymmärretään, sitä ei tarvitse pelätä, vaan sieltä voi ja kannattaa mennä rohkeasti pyytämään apua!
Voimia kaikille haasteellisten kasvattajille!
Vastaukset 1
Vanhimmat
kun hakeneet apua.Voi lukea biovanhempien palstalta.