Trikotillomania

Tämän koko helvetin (

Muita? kirjoitti:

Tämän koko helvetin (

lääkäriin menossa on? Kehdannet kynegologillekin mennä? Arvauskeskuksesta lähete alan tohtorille ja jollei hän pysty antamaan apua sairauteen jolla on nimi ni on asiat huonolla tolalla. Mutta on valitettavasti paljon ihmisiä jotka mieluummin kärsivät, kuin "kehtaavat" mennä lääkäriin.

Sokeri aiheuttaa monille tätä ja mt ongelmaa...
https://www.sciencedaily.com/releases/2010/12/101213151446.htm

Minulla on myös sama sairaus. Olen kärsinyt siitä ala-asteelta lähtien ja kärsinyt koulukiusaamisesta, en pelkästään ylipainostani vaan myös tästä nimenomaisesta asiasta. Minulla ei ole itsetuntoa lainkaan, häpeän itseäni. Paranin n. vuosi sitten ja ripseni kasvoivat takaisin, mutta viimeaikoina olen vajonnut samaan pakonomaiseen tapaan ja nyt minulla ei ole melkein ollenkaan silmäripsiä. Ja mikä pahinta, saan jonkinlaista mielihyvää siitä, että nypin niitä! Minut on joinakin aikoina leimattu kavereideni keskuudessa jopa hulluksi vaivan vuoksi. Se tuntuu silmittömän pahalta. En ole siis vieläkään parantunut, itse kyllä voisin lääkärille mennä, mutta en henkilökohtaisesti usko sen auttavan, ellei oman pään sisällä tapahdu muutosta, itse me itsemme korjaamme loppujenlopuksi, sairautta kukaan muu ei voi kokonaan hoitaa, mutta sen paranemista voi tietyin tavoin edesauttaa ja tukea paranevaa.

Jos tästä nyt edes koskaan paranee. En tiedä. Aika näyttää. Olen huomannut sen, että pahemman luokan stressi voimistaa sairautta ja sitä pakonomaista tarvetta nyppiä silmäripsiä.

Et siis tosiaan ole ainoa, kuka kärsii samasta asiasta. Puhuminen ihmisten kanssa, joihin voi samaistua, on elintärkeää joka tapauksessa. Saat ymmärrystä, tukea.

Jaksamisia sinulle!

Mä käytän aina huivii kun menen jonnekkin, en ota sitä koskaan missään pois, en edes rappukäytävällä (asun kerrostalossa).

Hei kaikki!

Tuntuu todella hassulta lukea täältä ihan samoja juttuja kun mitä mullakin on. Itse aloitin ala-asteen kuutosella kulmakarvoista, ne nypin kerran todella ohuiksi ja sit äiti puuttui asiaan ja se jäi siihen. Yläasteella oli hiuksien vuoro. Se jäi nopeasti pois kun ripset alkoi kiinnostaa ja sille tielle on jääty. Kulmakarvoihin en ole ikinä koskenut ala-aste ajan jälkeen, mutta ripsiä tulee nyplättyä koko ajan. Itse olen tämän asian kanssa paininut nyt 10 vuotta. Vasta äskettäin sain tietää, että tälle on nimi ja se on ihan oikea pakko-oire, ei mikään hauska tapa. Nyt olen käynyt muutaman kerran keskustelemassa psykoterapeutin kanssa, joka on varmaan yksi ainoista Suomessa jotka ymmärtää asian päälle. Osasi heti kertoa minulle kuulunko niin sanottuun riskiryhmään jne jne. Olen käynyt neljä kertaa ja jo nyt on ollut huomattava apu. Jo hetken ajan minulla oli tosi hienot ripset, mutta sit tuli hirveä stressi tentin ja muiden hommien takia ja yhtenä iltana tuli sit hetki nypittyä ja voi että vitutti ja harmitti sen jälkeen. Toivon että kasvaa ripset vielä, jotta saisin uuden tilaisuuden todistaa pystyväni siihen. Olen huomannut, että jos ripsiä on vain yks tai kaks siellä täällä, niin niitä tulee revittyä helpommin kuin jos on vähä riviä jo niin niistä on itse ylpeä eikä niin paljon tee mieli nyppiä. Minulla myös stressi tai vastoinkäymiset pahentavat. Psykoterapeutin kanssa olen saanut paljon uusia aseita mitä voi ottaa käyttöön kun nyppimishalu iskee. Kehoitan kaikkia lämpimästi kokeilemaan psykoterapeuttien apua ja niin kutsuttua tavankääntämismenetelmää joka on erittäin keskeisessä roolissa. Suomen psykoterapeuttien liiton sivuilta löytyy jotain tietoa näistä tyypeistä jotka tietää trikotillomaniasta jotain. On myös mahdollista, että trikotillomania periytyy, koska äitini teki samaa kuin minä nyt, mutta lopetti sen vuosia ennenkuin edes tulin tähän maailmaan. En ole siis mitenkään voinut oppia tapaa häneltä tai nähdä muualta. Aika jännä juttu. Äitini on muutenkin ollut keskeisessä roolissa asian etenemisen kannalta, koska jokainen trikotillomaniasta kärsivä tarvitsisi ainakin yhden ihmisen, joka puuttuisi asiaan ja painostaisi. Tsemppiä kaikille teille, jotka saman asian kanssa painitte. Uskon, että jonakin päivänä minulla on kauniit ripset enkä revi myöskään hiuksiani.

ripset kirjoitti:

Hei kaikki!

Tuntuu todella hassulta lukea täältä ihan samoja juttuja kun mitä mullakin on. Itse aloitin ala-asteen kuutosella kulmakarvoista, ne nypin kerran todella ohuiksi ja sit äiti puuttui asiaan ja se jäi siihen. Yläasteella oli hiuksien vuoro. Se jäi nopeasti pois kun ripset alkoi kiinnostaa ja sille tielle on jääty. Kulmakarvoihin en ole ikinä koskenut ala-aste ajan jälkeen, mutta ripsiä tulee nyplättyä koko ajan. Itse olen tämän asian kanssa paininut nyt 10 vuotta. Vasta äskettäin sain tietää, että tälle on nimi ja se on ihan oikea pakko-oire, ei mikään hauska tapa. Nyt olen käynyt muutaman kerran keskustelemassa psykoterapeutin kanssa, joka on varmaan yksi ainoista Suomessa jotka ymmärtää asian päälle. Osasi heti kertoa minulle kuulunko niin sanottuun riskiryhmään jne jne. Olen käynyt neljä kertaa ja jo nyt on ollut huomattava apu. Jo hetken ajan minulla oli tosi hienot ripset, mutta sit tuli hirveä stressi tentin ja muiden hommien takia ja yhtenä iltana tuli sit hetki nypittyä ja voi että vitutti ja harmitti sen jälkeen. Toivon että kasvaa ripset vielä, jotta saisin uuden tilaisuuden todistaa pystyväni siihen. Olen huomannut, että jos ripsiä on vain yks tai kaks siellä täällä, niin niitä tulee revittyä helpommin kuin jos on vähä riviä jo niin niistä on itse ylpeä eikä niin paljon tee mieli nyppiä. Minulla myös stressi tai vastoinkäymiset pahentavat. Psykoterapeutin kanssa olen saanut paljon uusia aseita mitä voi ottaa käyttöön kun nyppimishalu iskee. Kehoitan kaikkia lämpimästi kokeilemaan psykoterapeuttien apua ja niin kutsuttua tavankääntämismenetelmää joka on erittäin keskeisessä roolissa. Suomen psykoterapeuttien liiton sivuilta löytyy jotain tietoa näistä tyypeistä jotka tietää trikotillomaniasta jotain. On myös mahdollista, että trikotillomania periytyy, koska äitini teki samaa kuin minä nyt, mutta lopetti sen vuosia ennenkuin edes tulin tähän maailmaan. En ole siis mitenkään voinut oppia tapaa häneltä tai nähdä muualta. Aika jännä juttu. Äitini on muutenkin ollut keskeisessä roolissa asian etenemisen kannalta, koska jokainen trikotillomaniasta kärsivä tarvitsisi ainakin yhden ihmisen, joka puuttuisi asiaan ja painostaisi. Tsemppiä kaikille teille, jotka saman asian kanssa painitte. Uskon, että jonakin päivänä minulla on kauniit ripset enkä revi myöskään hiuksiani.

Lue lisää

Olen kärsinyt trikotillomaniasta jo vuosikymmeniä. Aloin nyhtää hienoja ripsiäni aivan alakouluiässä. Vaikka se sattui, siihen jotenkin jäi kiinni. Sitten tulivat hiukset. Kaikki lähtivät melko pahasti. Koulukiusaamistakin oli. Opiskelut vein läpi erilaisilla ponnareilla ja irtoripsillä varustautuneena.Myöhemmin olin vuosien psykoterapiassa. Ei apua pitkällä tähtäimellä. Sitten menin biologisesti suuntautuneelle psykiatrille, joka kirjoitti lääkkeitä oikein olan takaa. Seurasi usean kymmenen kilon turpoaminen, mutta oireet jatkuivat. Olen siis kokeillut kaikki mahdollisuudet ja nyt sitten käytän kiinteää hiuslisäkettä ja irtoripsiä. olo on suht. siedettävä. Äskettäin on löydetty geenijoukko, joka selittää tämän oireen perinnöllisyyden. Hiukset ja ripset kasvavat uudelleen vain tietyn määrän kertoja. Tämän jälkeen ne eivät kasva enää. Minullakin on kalju alue keskellä päälakea. Sinne voisi istuttaa omia hiuksia, mutta se olisi täysin turhaa, kun kuitenkin nyhtäisin ne pois. Olisin ollut elämässäni valmis luopumaan monesta, jos olisin tästä kurjasta sairaudesta voinut päästä eroon. Mutta näitä valintoja ei tehdä itse. Voimia kaikille kanssakärsijöille!

Jos ei pääse asiaan perehtyneelle psykologille/lääkärille, voi kokeilla kotikonstina lainata kirjastosta kirjan "Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista". Trikottillomania on pakko-oiretyyppistä, mahdollisesti samat konstit voisivat tepsiä siihen kuin pakko-oireisiin - kyseisessä kirjassa on hyvin konkreettisia toimintaohjeita (esim. viivytä nyppimisen aloittamista - lupaa itsellesi nyppimishimon tullessa että "en nypi nyt, vaan nypin 10 minuutin päästä", ja pikkuhiljaa pitkittää aloittamisväliä, jolloin impulssia helpompi hillitä). Kertokaa, jos jollakin kokemuksia siitä että olisi saanut hyötyä tuosta kirjasta!

Jos psykoterapiaan menee, uskoisin että kognitiivinen psykoterapia paras.

Itselläni oli hiusten nyppimishäiriö yläaste/lukioiässä, kohdistui kaksihaaraisiin hiuksiin eli en nyppinyt niitä juuresta asti, vuosia kestettyään nyppimishimo jäi pois kun leikkasin hiukset niin lyhyiksi ettei kaksihaaraisia enää ollut/niihin ei enää yltänyt ja kun elämäntilanne muutenkin tasaantui (erinäisistä vaikeuksista johtunut ahdistus hellitti jne). Tosin nyppimistaipumus siirtyi hyvin pienessä määrin toiseen paikkaan - nypin välillä bikinirajaa tarkkaan pinseteillä - mutta se ei ole häiriöksi, sitä tapahtuu melko harvoin enkä jumitu siihen pitkiksi ajoiksi.

juttua tosiaan. itellä tämä ilmenee hiusten nyppimisenä joka alkoi todella voimakkaana jo ala-asteella (voit vaan kuvitella miten siihen osasi varautua). silloin en tietenkään voinut omasta tahdosta ajaa päätäni kaljuksi "pakkomielteeni" lopettamiseksi ja todellakin mua katottiin kuin jotain spitaalista jonki aikaa kunnes vanhempani päättivät että hiukset lähtee mielummin leikkaamalla, lääkärissäkin kävin joka puolestaan joutui selkeästi uuden tilanteen eteen eikä asialle silloin tehty mitään. jälkeen päin en ole kokenut mitään hoitoja hiusten suhteen tarpeelliseksi. mutta nyt vasta (huom. olen 26v mies) tutkittuani asiaa huomasin että tähän liittyy monesti muitakin tuttuja oireita, dermatillomaniaa (ihon nyppimistä) ja henkisempiä oireita jotka on itselleni arkipäivää (dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö saattaa heijastaa pakkomielteestäni kehonrakennukseen ja urheiluun. masennun todella jos en jaksakkaan treeneihin). ja sen vaan sanon että todellisen helvetin nämä kaikki on luonut ympärilleni. kuten mainitsin niin nyppiminen alkoi voimakkaana ja pidän edelleen pääni kaljuna. ajoittaisia syviä masennuksia tapahtuu (niin itsetuhoisia ajatuksia että niiden kanssa on välillä täysin sujut) vaikkakaan en niistä muille puhu. joskus saan jonkinmoisia touretten tyyppisiä kohtauksia keskittyessäni johonkin ja päästelen suusta sairaita juttuja joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa ja jotka huomaan itse vasta heti sanottuani sen, pelottavia tilanteita jopa omasta mielestä, onneksi tämä tapahtuu pääasiassa yksin ollessani mutta julkisesti olen oppinut tavan peittää sen esim mustaksi huumoriksi tai muuten vaan harhauttaa. aina sekään ei mene läpi ja mua voidaan pitää kahjona, todella noloa. samoin otan todella herkästi itseeni itseäni kritisoivista kommenteista (lue:paljon herkemmin kuin "normaali" ihminen). jutun kruunasi pari vuotta sitten alkaneet paniikkihäiriökohtaukset. saattaa vaan kuvitella mitä tämä on tehnyt sosiaalisille suhteilleni, vaikka tyttöystäviä on ollut useita ja suht pitkiäkin suhteita niin en ole varma haluanko enää edes vaivautua yrittämään. -luettuani että näitä ongelmia potevat ovat 90%:sti naisia niin entistä enemmän friikiksi tässä itsensä tuntee :D -ja tähän loppuun pikku piristys koska olen omat vaivani marissu julki ja koska valtaosa kerran on naisia: koska naisille on usein tärkeämpi tuo esteettinen puoli niin lohdutukseksi voin sanoa että kaljuus naisessa (oli sitten ripset taikka hiukset kyseessä) on ainutlaatuinen piirre ja aistikas yksityiskohta ja siksi erittäin HOT! :)

tuttua kirjoitti:

juttua tosiaan. itellä tämä ilmenee hiusten nyppimisenä joka alkoi todella voimakkaana jo ala-asteella (voit vaan kuvitella miten siihen osasi varautua). silloin en tietenkään voinut omasta tahdosta ajaa päätäni kaljuksi "pakkomielteeni" lopettamiseksi ja todellakin mua katottiin kuin jotain spitaalista jonki aikaa kunnes vanhempani päättivät että hiukset lähtee mielummin leikkaamalla, lääkärissäkin kävin joka puolestaan joutui selkeästi uuden tilanteen eteen eikä asialle silloin tehty mitään. jälkeen päin en ole kokenut mitään hoitoja hiusten suhteen tarpeelliseksi. mutta nyt vasta (huom. olen 26v mies) tutkittuani asiaa huomasin että tähän liittyy monesti muitakin tuttuja oireita, dermatillomaniaa (ihon nyppimistä) ja henkisempiä oireita jotka on itselleni arkipäivää (dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö saattaa heijastaa pakkomielteestäni kehonrakennukseen ja urheiluun. masennun todella jos en jaksakkaan treeneihin). ja sen vaan sanon että todellisen helvetin nämä kaikki on luonut ympärilleni. kuten mainitsin niin nyppiminen alkoi voimakkaana ja pidän edelleen pääni kaljuna. ajoittaisia syviä masennuksia tapahtuu (niin itsetuhoisia ajatuksia että niiden kanssa on välillä täysin sujut) vaikkakaan en niistä muille puhu. joskus saan jonkinmoisia touretten tyyppisiä kohtauksia keskittyessäni johonkin ja päästelen suusta sairaita juttuja joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa ja jotka huomaan itse vasta heti sanottuani sen, pelottavia tilanteita jopa omasta mielestä, onneksi tämä tapahtuu pääasiassa yksin ollessani mutta julkisesti olen oppinut tavan peittää sen esim mustaksi huumoriksi tai muuten vaan harhauttaa. aina sekään ei mene läpi ja mua voidaan pitää kahjona, todella noloa. samoin otan todella herkästi itseeni itseäni kritisoivista kommenteista (lue:paljon herkemmin kuin "normaali" ihminen). jutun kruunasi pari vuotta sitten alkaneet paniikkihäiriökohtaukset. saattaa vaan kuvitella mitä tämä on tehnyt sosiaalisille suhteilleni, vaikka tyttöystäviä on ollut useita ja suht pitkiäkin suhteita niin en ole varma haluanko enää edes vaivautua yrittämään. -luettuani että näitä ongelmia potevat ovat 90%:sti naisia niin entistä enemmän friikiksi tässä itsensä tuntee :D -ja tähän loppuun pikku piristys koska olen omat vaivani marissu julki ja koska valtaosa kerran on naisia: koska naisille on usein tärkeämpi tuo esteettinen puoli niin lohdutukseksi voin sanoa että kaljuus naisessa (oli sitten ripset taikka hiukset kyseessä) on ainutlaatuinen piirre ja aistikas yksityiskohta ja siksi erittäin HOT! :)

Lue lisää

Pakko jatkaa tähän viestiin, kun monet tuntuvat niin huolestuneilta siitä, ettei tällaisia pakko-oireita otettaisi vakavasti. Olen itse lääkäri ja kärsinyt trikotilomaniasta 8 vuotta. Ymmärrän täysin kuvailemanne oireet. Itse "harrastan" kulmien nyppimistä, aloitin tosin muista kehon karvoista. Alussa nyppimiskohtaukset kestivät tuntikausia ja rajoittivat muuta elämää, koska aikaa ei jäänyt usein melkein millekään muulle. Aloitettuani opiskelut siirryin ajanpuutteessa kulmakarvoihini, joita nypin joka päivä lukiessani ja ollessani omissa ajatuksissani. Olen myös tehnyt satoja lopettamispäätöksiä, mutta lopettaminen on mahdotonta. (vaikka elämäni on nykyään raiteillaan ja kaikki muut asiat todella hyvin.)

Olen myös kokenut joidenkin kirjottajien kokemat häpeän tunteet, kun asiasta on ollut pakko kertoa poikaystävälle. Hänellekin kerroin joitakin vuosia sitten vain itkunsekaisesti ja monen kuukauden harkinnan jälkeen pakon edessä, koska olimme menossa etelän matkalle ja tiesin, että meikki liukenee merivedessä. Uimahallissa en voi käydä muiden tuttujen kanssa. Vain lomilla pystyn vähentämään nyppimistä, mutta en koskaan pysty lopettamaan sitä kokonaan.

Alttius on varmasti perinnöllistä ja muut mielenterveyden häiriöt luonnollisestikin altistavat pakko-oireilullekin. Mutta kaikesta huolimatta häpeä oli tosiaan aiemmin itsellänikin niin valtava, että kerran kun kysyin ihotautilääkärin vastaanotolla mahdollisuudesta käyttää Rogainea kulmakarvoihin, en kehdannut kertoa syytä kysymykselleni.

Sinä jep-mies: hakeudu lääkäriin. Sinulla on niin paljon oireita ja saat varmasti apua. Hoida itsesi kuntoon. Olet vielä nuori ja elämässä on kaikkea ihanaa edessä(myös ihania naisia).
ja jos voin vielä lisätä itsestäni niin, nykyinen elämäni on ajoittaisesta stressistä huolimatta todella upeaa ja onnellista. Karvojen nyppiminen on vain jäänyt päälle. En usko, että olisin saanut tästä pitkäkestoista ongelmaa, jos olisin aikoinani hankkinut ajoissa apua yleiseen ahdistukseeni, joka laukaisi tämän(kin) vaivan. Sama viisaus koskee suurinta osaa muitakin sairauksia -ne kannattaa hoitaa ennen kuin ne kroonistuvat!

Taidanpa lukaista seuraavaksi jonkun edellä suositteleman kirjan: Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista.

tuttua kirjoitti:

juttua tosiaan. itellä tämä ilmenee hiusten nyppimisenä joka alkoi todella voimakkaana jo ala-asteella (voit vaan kuvitella miten siihen osasi varautua). silloin en tietenkään voinut omasta tahdosta ajaa päätäni kaljuksi "pakkomielteeni" lopettamiseksi ja todellakin mua katottiin kuin jotain spitaalista jonki aikaa kunnes vanhempani päättivät että hiukset lähtee mielummin leikkaamalla, lääkärissäkin kävin joka puolestaan joutui selkeästi uuden tilanteen eteen eikä asialle silloin tehty mitään. jälkeen päin en ole kokenut mitään hoitoja hiusten suhteen tarpeelliseksi. mutta nyt vasta (huom. olen 26v mies) tutkittuani asiaa huomasin että tähän liittyy monesti muitakin tuttuja oireita, dermatillomaniaa (ihon nyppimistä) ja henkisempiä oireita jotka on itselleni arkipäivää (dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö saattaa heijastaa pakkomielteestäni kehonrakennukseen ja urheiluun. masennun todella jos en jaksakkaan treeneihin). ja sen vaan sanon että todellisen helvetin nämä kaikki on luonut ympärilleni. kuten mainitsin niin nyppiminen alkoi voimakkaana ja pidän edelleen pääni kaljuna. ajoittaisia syviä masennuksia tapahtuu (niin itsetuhoisia ajatuksia että niiden kanssa on välillä täysin sujut) vaikkakaan en niistä muille puhu. joskus saan jonkinmoisia touretten tyyppisiä kohtauksia keskittyessäni johonkin ja päästelen suusta sairaita juttuja joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa ja jotka huomaan itse vasta heti sanottuani sen, pelottavia tilanteita jopa omasta mielestä, onneksi tämä tapahtuu pääasiassa yksin ollessani mutta julkisesti olen oppinut tavan peittää sen esim mustaksi huumoriksi tai muuten vaan harhauttaa. aina sekään ei mene läpi ja mua voidaan pitää kahjona, todella noloa. samoin otan todella herkästi itseeni itseäni kritisoivista kommenteista (lue:paljon herkemmin kuin "normaali" ihminen). jutun kruunasi pari vuotta sitten alkaneet paniikkihäiriökohtaukset. saattaa vaan kuvitella mitä tämä on tehnyt sosiaalisille suhteilleni, vaikka tyttöystäviä on ollut useita ja suht pitkiäkin suhteita niin en ole varma haluanko enää edes vaivautua yrittämään. -luettuani että näitä ongelmia potevat ovat 90%:sti naisia niin entistä enemmän friikiksi tässä itsensä tuntee :D -ja tähän loppuun pikku piristys koska olen omat vaivani marissu julki ja koska valtaosa kerran on naisia: koska naisille on usein tärkeämpi tuo esteettinen puoli niin lohdutukseksi voin sanoa että kaljuus naisessa (oli sitten ripset taikka hiukset kyseessä) on ainutlaatuinen piirre ja aistikas yksityiskohta ja siksi erittäin HOT! :)

Lue lisää

ollut yli 10v jo. Häpeän näyttää päätäni siksi pidän huivia julkisil paikoil, tai yleensäkin pidän päässä, paitsi nukkuessa ja joskus kotona

Pyysin ylläpitoa poistamaan yhteystiedot!

Mitä parhainta trikotillomanian jatkoa :)

Minä luin myös siitä samasta Seiskasta terveysosastolta ja shokki kuvastaakin
oikein hyvin omaakin reaktiotani. Vihdoin asiaan tuli selvyys! En ole ainoa maailmassa jolla on tämä ongelma, ehkä uskallan hakea apua jostain! Itse aloitin hiusten nyppimisen teini-ikäisenä, ja muistan elävästi hetken josta kaikki alkoi. Isäni oli tuonut töistä jonkin sortin mittalaitteen, jolla pystyi mittaamaan esineiden "paksuutta", JOPA HIUKSIA. Sitten mitattiin minkä paksuisia hiuksia kullakin oli ja repäistiin muutamat kunkin päästä. Se oli hauskaa pienen ihmisen mielestä, varsinkin kun huomattiin että ihmisen päässä on paljonkin eri paksuisia hiuksia. Siitä se sitten lähti. Veikaten kymmenen vuotta tätä nyt on kestänyt, ja oireilu on aaltoilevaa. Tekemisen puuttuessa oireilu kasvaa, myös stressin kasvaessa, lukiessa ja televisiota katsellessa. En usko kovin monen tajunneen ongelmaani, kaljuni ovat suht piilossa korvien takana ja päälaella (onneksi) joten siltä osin olen ollut "onnekas". Nuorempana kaljuni ollessa pahempi, jouduin kuitenkin turvautumaan huiviin ja sen semmoisiin. Äitini huomasi kaljuni, ja nyppimiseni jossain vaiheessa, mutta ei ymmärtänyt asian vakavuutta. Hän ei kysellyt asiasta mitään, vaan aina kun näki minut nyppimässä, hän vain tiuskaisi vihaisena että "Lopeta se nyppiminen!" Aloin pelätä sitä, enkä siksi todellakaan olisi uskaltanut hänelle edes avautua ongelmastani. Muutamat kerrat hän tiuskaisi isäni ja pikkuveljeni kuullenkin, jotka eivät reagoineet asiaan mitenkään, mutta minä olisin voinut vajota maan alle häpeästä. Ongelmani on estänyt luonnollisen käyttäytymisen monessa tilanteessa, mutta toisaalta minua myös kauhistuttaa, kuinka hyvin olen oppinut elämään ongelman kanssa. Sillä haluan kovasti tästä eroon! Haluan vielä joskus upeat hiukset, ja lähteä ihmisten ilmoille vaikka suoraan sängystä tukka sekaisin, niin ettei minun tarvitse miettiä ja pelätä näkyvätkö kaljuni vai ei! Olen uskomattoman helpottunut kun olen saanut selville että kyseessä on (niinkin hieno termi kuin) trikotillomania, ja etten ole yksin tai jonkinmoinen hullu. Ehkä tästä vielä päästään. :) Voimia kaikille asian kanssa painiville!

Mistä johtuu tämä käsitys että psykologit eivät tietäisi tällaista vaivaa. Kyllä tietävät, ne on nääs opiskellu! Itselläni ei tällaista vaivaa ole, mutta kärsin ocd:sta, jonka yksi oire saattaa olla pakonomainen hiusten ja karvojen nyppiminen. Ocd:ta sairastaa Suomessakin 3-4 prosenttia väestöstä. Suosittelen ehdottomasti hakemaan apua niin olo helpottaa. Itse olin tulla hulluksi ocd:ni kanssa kun en tiennyt mikä minua vaivaa, kolmen vuoden jälkeen menin psykiatrille ja sain diagnoosin vartissa. Syön lääkkeitä ja ne helpottavat vaivaani. Lääkkeitä ei kannata pelätä, ne eivät tee pökkelöksi tai muuta persoonallisuutta. Tällaiset lääkepelot juontavat alkunsa vanhanajan lääkkeistä. Luultavasti saisitte lääkkeeksi serotoniinin takaisinottajan estäjiä, luulisin. Miksi painia yksin ongelman kanssa kun apuakin saa!

dlgjsljg kirjoitti:

Mistä johtuu tämä käsitys että psykologit eivät tietäisi tällaista vaivaa. Kyllä tietävät, ne on nääs opiskellu! Itselläni ei tällaista vaivaa ole, mutta kärsin ocd:sta, jonka yksi oire saattaa olla pakonomainen hiusten ja karvojen nyppiminen. Ocd:ta sairastaa Suomessakin 3-4 prosenttia väestöstä. Suosittelen ehdottomasti hakemaan apua niin olo helpottaa. Itse olin tulla hulluksi ocd:ni kanssa kun en tiennyt mikä minua vaivaa, kolmen vuoden jälkeen menin psykiatrille ja sain diagnoosin vartissa. Syön lääkkeitä ja ne helpottavat vaivaani. Lääkkeitä ei kannata pelätä, ne eivät tee pökkelöksi tai muuta persoonallisuutta. Tällaiset lääkepelot juontavat alkunsa vanhanajan lääkkeistä. Luultavasti saisitte lääkkeeksi serotoniinin takaisinottajan estäjiä, luulisin. Miksi painia yksin ongelman kanssa kun apuakin saa!

Lue lisää

Ihan siitä johtuu käsitys, että lähemmäs 20 psykoterapeutille tms. laitoin viestiä Jyväskylän seudulla viime keväänä, ja melkein kaikki ihmettelivät, mistä oikein puhun, tai sanoivat "aijaa, googlasin tämän nyt kun siitä puhuit, enpäs ollut kuullut aiemmin." Kaksi tiesi mistä puhuin, mutta kumpikaan ei ollut ikinä hoitanut ainuttakaan trichotillomaanikkoa.

Joten aika hyvällä kokemuksella voin sanoa, että ei vissiin sitten tarpeeksi hyvin kouluteta niitä kaiken maailman terapeutteja.

kärsijä kirjoitti:

Ihan siitä johtuu käsitys, että lähemmäs 20 psykoterapeutille tms. laitoin viestiä Jyväskylän seudulla viime keväänä, ja melkein kaikki ihmettelivät, mistä oikein puhun, tai sanoivat "aijaa, googlasin tämän nyt kun siitä puhuit, enpäs ollut kuullut aiemmin." Kaksi tiesi mistä puhuin, mutta kumpikaan ei ollut ikinä hoitanut ainuttakaan trichotillomaanikkoa.

Joten aika hyvällä kokemuksella voin sanoa, että ei vissiin sitten tarpeeksi hyvin kouluteta niitä kaiken maailman terapeutteja.

Lue lisää

Minä myös. Olen 15-vuotias ja on kärsinyt samasta sairaudesta noin 10-vuotta. Itsellä tapa kohdistuu erityisesti ripsiin ja kulmakarvoihin. Joku 3-vuotta sitten kävin neurologilla joka totesi minulla olevan trikotillomania. Neurologi nyt ei mitään puheterapiaa käytä, vaan lähinnä se oli jonkin sortin persoonallisuustesti, eli ei siis auttanut varsinaisesti mitään muuta kuin toi tiedon ihan sairaudesta.
Joskus pentuna revin myös hiuksiani, niin että muutama kalju kohta oli, mutta olen päässyt siitä eroon, kun sain vastaavaksi tavaksi etsiä kaksihaaraisia.

Välillä menee paremmin ja pystyn itselleni luvata että nyt jätän ne ripset rauhaan, ja jätänkin, mutta pian se taas alkaa. Yläripset lähtevät alaripsiä helpommin. Nyt ei ole niin paha kuin joskus on ollut, mutta vieläkin ihan selkeästi näkyy. Kulmakarvat osaan jättää tiettyyn pisteeseen rauhaan, niin että saan kajalilla ne kolottomiksi.
En halua tekoripsiä, sillä tiedän itse aiheuttavani tämän. Jos vasten omaa tahtoani menettäisin ripset, niin sitten mutta en halua myöntää itselleni olevan ihan toivoton sairauden kanssa. Ja enkä halua muiden huomaavan kun minut on totuttu näkemään vähä ja lyhytripsisenä.

Muutaman kerran kaverini ovat maininneet minulle asiasta ja siitä kuinka minulla on lyhyet ripset, ja silloin olen lähinnä hiljaa. Itsetuntoni on ihan ok, olen oppinut elämään asian kanssa, mutta puhuminen aiheesta on vaikeaa. En uskalla itkeä, olen tehnyt aika kovan kuoren itselleni, ja aina kun asiasta puhun, kyyneleet nousevat - ja siksi en halua ihmisille puhua vaikka se helpottaisi. Ja oikestaan inhoan ulkonäköäni, tosin välillä olen ihan tyytyväinenkin, mutta se putoaa nyppimisen jälkeisessä morkkiksessa. Kun katson kuvaa minusta nelivuotiaana, minulla oli erittäin kauniit ripset ja silmät. Ei vaan enää. Myös harmittaa se, kuinka muut puhuvat ripsarin laitosta ja meikkaavat toisiaan, ja minä en vain voi puhua aiheesta ja en halua päästä lähempään tarkkailuun.

Lapsena kun tätä ilmeni, vanhempani rankaisivat asiasta. "Kirjoita 100 kertaa en revi ripsiäni" "Kotiaresti". Nyt kun olen äitini kanssa jutellut asiasta ihan sairautena, on hänkin tajunnut ettei rankaisu auttanut vaan pahensi asiaa. Mutta ymmärrän häntä, hän oli peloissaan minun puolesta. Nykyään, eilenkin, hän huomasi minun nyppineen ripsiäni, ja sanoi että nyt sen on lopputtava, olen jo sen verran iso että pystyn lopettaa. En pysty, se on loppujen lopuksi pakkomielle, tahdosta riippumatonta, ja tapa josta en pääse pois, mutta äitini ei ole vielä sitä ymmärtänyt. Minulle on suositeltu kognitiivista psykoterapiaa, eli sijaistoimintaa, esim. stressileluja ja muovailuvahaa, mutta ei ole auttanut. Ainoastaan se kaksihaaraisten etsiminen on auttanut hiuksii.
Haluaisin ihan terapiaan, mutta en uskalla ottaa puheeksi.

kärsijä kirjoitti:

Ihan siitä johtuu käsitys, että lähemmäs 20 psykoterapeutille tms. laitoin viestiä Jyväskylän seudulla viime keväänä, ja melkein kaikki ihmettelivät, mistä oikein puhun, tai sanoivat "aijaa, googlasin tämän nyt kun siitä puhuit, enpäs ollut kuullut aiemmin." Kaksi tiesi mistä puhuin, mutta kumpikaan ei ollut ikinä hoitanut ainuttakaan trichotillomaanikkoa.

Joten aika hyvällä kokemuksella voin sanoa, että ei vissiin sitten tarpeeksi hyvin kouluteta niitä kaiken maailman terapeutteja.

Lue lisää

Pitäiskö ruveta psykologiks ku näköjään tiedän enemmän neurooseista ku ne...

Ihan kannustuksena kirjoitan, että ongelmasta voi todellakin päästä eroon. Miettikää mitä vahinkoa teette itsellenne. Kuinka paljon itsetunto kärsii ja miten se rajoittaa elämäänne.

Itse aloitin ripsien nyppimisen 8 vuotiaana. Mitään syytä siihen en tiedä, stressaava lapsuus? Vanhempien ero ja riidat mitä sain joka päivä todistaa? Ehkäpä. Minulla oli todella tuuheat ja kauniit ripset, olin todella kaunis lapsi. Kunnes sain tuon ihme päähänpiston. Minulla oli ennen tuota kavereita ja pojatkin tykkäsivät minusta. Kun aloin nyppiä ripsiäni, minä menetin kokonaan itsetuntoni. En osannut selittää itselleni miksi tein niin ja häpesin totaalisesti. Vanhemmat raivosivat siitä ja kaikki ihmettelivät että miten ne voivat noin vain kadota. En kertonut mitään ... välillä äiti yllätti minut nyppimispuuhista ja alkoi huutaa. Sain siitä jonkunlaista "tyydytystä". Esim kulmien nyppiminen ei olisi tuonut samanlaista tunnetta. Tein tuota 14 vuotiaaksi asti. Pilasin siis KUUSI VUOTTA elämästäni ja ihan itse.
Olisin varmaan voinut lopettaa koko touhun jossain vaiheessa, mutta kaikkihan olisivat arvanneet kun yhtäkkiä minulla olisi ollut ripset. En uskaltanut. Kaikki inhosivat minua, olinhan ruma ja oksettava. Siitä johtuvat varmasti nykyiset itsetunto ongelmani.
Joskus 14 vuotiaana kumminkin sain jonkun rohkeuden ja annoin ripsien olla. Oli se muistaakseni vaikeaa, mutta sen jälkeen kun silmissäni komeili ripsirivistö en ole koskenutkaan niihin nyppimisaikeissa. Nyt olen 19 vuotias. Olen yllättynyt että ripset edes kasvoivat takaisin. Eivät ne toki olleet enää sellaiset tummat ja todella tuuheat niinkuin pienenä, mutta ainakin isosiskoni kadehtii niiden pituutta ja ripsiväri tekee ihmeitä. Ennen siis isosiskoni haukkui minua äidin kanssa ja muistutti siitä miten ruma olen, mutta nykyään molemmat vain kadehtivat. Ripsien kasvamisen jälkeen sain rohkeutta ja aloin muutenkin kiinnittämään ulkonäkööni enemmän huomiota ja jossain vaiheessa huomasin että poikiakin roikkui perässä yhtä paljon kuin 7 vuotiaana ellei enemmän. Olin todella onnellinen. Se mitä tuosta rumana olemisesta hyödyin, osaan nyt arvostaa kaikenlaisia ihmisiä. Jos olisin ollut aina nätti tyttö, olisin varmaan kasvanut melkoisen kusipääksi ja pitänyt itseäni jotenkin jalustalla.
Toki menneisyys kalvaa joskus. Jotkut eivät edes tiedä että se ripsetön ihminen olin minä. Muutos on niin suuri. Kiusallista selitellä että on opiskellut jossain mutta kukaan ei ollut huomannut mitään, olin näkymätön jota kaikki vältteli. Nyt ne jotka olivat kiusanneet minua ja halveksineet, en todellakaan kadehdi heitä.
Toivottavasti saatte tuon lopetettua, on sääli pilaa elämänsä noin pienen asian takia. (:

((: kirjoitti:

Ihan kannustuksena kirjoitan, että ongelmasta voi todellakin päästä eroon. Miettikää mitä vahinkoa teette itsellenne. Kuinka paljon itsetunto kärsii ja miten se rajoittaa elämäänne.

Itse aloitin ripsien nyppimisen 8 vuotiaana. Mitään syytä siihen en tiedä, stressaava lapsuus? Vanhempien ero ja riidat mitä sain joka päivä todistaa? Ehkäpä. Minulla oli todella tuuheat ja kauniit ripset, olin todella kaunis lapsi. Kunnes sain tuon ihme päähänpiston. Minulla oli ennen tuota kavereita ja pojatkin tykkäsivät minusta. Kun aloin nyppiä ripsiäni, minä menetin kokonaan itsetuntoni. En osannut selittää itselleni miksi tein niin ja häpesin totaalisesti. Vanhemmat raivosivat siitä ja kaikki ihmettelivät että miten ne voivat noin vain kadota. En kertonut mitään ... välillä äiti yllätti minut nyppimispuuhista ja alkoi huutaa. Sain siitä jonkunlaista "tyydytystä". Esim kulmien nyppiminen ei olisi tuonut samanlaista tunnetta. Tein tuota 14 vuotiaaksi asti. Pilasin siis KUUSI VUOTTA elämästäni ja ihan itse.
Olisin varmaan voinut lopettaa koko touhun jossain vaiheessa, mutta kaikkihan olisivat arvanneet kun yhtäkkiä minulla olisi ollut ripset. En uskaltanut. Kaikki inhosivat minua, olinhan ruma ja oksettava. Siitä johtuvat varmasti nykyiset itsetunto ongelmani.
Joskus 14 vuotiaana kumminkin sain jonkun rohkeuden ja annoin ripsien olla. Oli se muistaakseni vaikeaa, mutta sen jälkeen kun silmissäni komeili ripsirivistö en ole koskenutkaan niihin nyppimisaikeissa. Nyt olen 19 vuotias. Olen yllättynyt että ripset edes kasvoivat takaisin. Eivät ne toki olleet enää sellaiset tummat ja todella tuuheat niinkuin pienenä, mutta ainakin isosiskoni kadehtii niiden pituutta ja ripsiväri tekee ihmeitä. Ennen siis isosiskoni haukkui minua äidin kanssa ja muistutti siitä miten ruma olen, mutta nykyään molemmat vain kadehtivat. Ripsien kasvamisen jälkeen sain rohkeutta ja aloin muutenkin kiinnittämään ulkonäkööni enemmän huomiota ja jossain vaiheessa huomasin että poikiakin roikkui perässä yhtä paljon kuin 7 vuotiaana ellei enemmän. Olin todella onnellinen. Se mitä tuosta rumana olemisesta hyödyin, osaan nyt arvostaa kaikenlaisia ihmisiä. Jos olisin ollut aina nätti tyttö, olisin varmaan kasvanut melkoisen kusipääksi ja pitänyt itseäni jotenkin jalustalla.
Toki menneisyys kalvaa joskus. Jotkut eivät edes tiedä että se ripsetön ihminen olin minä. Muutos on niin suuri. Kiusallista selitellä että on opiskellut jossain mutta kukaan ei ollut huomannut mitään, olin näkymätön jota kaikki vältteli. Nyt ne jotka olivat kiusanneet minua ja halveksineet, en todellakaan kadehdi heitä.
Toivottavasti saatte tuon lopetettua, on sääli pilaa elämänsä noin pienen asian takia. (:

Lue lisää

Hei!

Olen erittäin ahdistunut tällähetkellä.Istun töissä ja melkein itkua väännän tuntuu vain ettei jaksa enkä kenellekkään voi puhua,tai sitten en vain halua.
Minulla on oma yritys ja olen 27 vuotias nainen.
Seurustelen miehen kanssa jolla on diagnisoitu paha adhd.Itsellä todennäköisesti se myös mutta ikinä ei ole mielenkiinto riittäny loppuunasti että olisin kunnon diagnoosit hakenut.
Ja se että pitää jaksaa lapsen ja miehen takia ja että yritys pysyy pystyssä ja koska maailma pyörii mieheni ympärillä ei ymmärrys riitä minun ongelmiin....
Varasin huomiselle parturin ja tajusin että puolet päästä on nypitty ja en tiedä kehtaanko edes mennä.Huomaako ne?Olen huomannut että nyppiminen on pahentunut ahdistuksen myötä.Se on pelkästään hiusket mutta olen pakkomielteinen myös muidenkarvojen suhteen.Ajelen kasvoista karvat nypin kaikki karvat joska on "väärässä paikassa" ja nypin myös muiden jos huomaan että ne on väärässä paikassa.Muut ei tiedä tätä ongelmaa mutta muuten pitää minua "hassuna ja hauskana" itsepäisenä yms...
Sekavaa tekstiä ehkä mutta oli pakko avautua....

sekaisin(nko) kirjoitti:

Hei!

Olen erittäin ahdistunut tällähetkellä.Istun töissä ja melkein itkua väännän tuntuu vain ettei jaksa enkä kenellekkään voi puhua,tai sitten en vain halua.
Minulla on oma yritys ja olen 27 vuotias nainen.
Seurustelen miehen kanssa jolla on diagnisoitu paha adhd.Itsellä todennäköisesti se myös mutta ikinä ei ole mielenkiinto riittäny loppuunasti että olisin kunnon diagnoosit hakenut.
Ja se että pitää jaksaa lapsen ja miehen takia ja että yritys pysyy pystyssä ja koska maailma pyörii mieheni ympärillä ei ymmärrys riitä minun ongelmiin....
Varasin huomiselle parturin ja tajusin että puolet päästä on nypitty ja en tiedä kehtaanko edes mennä.Huomaako ne?Olen huomannut että nyppiminen on pahentunut ahdistuksen myötä.Se on pelkästään hiusket mutta olen pakkomielteinen myös muidenkarvojen suhteen.Ajelen kasvoista karvat nypin kaikki karvat joska on "väärässä paikassa" ja nypin myös muiden jos huomaan että ne on väärässä paikassa.Muut ei tiedä tätä ongelmaa mutta muuten pitää minua "hassuna ja hauskana" itsepäisenä yms...
Sekavaa tekstiä ehkä mutta oli pakko avautua....

Lue lisää

Olette mahdollisesti massasta poikkeavasti älykkäämpiä ettekä tarvitse lääkkeitä.
Etsikää kaltaisianne ihmisiä ja huomaatte ettei vika ole todellakaan teissä vaan systeemissä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pakko-oireinen_häiriö

hyväntuoja kirjoitti:

Olette mahdollisesti massasta poikkeavasti älykkäämpiä ettekä tarvitse lääkkeitä.
Etsikää kaltaisianne ihmisiä ja huomaatte ettei vika ole todellakaan teissä vaan systeemissä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pakko-oireinen_häiriö

Lue lisää

tää oli tuolla Poliklinikka.fi ----ja aiheesta lisää kai wiki/Asetylcystein...ym netissä enkuksikin..ja totahan saa ainakin Mucoporetta nimellä apteekista ja millä muulla nimellä. >>>>>


Karvojen nyppimishäiriöstä eli trikotillomaniasta kärsivät potilaat näyttäisivät hyötyvän aminohappo N-asetyylikysteiinistä.



Karvojen nyppimishäiriölle on ominaista omien hiusten ja muiden karvojen toistuva nyppiminen, joka johtaa lopulta merkittävään ihokarvojen lähtöön. Karvojen nyppimistä edeltää usein jännittyneisyys ja sitä seuraa mielihyvän tai helpotuksen tunne. Trikotillomaniaa on perinteisesti lievitetty pakko-oireisen häiriön hoidossa käytettyjen lääkkeiden sekä kognitiivisen psykoterapian ja käyttäytymisterapian avulla.



Nyt Archives of General Psychiatry - lehdessä julkaistussa tutkimuksessa 50 karvojen nyppimishäiriöstä kärsivää aikuista satunnaistettiin kahteen ryhmään, joista toiseen kuuluvat saivat kolmen kuukauden ajan N-asetyylikysteiiniä ja toiset lumelääkettä. Lääkeannosta nostettiin asteittain niin, että tutkittavat saivat N-asetyylikysteiiniä ensimmäisten kuuden viikon ajan 1200 mg päivässä, jonka jälkeen annos tuplattiin.



N-asetyylikysteiinihoidon todettiin lieventävän merkitsevästi sitä saaneiden karvojen nyppimistä lumelääkeryhmään verrattuna. Hoidon vaikutukset tulivat selkeästi esille yhdeksän viikon kuluttua hoidon aloittamisesta. Lisäksi N-asetyylikysteiini osoittautui turvalliseksi ja hyvin siedetyksi.



Tulos on varsin mielenkiintoinen, sillä N-asetyylikysteiini on vanha aine, joka kehitettiin aluksi yskänlääkkeeksi. Sittemmin sille on löydetty käyttöä monen muun patogeneesiltään erilaisen sairauden hoidossa. N-asetyylikysteiinin vaikutus karvojen nyppimishäiriöön selittynee sen yhteydestä aivojen välittäjäaine glutamaatti-järjestelmään.



Tutkijoiden mukaan tulevaisuudessa olisi syytä selvittää N-asetyylikysteiinin pitkäaikaistehoa sekä sitä, kannattaisiko N-asetyylikysteiinihoito yhdistää kognitiiviseen psykoterapiaan.



Uutispalvelu Duodecim

Todella ikävää lukea kuinka moni häpeää vaivaansa. Musitakaa että ette ole sitä tarkoituksella hankkineet, se on osa ocd:ta. Itse kärsin pahasta emetofobiasta ja olen tullut siihen tulokseen että en sitä ala häpeilemään. Jos joku on vaikka juonut liikaa alkoholia ja uhkaa antaa ylen, ilmoitan rauhallisesti että anteeksi, mutta siirryn nyt toiseen tilaan, koska kärsin emetofobiasta. En suostu tuntemaan enää häpeää pelostani, sillä pelko on itsessään jo niin suuri kannettava, että en enää taakkaani lisää. Jospa kampaajallekin vain ilmoittaisi kärsivänsä trikotillomaniasta ja toteaisi että sen takia hiukset ovat nyt vähän huonossa kunnossa. Tämän jälkeen voi rauhassa jatkaa keskustelua muusta aiheesta. Luultavasti kampaaja jättää asian sikseen -koska ei varmaan edes tiedä mitä koko termi tarkoitti- ja tuntee tarvetta päästä wikipediaan. Tsemppiä kaikille!

seölseföjseglkj kirjoitti:

Todella ikävää lukea kuinka moni häpeää vaivaansa. Musitakaa että ette ole sitä tarkoituksella hankkineet, se on osa ocd:ta. Itse kärsin pahasta emetofobiasta ja olen tullut siihen tulokseen että en sitä ala häpeilemään. Jos joku on vaikka juonut liikaa alkoholia ja uhkaa antaa ylen, ilmoitan rauhallisesti että anteeksi, mutta siirryn nyt toiseen tilaan, koska kärsin emetofobiasta. En suostu tuntemaan enää häpeää pelostani, sillä pelko on itsessään jo niin suuri kannettava, että en enää taakkaani lisää. Jospa kampaajallekin vain ilmoittaisi kärsivänsä trikotillomaniasta ja toteaisi että sen takia hiukset ovat nyt vähän huonossa kunnossa. Tämän jälkeen voi rauhassa jatkaa keskustelua muusta aiheesta. Luultavasti kampaaja jättää asian sikseen -koska ei varmaan edes tiedä mitä koko termi tarkoitti- ja tuntee tarvetta päästä wikipediaan. Tsemppiä kaikille!

Lue lisää

Nyt veti mielen matalaksi. Pakko tulla purkamaan tuntoja tänne.
Minäkin olen kärsinyt trikotillomaniasta jo kymmenen vuoden ajan (olen 20-vuotias nyt), se ei ole kuitenkaan koskaan yltynyt kovin pahaksi. Eniten nyppiminen näkyy tietenkin ripsissä koska ne ovat koko ajan esillä eikä uusi ripsiä voi oikein liimata paljaaseen luomeen...

Itse en ole ikinä häpeillyt tätä pakko-oiretta. Löysin selityksen tälle typerälle käyttäytymiselle jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa ja ehkä se auttoi ymmärtämään että kyseessä on pakko-oire, ei oma hulluuteni. Häpeämättömyyden seurauksena olen myös kertonut perheelleni ja ystävilleni asiasta sitä kummemmin murehtimatta ja kaikki ovat suhtautuneet asiaan hyvin. Tällä halusin vain selvittää sitä että asiasta kannattaa kertoa läheisille! Se tuo paljon helpotusta omaan oloon kun ei tarvitse kaiken muun lisäksi vielä salailla tätä sairautta. Kaikki eivät kuitenkaan ymmärrä mistä tässä sairaudessa on lopulta kyse. Poikaystävänikin kysyy aina kun itken ripsettömiä silmiäni että miksen vaan lopeta, miksi nypin niitä kun tulee niin huono olo sitten. Kun ei sitä vaan pysty lopettamaan! En pysty.

En ole kuitenkaan hakeutunut missään vaiheessa hoitoon. Kuvittelen että pääsisin asiasta yli aivan itse. Mutta aina stressin yllättäessä ripset ja hiukset alkavat lähteä. Lukioaikana huomasin kaavan nyppimisessäni: koeviikkon aikana nypin koko ajan lukiessani yksin ja uuden jakson aikana pystyin kasvattamaan jälleen ripset ja tukkaa takaisin. Tänä vuonna pystyin pitämään nyppimisen hallinnassa lähes puoli vuotta. Aina kun kädet hakeutuivat päälaelle pystyin jotenkin kummasti keskeyttämään nyppimisen muutaman hiuksen jälkeen. Mutta nyt... Tällä viikolla olen repinyt muutaman yksinäisen illan aikana melkein kaikki ripset vasemmasta silmästä ja oikeasta ehkä puolet. Voitte kuvitella tätä *itutuksen määrää kun takana on kuitenkin noin pitkä hyvä jakso! Tämän romahduksen takia halusin jälleen tulla lukemaan vertaistukitarinoita netistä... Ehkäpä nyt pystyn taas rauhoittumaan ja olemaan nyppimättä.

Oletteko muuten huomanneet että kun hiukset ovat likaiset, niitä nyppii enemmän?

Enninimi kirjoitti:

Nyt veti mielen matalaksi. Pakko tulla purkamaan tuntoja tänne.
Minäkin olen kärsinyt trikotillomaniasta jo kymmenen vuoden ajan (olen 20-vuotias nyt), se ei ole kuitenkaan koskaan yltynyt kovin pahaksi. Eniten nyppiminen näkyy tietenkin ripsissä koska ne ovat koko ajan esillä eikä uusi ripsiä voi oikein liimata paljaaseen luomeen...

Itse en ole ikinä häpeillyt tätä pakko-oiretta. Löysin selityksen tälle typerälle käyttäytymiselle jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa ja ehkä se auttoi ymmärtämään että kyseessä on pakko-oire, ei oma hulluuteni. Häpeämättömyyden seurauksena olen myös kertonut perheelleni ja ystävilleni asiasta sitä kummemmin murehtimatta ja kaikki ovat suhtautuneet asiaan hyvin. Tällä halusin vain selvittää sitä että asiasta kannattaa kertoa läheisille! Se tuo paljon helpotusta omaan oloon kun ei tarvitse kaiken muun lisäksi vielä salailla tätä sairautta. Kaikki eivät kuitenkaan ymmärrä mistä tässä sairaudessa on lopulta kyse. Poikaystävänikin kysyy aina kun itken ripsettömiä silmiäni että miksen vaan lopeta, miksi nypin niitä kun tulee niin huono olo sitten. Kun ei sitä vaan pysty lopettamaan! En pysty.

En ole kuitenkaan hakeutunut missään vaiheessa hoitoon. Kuvittelen että pääsisin asiasta yli aivan itse. Mutta aina stressin yllättäessä ripset ja hiukset alkavat lähteä. Lukioaikana huomasin kaavan nyppimisessäni: koeviikkon aikana nypin koko ajan lukiessani yksin ja uuden jakson aikana pystyin kasvattamaan jälleen ripset ja tukkaa takaisin. Tänä vuonna pystyin pitämään nyppimisen hallinnassa lähes puoli vuotta. Aina kun kädet hakeutuivat päälaelle pystyin jotenkin kummasti keskeyttämään nyppimisen muutaman hiuksen jälkeen. Mutta nyt... Tällä viikolla olen repinyt muutaman yksinäisen illan aikana melkein kaikki ripset vasemmasta silmästä ja oikeasta ehkä puolet. Voitte kuvitella tätä *itutuksen määrää kun takana on kuitenkin noin pitkä hyvä jakso! Tämän romahduksen takia halusin jälleen tulla lukemaan vertaistukitarinoita netistä... Ehkäpä nyt pystyn taas rauhoittumaan ja olemaan nyppimättä.

Oletteko muuten huomanneet että kun hiukset ovat likaiset, niitä nyppii enemmän?

Lue lisää

Heitänpä tuohon, että taidan kyllä itsekin nyppiä enemmän likaisia kuin puhtaita hiuksia.

Minäkin olen kärsinyt perhanan trikotillomaniasta jo monta vuotta, varmaankin ala-asteelta lähtien, ja nyt olen lukiossa toista vuotta, iältäni vasta 17. Koko tapa alkoi siitä, kun huvikseni pikkukakruna pyörittelin sormea tukassani ja sinne sitten muodostui hiussolmuja. Niitä sitten ratkoessa lähti kamalat määrät hiuksia päästä ja hiukset ohenivat aina hetkittäisesti.
Ala-asteella se taisi vaihtua siihen, että varovasti valitsen yhden hiuksen päästäni ja nyppäisen irti, usein vielä pyörittelen sitä sormissani tai peräti suussani. Joskus naputan hiuksen pieni pala kerrallaan hampaillani palasiksi ja nielen, tätä kai kutsutaan trikofagiaksi. Ei ole sitten mukava metsästellä hiuksenpätkiä uppoamasta ikeniin..
Lisäksi häpeän hieman sitä, että hiuksen nyppäistyäni puraisen kevyesti siinä mukana tulleen valkoisen palleron/soikion (hiusjuuri?) irti ja pureskelen senkin.
En ihan hirveästi ole tätä asiaa hävennyt, vaikka muistan vieläkin kun ala-asteella eräs kaverini kysyi että mitä oikein teen kun hiplaan tukkaani ja imeskelen hiuksiani. Kehkeytyi ajan kanssa tapa pitää huivia päässä, mutta nykyään en enää niitä käytä. Kuljen joko ilman mitään tai käytän sellaista kivaa lipallista lätsää.

Äitini ei aio hyväksyä sitä, että tämä olisi sairaus. Hän sanookin, että "kaikki nyppivät hiuksiaan joskus." Mutteivät sentäs näin pakkomielteisesti? Kaiken päälle äitini vielä kehotti että pureskelisin vaikka kynsiäni hiustennyppimisen sijasta, ja tadaa, nyt teen molempia :P
Olen pyrkinyt myös monta kertaa päättämään että hep, nyt se loppuu. Nyt lopetan. Mutta kuluu sitten minuutti tai pari tuntia, niin taas huomaan itseni nyppivän... eikä tunnu yhtään hyvältä. Siinä tiedostaa että alkaa tulla pian kaljuksi jos homma ei lopu.
Olen harkinnut, että käyn koulupsykologin juttusilla mainitsemassa asiasta, sillä olisin kovin kiinnostunut hoidosta, oli se sitten terapiaa tai lääkitystä.

Mutta kiitos jos jaksoitte lukea, ja tsemppiä kaikille kanssaeläjille.

En taiennyt et muutkin kärsii tästä vaivasta, juu tota tukityhmää tarvitaan. Oon vähä myähäisherännyt talviunilta. ;(
Millo kevät tulee?

Pyysin ylläpitoa poistamaan yhteystiedot!

Mitä parhainta trikotillomanian jatkoa :)

Pakkomielteisessä toiminnassa on kyse tavallaan "väärästä ohjelmoinnista" - ja tällaiseen vaivaan voi auttaa esim. hypnoosi. Joskus meillä ihmisillä tietty tunne laukaisee jonkin käyttäytymisen, jossa ei sinällään ole järkeä - mutta keholle siinä on aina jotain järkeä, se on esim. kanava purkaa jännitystä. Hypnoosin avulla voidaan löytää muita kanavia tai purkaa ko. "tunnesiltaa". En halua väheksyä erilaisten pitkäaikaisten keskusteluun perustuvien terapioiden vaikutusta ja niitä kannattaa varmasti käyttää, varsinkin jos tuntuu, että taustalla on sellaisia syitä, joita on syytä käsitellä, etteivät ne haittaa pahasti elämää. Joskus kuitenkin "oire" (tässä tapauksessa nyppiminen) voi kannattaa hoitaa ensin, koska siitä eroon pääseminen tai ongelman pieneneminen voi auttaa heti esim. itsetuntoon.

Jos haluaa kokeilla hypnoosia, kannattaa kiinnittää huomiota hypnoterapeutin valintaan. Tässä on kaksi asiaa: se, että terapeutti on kokenut tai ainakin jonkinlaisen koulutuksen läpikäynyt (lääkis ei ole mitenkään välttämätön, lääketieteessä hypnoosi on ollut väheksytty ihan viime vuosiin, nyt asia on alkanut edistyä). Toinen on se, että henkilön pitää itsestä tuntua luotettavalta - tämä auttaa rentoutumisessa. Hypnoosista muistaa yleensä kaiken, joten on turha muistella muksuna lukemaansa Aku Ankkaa, "olet vallassani" tms. Itse asiassa on täysin normaalia miettiä hypnoosin aikana "olenko minä muka hypnoosissa". Kokenut terapeutti kyllä tietää, missä tilassa toinen on varsin hyvin.

Elikäs, siitä on nyt noin vuosi kun kirjoitin tänne ensimmäistä kertaa ongelmastani. Silloin olin juuri löytänyt vastauksen tälle oudolle pakko-oireiselle tavalle. Tarvittiin vielä toinen vuosi, uusi itkuinen epätoivon hetki, ja eksyin uudestaan lukemaan tätä keskustelua, jonne en edes ollut muistanut itse kirjoittaneeni! No mutta nyt olen vihdoin kertonut ongelmastani lääkärille. Noin kuukausi sitten kaikki ahdistus kaatui niskaan ja varasin ajan työpaikkalääkärille. Suurin syy lääkäriin menemiseen oli minulla nyt todettu keskivaikea masennus, jota siivittää suuri ahdistuneisuus. Ahdistuneisuus ja masennus ovat varmasti molemmat jollakin tavalla liitoksissa tähän trikotillomaniaan. Sain mielialalääkkeet, joiden aloittamista harkitsin yli viikon. Nämä lääkkeet kuulema auttavat suurella todennäköisyydellä myös pakko-oireiseen käyttäytymiseen. Siltikin, mikäli lääkkeillä on positiivinen vaikutus minuun, lääkkeen tehoja saa odottaa jopa kuukauden. Nyt lääkettä noin kuukauden käyttäneenä, pikkuhiljaa annosta nostettuani, en ole sen suurempaa vaikutusta itse masennukseen ja ahdistukseen huomannut. MUTTA- suurena yllätyksenä hiusten nyppiminen on kuin huomaamatta vähentynyt! Ennen oli TÄYSIN MAHDOTONTA esim. lukea nyppimättä hiuksia, ja nyt olen lukenut sairauslomallani jo monta kirjaa ilman että sormet edes hakevat hiuksiin! (No, ehkä kerran olivat hakemassa, mutta ei edes tuntunut vaikealta palauttaa kättä kirjaan kiinni.)
Oli puhetta myös lääkäreiden tietämättömyydestä trikotillomaniaa kohtaan. Itse mentyäni lääkäriin, ja mainittuani "trikotillomaniasta", lääkäri heitti että:"Mikä se on, en edes tiedä mikä se on, jotain hiustennyppimistä vai?" No joo, pakko myöntää että tuli hieman hassu olo asiasta, mutta ei se mitään! Ei ainakaan tarvitse pelätä mitään lääkärin kauhistelua tms. Oma lääkärini sivuutti hiustennyppimiseni nimittäin huomattavan normaalina oireena toissijaiseksi hoidettavaksi, ja sanoi että on tärkeämpää hoitaa nyt ensin masennus. Ja totesimme myös että lääkkeellä on ilmeisesti ollut positiivinen vaikutus trikotillomaniaan, joka on hieno homma, sillä muita vaikutuksia lääkkeellä ei tosiaan toistaiseksi oikein ole ollut.
Viestini tässä tekstissä on lähinnä se, että EI TODELLAKAAN kannata jättää menemättä lääkäriin häpeän tms tunteiden vuoksi! Lääkärit tietävät kyllä pakko-oireisista häiriöistä, ja siitä että pakko-oireilu voi liittyä melkein mihin tahansa, kuten sitten karvojen nyppimiseen. Mutta terminä trikotillomania saattaa saada hetkeksi lääkärit hämilleen, mutta tarkemmalla kuvauksellahan sekin sitten selviää. :) Itsekin ajattelin AINA, että nyt lopetan tämän hulluuden, lopetan tämän seinään, ja selviän tästä itse. Mutta on pakko, ja helpompi vain myöntää että ulkopuolinen apu asiassa tuottaa haluttuja tuloksia.
Suosittelen suurella lämmöllä menemään lääkäriin tai vaikka kouluterveydenhoitajalle, ja kertomaan asiasta. Helpottaa HUOMATTAVASTI, kukaan ei sinulle varmasti naura, ja MIKÄ TÄRKEINTÄ- tarpeeksi varhaisessa vaiheessa ongelmaan takertuminen auttaa sinua pitkällä tähtäimellä niin paljon enemmän!
Itse siis olen tällä hetkellä 23-vuotias, ja noin kuukausi sitten ensimmäinen ihminen (lääkäri) kuuli ongelmastani. Omalla kohdallani tuhoa vain on päässyt tapahtumaan muuallakin kuin hiusten alueella. Ei todellakaan kannata sairastua tämän kiusallisen vaivan takia masennukseen kuten minä. Siitä paraneminen kun yleensä vie vähintään saman verran aikaa kun sitä on sairastanut.
hime16, minulla oli täysin sama tapa hiustennyppimisessä, sitä suurempi mielihyvä, mitä suurempi hiustuppi irtosi mukana. Ja hiustuppea oli pakko pyörittää huulilla, myös puraista. Meillä on kanssasi suht samalla tavalla alkanut tämä nyppiminen, jos luit aikaisempaa kirjoitustani...Myös sen olen rekisteröinyt, että likaisia hiuksia tulee nypittyä enemmän, paksumpia hiuksia nyhdettyä helpommin irti jne.
En haluaisi kuulla lisää tarinoita kuinka tästä murehditaan yksin, ja koetetaan selvitä ihan yksin. Rohkeasti apua hakemaan, sanoo kokemuksen syvä rintaääni. :)

Tricotillomaniac kirjoitti:

Elikäs, siitä on nyt noin vuosi kun kirjoitin tänne ensimmäistä kertaa ongelmastani. Silloin olin juuri löytänyt vastauksen tälle oudolle pakko-oireiselle tavalle. Tarvittiin vielä toinen vuosi, uusi itkuinen epätoivon hetki, ja eksyin uudestaan lukemaan tätä keskustelua, jonne en edes ollut muistanut itse kirjoittaneeni! No mutta nyt olen vihdoin kertonut ongelmastani lääkärille. Noin kuukausi sitten kaikki ahdistus kaatui niskaan ja varasin ajan työpaikkalääkärille. Suurin syy lääkäriin menemiseen oli minulla nyt todettu keskivaikea masennus, jota siivittää suuri ahdistuneisuus. Ahdistuneisuus ja masennus ovat varmasti molemmat jollakin tavalla liitoksissa tähän trikotillomaniaan. Sain mielialalääkkeet, joiden aloittamista harkitsin yli viikon. Nämä lääkkeet kuulema auttavat suurella todennäköisyydellä myös pakko-oireiseen käyttäytymiseen. Siltikin, mikäli lääkkeillä on positiivinen vaikutus minuun, lääkkeen tehoja saa odottaa jopa kuukauden. Nyt lääkettä noin kuukauden käyttäneenä, pikkuhiljaa annosta nostettuani, en ole sen suurempaa vaikutusta itse masennukseen ja ahdistukseen huomannut. MUTTA- suurena yllätyksenä hiusten nyppiminen on kuin huomaamatta vähentynyt! Ennen oli TÄYSIN MAHDOTONTA esim. lukea nyppimättä hiuksia, ja nyt olen lukenut sairauslomallani jo monta kirjaa ilman että sormet edes hakevat hiuksiin! (No, ehkä kerran olivat hakemassa, mutta ei edes tuntunut vaikealta palauttaa kättä kirjaan kiinni.)
Oli puhetta myös lääkäreiden tietämättömyydestä trikotillomaniaa kohtaan. Itse mentyäni lääkäriin, ja mainittuani "trikotillomaniasta", lääkäri heitti että:"Mikä se on, en edes tiedä mikä se on, jotain hiustennyppimistä vai?" No joo, pakko myöntää että tuli hieman hassu olo asiasta, mutta ei se mitään! Ei ainakaan tarvitse pelätä mitään lääkärin kauhistelua tms. Oma lääkärini sivuutti hiustennyppimiseni nimittäin huomattavan normaalina oireena toissijaiseksi hoidettavaksi, ja sanoi että on tärkeämpää hoitaa nyt ensin masennus. Ja totesimme myös että lääkkeellä on ilmeisesti ollut positiivinen vaikutus trikotillomaniaan, joka on hieno homma, sillä muita vaikutuksia lääkkeellä ei tosiaan toistaiseksi oikein ole ollut.
Viestini tässä tekstissä on lähinnä se, että EI TODELLAKAAN kannata jättää menemättä lääkäriin häpeän tms tunteiden vuoksi! Lääkärit tietävät kyllä pakko-oireisista häiriöistä, ja siitä että pakko-oireilu voi liittyä melkein mihin tahansa, kuten sitten karvojen nyppimiseen. Mutta terminä trikotillomania saattaa saada hetkeksi lääkärit hämilleen, mutta tarkemmalla kuvauksellahan sekin sitten selviää. :) Itsekin ajattelin AINA, että nyt lopetan tämän hulluuden, lopetan tämän seinään, ja selviän tästä itse. Mutta on pakko, ja helpompi vain myöntää että ulkopuolinen apu asiassa tuottaa haluttuja tuloksia.
Suosittelen suurella lämmöllä menemään lääkäriin tai vaikka kouluterveydenhoitajalle, ja kertomaan asiasta. Helpottaa HUOMATTAVASTI, kukaan ei sinulle varmasti naura, ja MIKÄ TÄRKEINTÄ- tarpeeksi varhaisessa vaiheessa ongelmaan takertuminen auttaa sinua pitkällä tähtäimellä niin paljon enemmän!
Itse siis olen tällä hetkellä 23-vuotias, ja noin kuukausi sitten ensimmäinen ihminen (lääkäri) kuuli ongelmastani. Omalla kohdallani tuhoa vain on päässyt tapahtumaan muuallakin kuin hiusten alueella. Ei todellakaan kannata sairastua tämän kiusallisen vaivan takia masennukseen kuten minä. Siitä paraneminen kun yleensä vie vähintään saman verran aikaa kun sitä on sairastanut.
hime16, minulla oli täysin sama tapa hiustennyppimisessä, sitä suurempi mielihyvä, mitä suurempi hiustuppi irtosi mukana. Ja hiustuppea oli pakko pyörittää huulilla, myös puraista. Meillä on kanssasi suht samalla tavalla alkanut tämä nyppiminen, jos luit aikaisempaa kirjoitustani...Myös sen olen rekisteröinyt, että likaisia hiuksia tulee nypittyä enemmän, paksumpia hiuksia nyhdettyä helpommin irti jne.
En haluaisi kuulla lisää tarinoita kuinka tästä murehditaan yksin, ja koetetaan selvitä ihan yksin. Rohkeasti apua hakemaan, sanoo kokemuksen syvä rintaääni. :)

Lue lisää

Minulla se on ollut vähän aaltoilevaa. Sain sen joskus ala-aste ikäisenä, ehkä 11 vuotiaana, kun huomasin että hiuksissa on kaksihaaraisia ja katkeilevia. Ja kun niistä katkeilevista veti, niin kuulu sellainen kiva naks-ääni :) Ja se nyppiminen jäi tietenkin heti päälle. Nypin ensin siis vain latvoja niistä hiuksista, missä oli iso kaksihaarainen tai "katkeileva". Sitten siirryin nyppimään juuresta asti, kun se hius oli niin mielenkiintoinen sieltä ylhäältäkin.. Ja kerranpa huomasin nyppäistyäni, että hius oli haaroittunut ihan juuresta. Niin sittenhän piti ruveta tietysti löytämään lisää sellaisia (olivat melkoisen harvassa.. :p). Kulmakarvoja nypin myös, mutta vain sellaisia mitkä tulivat tavallaan "yli" kulmakarvamallista. Ongelmana siinä oli vain se, että nypin ne pakonomaisesti pois vaikka kulmakarvaa ei vielä edes näkynyt kunnolla, jolloin ihoon tuli haava ja tavallaan kaivoin kulmakarvan pinseteillä väkisin ulos. Se jäi kuitenkin nopeati pois, kun ei oikein kehdannut joka kerta äidille selittää, että kissa raapaisi.

Äitini huomasi nyppimisen ja otti sitten kerran tuolille istumaan ja kertoi, mitä se oli. En ollut itse tajunnut asiaa ongelmaksi. Ei sitä ehtinyt tulla mielee että se vosi olla onglema ja koska en ollut kokenut sitä ongelmaksi, en ollut koittanutkaan lopettaa. Onneksi äitini selitti mitä se oli, jotta tajusin ruveta tekemään asialle jotain. Olin harrastanut nyppimistä reilun vuoden. Äitini itse oli harrastanut nuorempana samaa. Joten uskon että tämä voi olla perinnällistä. Tavallaan säikähdin äitin puhuttelusta. En siitä että hän olisin ottanut sen mitenkään väärin tai huonsti esille, vaan siitä että tajusin että se oli niin vakavaa.

No koitin sitten lopettaa, mikä tietenkin osoittutuikin aivan mahdottomaksi. Sitä jotenkin melkein alitajuntaisesti siirsi kädet hiuksiin. Varsinkin kun keskittyi johonkin, tai kun istui tunnilla eikä jaksanut kuunnella ja sitten huomasi oikein hyvän kaksihaaraisen sivusilmällä.. ja taas oli kädet hiuksissa. Välillä tavallaan havahtui siihen että huomaa taas nyppineensä. SItten päätin että nyt loppuu. Ja sitten se loppuikin. Noin vain. En nyppiny enää yläasteella, enkä lukiossa. Muistan kuinka ajattelin ja ihmettelin kuinka hassua oli että oli joskus NIIN vaikeaa olla nyppimättä. Pikkuhiljaa lukion lopulla huomasin aloittavani, tosin hyvin pienesti. Kun hiukset olivat todella pahassa kunnossa niin nypin vain latvoja (en juurineen). Mutta kun menin parturiin niin lakkasin heti kun latvat olivat terveet.

Noin vuosi sitten oli taas huonokuntoiset latvat ja varasin parturiajan. Yleensä olin lopettanut heti parturin jälkeen, mutta nyt etsin taas kaksihaaraisia, vaikka olin juuri parturissa käynyt. Hiusten nyppiminen ei hiuksissa juuri näy, kun ei juuresta asti lähde. Häiritsevää ja kiusallista se kuitenkin on kun tunnilla väkisin on sormet nyppimässä latvoja, ja on siitä kaveritkin kysyneet. Olen vastannut, että vanha tapa vain. Nyt nyppiminen on kuitenkin mennyt niin kiivaaksi että vaikka en niitä muusta kuin latvasta nypi, niin kyllä niitä sieltä juuresta aina irtoaa. Olen myös juuri muuttanut uudelle paikkakunalle ja aloittanut opiskelut. Hiuksia on alkanut lähteä suihkussa ja harjatessa, sekä ihan putoilemalla runsaasti syksyn mittaan. Parturi kertoi että se on melko yleistä syskyllä, mutta itse luulen sen johtuvan stressistä ja elämänmuutoksesta ja tuosta nyppimisestä. Huomaan että korvien takaa hiukset ovat harventuneet paljon. Pelkään myös että se myppiminen siirtyisi juuriin samanlailla kuin ennen.

Hassua että nyppiminen alkoi taas. Pitikin olla tyhmä ja löytää se vaiva "uudelleen". Mutta nyt aion olla taas reipas ja lopettaa :) Muistan että silloin kuin pienempänä lopetin ja onnistuin, pidin hiuksia ponnarilla. Joten eikun ponnari käyttöön! Uskon että pääsen eroon, kun kerran aiemminkin pääsin. Pitää vain olla päättäväinen. Mielummin lopetan väkisin ja vaikka sidon käteni, kuin rupean peittelemään kaljua ja häpeilemään (koska siihen se on varmasti menossa).
Veikkaan että tämä on niitä sellaisia juttuja mistä ei koskaan oikein parane ihan täydellisesti. Tai että voi olla vaikka koko elämänsä nypimättä niitä karvoja, mutta aina on se alttius ja riski aloittaa. Että aina pitää pitää ne kädet poissa sieltä, koska jos nyppäsee yhdenkin hiuksen, niin se on menoa sitten jo :)

Lopetan kirjoitti:

Minulla se on ollut vähän aaltoilevaa. Sain sen joskus ala-aste ikäisenä, ehkä 11 vuotiaana, kun huomasin että hiuksissa on kaksihaaraisia ja katkeilevia. Ja kun niistä katkeilevista veti, niin kuulu sellainen kiva naks-ääni :) Ja se nyppiminen jäi tietenkin heti päälle. Nypin ensin siis vain latvoja niistä hiuksista, missä oli iso kaksihaarainen tai "katkeileva". Sitten siirryin nyppimään juuresta asti, kun se hius oli niin mielenkiintoinen sieltä ylhäältäkin.. Ja kerranpa huomasin nyppäistyäni, että hius oli haaroittunut ihan juuresta. Niin sittenhän piti ruveta tietysti löytämään lisää sellaisia (olivat melkoisen harvassa.. :p). Kulmakarvoja nypin myös, mutta vain sellaisia mitkä tulivat tavallaan "yli" kulmakarvamallista. Ongelmana siinä oli vain se, että nypin ne pakonomaisesti pois vaikka kulmakarvaa ei vielä edes näkynyt kunnolla, jolloin ihoon tuli haava ja tavallaan kaivoin kulmakarvan pinseteillä väkisin ulos. Se jäi kuitenkin nopeati pois, kun ei oikein kehdannut joka kerta äidille selittää, että kissa raapaisi.

Äitini huomasi nyppimisen ja otti sitten kerran tuolille istumaan ja kertoi, mitä se oli. En ollut itse tajunnut asiaa ongelmaksi. Ei sitä ehtinyt tulla mielee että se vosi olla onglema ja koska en ollut kokenut sitä ongelmaksi, en ollut koittanutkaan lopettaa. Onneksi äitini selitti mitä se oli, jotta tajusin ruveta tekemään asialle jotain. Olin harrastanut nyppimistä reilun vuoden. Äitini itse oli harrastanut nuorempana samaa. Joten uskon että tämä voi olla perinnällistä. Tavallaan säikähdin äitin puhuttelusta. En siitä että hän olisin ottanut sen mitenkään väärin tai huonsti esille, vaan siitä että tajusin että se oli niin vakavaa.

No koitin sitten lopettaa, mikä tietenkin osoittutuikin aivan mahdottomaksi. Sitä jotenkin melkein alitajuntaisesti siirsi kädet hiuksiin. Varsinkin kun keskittyi johonkin, tai kun istui tunnilla eikä jaksanut kuunnella ja sitten huomasi oikein hyvän kaksihaaraisen sivusilmällä.. ja taas oli kädet hiuksissa. Välillä tavallaan havahtui siihen että huomaa taas nyppineensä. SItten päätin että nyt loppuu. Ja sitten se loppuikin. Noin vain. En nyppiny enää yläasteella, enkä lukiossa. Muistan kuinka ajattelin ja ihmettelin kuinka hassua oli että oli joskus NIIN vaikeaa olla nyppimättä. Pikkuhiljaa lukion lopulla huomasin aloittavani, tosin hyvin pienesti. Kun hiukset olivat todella pahassa kunnossa niin nypin vain latvoja (en juurineen). Mutta kun menin parturiin niin lakkasin heti kun latvat olivat terveet.

Noin vuosi sitten oli taas huonokuntoiset latvat ja varasin parturiajan. Yleensä olin lopettanut heti parturin jälkeen, mutta nyt etsin taas kaksihaaraisia, vaikka olin juuri parturissa käynyt. Hiusten nyppiminen ei hiuksissa juuri näy, kun ei juuresta asti lähde. Häiritsevää ja kiusallista se kuitenkin on kun tunnilla väkisin on sormet nyppimässä latvoja, ja on siitä kaveritkin kysyneet. Olen vastannut, että vanha tapa vain. Nyt nyppiminen on kuitenkin mennyt niin kiivaaksi että vaikka en niitä muusta kuin latvasta nypi, niin kyllä niitä sieltä juuresta aina irtoaa. Olen myös juuri muuttanut uudelle paikkakunalle ja aloittanut opiskelut. Hiuksia on alkanut lähteä suihkussa ja harjatessa, sekä ihan putoilemalla runsaasti syksyn mittaan. Parturi kertoi että se on melko yleistä syskyllä, mutta itse luulen sen johtuvan stressistä ja elämänmuutoksesta ja tuosta nyppimisestä. Huomaan että korvien takaa hiukset ovat harventuneet paljon. Pelkään myös että se myppiminen siirtyisi juuriin samanlailla kuin ennen.

Hassua että nyppiminen alkoi taas. Pitikin olla tyhmä ja löytää se vaiva "uudelleen". Mutta nyt aion olla taas reipas ja lopettaa :) Muistan että silloin kuin pienempänä lopetin ja onnistuin, pidin hiuksia ponnarilla. Joten eikun ponnari käyttöön! Uskon että pääsen eroon, kun kerran aiemminkin pääsin. Pitää vain olla päättäväinen. Mielummin lopetan väkisin ja vaikka sidon käteni, kuin rupean peittelemään kaljua ja häpeilemään (koska siihen se on varmasti menossa).
Veikkaan että tämä on niitä sellaisia juttuja mistä ei koskaan oikein parane ihan täydellisesti. Tai että voi olla vaikka koko elämänsä nypimättä niitä karvoja, mutta aina on se alttius ja riski aloittaa. Että aina pitää pitää ne kädet poissa sieltä, koska jos nyppäsee yhdenkin hiuksen, niin se on menoa sitten jo :)

Lue lisää

Moi. oon kohta 14 w tyttö ja kärsin trikotillomaniasta. mulle se on kans tosi arka aihe ja on tosi vaikee kattoo ihmisii suoraan silmiin ku tuntuu että ne tuijottaa vaan ripsettömiä silmiäni... vaiva alkoi kun olin 5. luokalla. nypin silloin kulmakarvoihini loven. Se toistui muutamia kertoja, mutta jäi kuitenki toistaiseksi pois. Nyt on tullut revittyä ripsiä jo monta kuukautta ja pelkään ettei ne enää kasva takaisin. Olen monesti yrittänyt lopettaa mutta aina kun jään esim. yksin niin nyppiminen alkaa. Koulussa on luokkatoverini jo monesti kysynyt miksei minulla ole ripsiä ja kulmakarvoja. nyt kun niidenkin nyppiminen on taas alkanut. menen aina silloin ihan noloksi ja yritän vain vaihtaa puheenaihetta. Sisimmässäni tunnen suurta vihaa, surua, ahdistusta ja häpeää itseäni kohtaan kun en voi lopettaa... pian on psykologille varattu aikani ja toivon että hän voisi auttaa ongelmassani.

Moikka,

Oon 30-vuotias "tyttönen" ja kärsinyt trikotillomaniasta noin 20 vuotta, melko kauan siis...
Nyppiminen on kohdistunut ripsiin ja kulmakarvoihin. Se alkoi ensin ripsien nyppimisellä, olin silloin ehkä jotain 8-9 vuotias, mutta jatkui pian kulmakarvoihin. Siitä lähtien olen nyppinyt jatkuvasti molempia eikä loppua näy.
Kun on lukenut noita muita tekstejä, niin mahtaako olla ketään kuka olis kärsinyt niin kauan kuin minä...? Oon huomannut, että jos oon ollut muutaman päivän (mikä on siis mulle jo uskomaton saavutus!), niin ripset ja kulmat alkaa kasvamaan (mikä sinänsä on mun mielestä ihme, että ylipäätään kasvaa enää), mutta ei pysty lopettamaan, vaikka tosiaan minäkin tehnyt satoja päätöksiä, että nyt loppuu.
Lääkäriin en ole koskaan edes ajatellut mennä. Joskus 5 . luokalla ollessani kävin silmälääkärillä, joka antoi neuvoksi olla nyppimättä, ei maininnutkaan trikotillomaniasta tai ylipäätään puhunut sairaudesta.
Itse löysin googlettamalla nimen tälle ja sen, että tämä onkin sairaus.
Mutta nyt tätä keskustelupalstaa lukiessani huomaan, että ei todellakaan ole mikään harvinainen sairaus!
Kaipaisin kovasti juttuseuraa, koska tästä tietää ainoastaan vanhempani, jotka hekään eivät ole puuttuneet asiaan sitten yläasteikäni jälkeen...
Häpeä asiasta on valtava edelleen, vaikka kärsitty on tosiaan jo parikyt vuotta ja olisi aika ottaa itseään niskasta kiinni, lopettamaan ei kuitenkaan pysty, mutta josko juttelemeinen "samankaltaisen" kanssa auttais? Eli olisiko Pirkanmaan alueella sairaudesta kärsiviä?

H kirjoitti:

Moikka,

Oon 30-vuotias "tyttönen" ja kärsinyt trikotillomaniasta noin 20 vuotta, melko kauan siis...
Nyppiminen on kohdistunut ripsiin ja kulmakarvoihin. Se alkoi ensin ripsien nyppimisellä, olin silloin ehkä jotain 8-9 vuotias, mutta jatkui pian kulmakarvoihin. Siitä lähtien olen nyppinyt jatkuvasti molempia eikä loppua näy.
Kun on lukenut noita muita tekstejä, niin mahtaako olla ketään kuka olis kärsinyt niin kauan kuin minä...? Oon huomannut, että jos oon ollut muutaman päivän (mikä on siis mulle jo uskomaton saavutus!), niin ripset ja kulmat alkaa kasvamaan (mikä sinänsä on mun mielestä ihme, että ylipäätään kasvaa enää), mutta ei pysty lopettamaan, vaikka tosiaan minäkin tehnyt satoja päätöksiä, että nyt loppuu.
Lääkäriin en ole koskaan edes ajatellut mennä. Joskus 5 . luokalla ollessani kävin silmälääkärillä, joka antoi neuvoksi olla nyppimättä, ei maininnutkaan trikotillomaniasta tai ylipäätään puhunut sairaudesta.
Itse löysin googlettamalla nimen tälle ja sen, että tämä onkin sairaus.
Mutta nyt tätä keskustelupalstaa lukiessani huomaan, että ei todellakaan ole mikään harvinainen sairaus!
Kaipaisin kovasti juttuseuraa, koska tästä tietää ainoastaan vanhempani, jotka hekään eivät ole puuttuneet asiaan sitten yläasteikäni jälkeen...
Häpeä asiasta on valtava edelleen, vaikka kärsitty on tosiaan jo parikyt vuotta ja olisi aika ottaa itseään niskasta kiinni, lopettamaan ei kuitenkaan pysty, mutta josko juttelemeinen "samankaltaisen" kanssa auttais? Eli olisiko Pirkanmaan alueella sairaudesta kärsiviä?

Lue lisää

minä en ehkä (en todellakaan) ole paras sinua neuvomaan, mutta kannatan ajatusta puhua jollekkin. On se sitten psykologi tai hyvä ystävä tai samasta sairaudesta kärsivä. Kunhan saa puhua asiasta. Minua se ainakin helpottaa.

ELI vaikkei nyt liittyisi aiheeseen, niin pakko avautua myös tähän liittyvistä muista jutuista:
oon myös pureskellut kynsiä ihan niin kauan kun muistan. siitä on yritetty päästä eroon lapsena ja nuorena mutta mikään ei pitkän päälle auta. enää en jaksa siitä stressata. jos puren niin puren, en voi sille mitään. olen vaan nyt iloinen etten enää nypi ripsiä niin paljoa, ettei joku kynsien pureskelu jaksa enää liikuttaa.
lisäksi mulla tulee ihan päivittäin kaikkia pikkujuttuja, jotka on "pakko" tehdä. ne ei oo mitään tiettyjä, vaan keksin niitä ihan mistä vaan. esim. että on pakko ottaa tuo tietty haarukka tai muuten tapahtuu jotain ikävää. kuulostaa ihan idiootilta, mutta sitten on pakko vaihtaa se haarukkaa siihen "oikeaan" etten vaan katuisi sitä sitten myöhemmin. kyllä mä ajattelen ihan siinäkin hetkessä että "ei tässä oo mitään järkeä" mutta ei se mitään auta. joskus keksin sitten vaikka mitä selityksiä päässäni että välttyisin tekemästä jotain mitä olisi "pakko" tehdä.
sitten minulla oli nuorempana ainakin lievän asteisia paniikkihäiriöitä iltaisin, mutta ne harvenivat iän myötä ja nykyään ei ole ollut enää. tämänkin asian olen oivaltanut vasta nyt vanhempana.

eli siis on alkanut tuntua että varmasti ihan yleisesti on jotain vähän vialla päässä :D ei kuitenkaan koskaan mitään itsetuhoa tms, joten en ole ollut silleen huolissani, mutta kuitenkin ajattelen etten ole "normaali". en tiedä mistä nämä kaikki oireet johtuvat. lapsena meillä kyllä vanhemmat riiteli kotona melko paljon, ja muistan että tietyt tilanteet oli ahdistavia kun aattelin että "no kohta ne alkaa taas riidellä, kohta se äiti taas suuttuu tuosta jutusta" jne. eli siis ehkä siitä on tullut semmonen hermostuneisuus ainakin osittain.

ok nyt tulee jo niin pitkä teksti. no ihan sama.

kavereille en oo koskaan avautunut nyppimisestä. oon kyllä miettiny että nyt kun oon jo vähän päässy yli tästä, niin voisin kertoa ja vois helpottaa saada puhua siitä. mut ne ei ehkä kuitenkaan tajuais että miten vakava ja vaikea juttu tämä minulle on.
kynsien pureskelusta oon kyllä valittanut muutaman kerran, koska se tuntuu ehkä olevan vähemmän nolottava jotenki. mun yks kaveri joskus alkoi puhumaan että onneks se ei oo koskaan purru kynsiä ja että se ei voi tajuta miten joku voi tehä niin(siis ei se oo halunnu mua loukata tai mitään, mutta ku on ollu puhetta aiheesta niin..). joskus tekis mieli vaan sanoo että "no mulla on kuule ollu pahempiaki pakko-oireita niin etten jaksa enää kynsistä välittää" ihan vaan siksi että se yllättyis/säikähtäis.
koska ei se tunnu kivalta kun muut sanoo että "kynsien pureskelu on ällöä, en vois ikinä ite tehä niin". just semmosten ihmisten kanssa ei haluais keskustella tästä aiheesta, koska se ei todellakaan auta mitään.
just se tunne, että on joku friikki ja toisten mielestä ällöttävä, niin on pahinta tässä jutussa.

itse en koe että ois hyötyä mennä puhumaan jollekin ammattilaiselle. jotenkin se ei tuntuisi miltään, jos jonkun tuntemattoman kanssa puhuisi. ei se tiiä minusta mitään eikä mä saa siitä mitään lohtua mulla on yks tosi hyvä ystävä jolle haluan puhua sitten kun olen siihen valmis, koska tunnen että vain se auttaa.
toisaalta mä ajattelen joskus että on siistiä että mussa on tämmösiä "vikoja" (siis en nyt suoranaisesti ajattele että ihanaa kun nypin ripsiä, mutta jos ymmärrätte mitä tarkotan) jotka tekee musta ehkä aika erikoisen ihmisen sisäisesti.

Kyllä on kasvanut vielä neljänkymmenen vuoden jälkeen. Vähän harvemmassa vain. Haarahiusten nyhtäminen on vaihtunu harmaitten kyttäämiseen. Hiusten nyrhiminen saksilla kuuluu oireeseen kun kalju on iso ja näkyvä. Taidan päästä oireestani vasta kun käsi ei enää nouse. Stressiä en kestä yhtään. Oireilu alkaa heti.

itsekin kaipaisin jotakuta joka tietäisi miltä tämä tuntuu. perhe tai kukaan muu ei tiedä "vaivastani" ja yritän piilottaa sitä parhaani mukaan. hiuksiani nypin eniten, mutta kyllä kulmakarvat ja muutkin saavat kyytiä välillä :( ala-aste ajoilta jatkunut tämä eli n. 11 vuotta. huivia käytin joskus yläasteella kunnes alettiin haukkumaan senkin takia. hiukset lyhyiksi leikkasin, mutta eihän se mitään auttanut. nyt annan kasvaa niin pitkäksi kuin mahdollista ja yritän motivoida itseäni. ja jos huomaan että nypin yritän heti lopettaa, mutta kun aina sitä ei edes tajua. joskus heräänkin siihen että nypin hiuksiani :( ihan hirveän yksinäistä ollut kun ei voi kenellekään kertoa eikä kehtaa. lääkäriin haluaisin, mutta en uskalla. hävettää niin hirveästi... vaikka luulisi että siellä ehkä ymmärretään, mutta pakostakin tulee tunne että "entä jos TÄMÄ lääkäri onkin sellainen joka ei ole taudista koskaan kuullutkaan" :/ olisi kyllä mukava jonkun kanssa jutella tästä.

nainen22asd kirjoitti:

itsekin kaipaisin jotakuta joka tietäisi miltä tämä tuntuu. perhe tai kukaan muu ei tiedä "vaivastani" ja yritän piilottaa sitä parhaani mukaan. hiuksiani nypin eniten, mutta kyllä kulmakarvat ja muutkin saavat kyytiä välillä :( ala-aste ajoilta jatkunut tämä eli n. 11 vuotta. huivia käytin joskus yläasteella kunnes alettiin haukkumaan senkin takia. hiukset lyhyiksi leikkasin, mutta eihän se mitään auttanut. nyt annan kasvaa niin pitkäksi kuin mahdollista ja yritän motivoida itseäni. ja jos huomaan että nypin yritän heti lopettaa, mutta kun aina sitä ei edes tajua. joskus heräänkin siihen että nypin hiuksiani :( ihan hirveän yksinäistä ollut kun ei voi kenellekään kertoa eikä kehtaa. lääkäriin haluaisin, mutta en uskalla. hävettää niin hirveästi... vaikka luulisi että siellä ehkä ymmärretään, mutta pakostakin tulee tunne että "entä jos TÄMÄ lääkäri onkin sellainen joka ei ole taudista koskaan kuullutkaan" :/ olisi kyllä mukava jonkun kanssa jutella tästä.

Lue lisää

Heips.
(sori kirjoitusvirheistä ku kännykällä kirjotan...) mutta oon 14 vuotias tyttö, ja kärsin kys. sairaudesta. Hiuksia nypin, ja tällä hetkellä 1,5 senttinen värjätty siilitukka. Iskä leikkas sen ihan lyhyeks monta vuotta sitten, eikä oo siitä pidemmäks kasvanukkaan kun oon aina repinyt irti uudestaan ja uudestaan. Trikotillomania mulla on ollut ~5 vuotta, alkoi siis ala-asteella.

Alkoi koulussa, kun tylsistyneenä revin muutamia hiuksia päästäni ja "etsin roskia". Siihen jäi koukkuun... Monta kertaa oon suuttunut itselleni, kun en saa lopetettua. Niin monia päätöksiä siitä että lopetan, mutta n vaan yksinkertasesti pysty.

Koko ala-aste mua kiusattiin tästä, haukuttiin kaljuksi yms. Käytin huivia (ja edelleen käytän...) se oli mulle ihan käsittämättömän arka asia. Pakkohan se oli sitten kertoo koko luokalle, kun yks päivä käytävässä meiänluokkalainen poika vetäs huivin päästäni. Itkin, ja valehtelin opelle, että kaaduin välkällä ja mun polveen sattu. Tää oli siis ala-asteella, olisko 3. Luokka....

Nyt oon oppinu elään tän jutun kans. Oireet aaltoilee: välillä menee tosi hyvin, ja sit taas lähtee kaikki. Oon käyny psykologilla (sekin on mulle arka asia, eikä kukaan mun kavereista tiedä siitä.) Psykologin kans ollaan kekstty keinoja nyppimisen lopettamiseen: irtokynnet (ei saa pinsettiotetta), pipo päässä aina kun mahdollista, juokseminen, kirjottaminen yms. Sellanen, mihin voi keskittyä repimisen sijaan.

Nyt musta tuntuu että oon loppusuoralla, ja aion päättää tän sairauden nyt tähän. Ottakaa tavotteita, ja pitäkää niistä kiinni!

TSEMPPIÄ KAIKILLE!

Hienoa että hait tyttärellesi apua! Muuten tilanne pahenee, hiljaa mutta varmasti. Kokeneena tiedän sen.
Olin itse 9-10 vuotias kun äitini ja siskoni huomasivat että minulta puuttuu ripset. Vaiva oli siis alkanut n. 8 vuoden iässä. Siinä sitä vain järkyttyneinä ihmeteltiin asiaa, mutta apu ei tullut kuuloonkaan. Asiasta ei tiedetty mitään eikä edes kyselty. Itseäni hävetti ja itketti. Siitä asti olen tuntenut itseni aina huonommaksi kuin muut. Ei kellään muulla puuttunut ripsiä. Koulussa hävetti katsoa toisia silmiin. Yritin välttää katsekontaktia aina kuin mahdollista.
Vuoden sisällä tajusin piilottaa kasvoni hiusten alle. Kaikki tuntui heti paljon helpommalta. Kunnes alkoi tuulla ja helvetti oli taas irti(tai siltä se ainakin tuntui 11-vuotiaana)
Vuodet kuluivat ja minusta tuli ahdistunut, masentunut, katkera ja turhamainen. Masennuin ja ahdistuin. 9.luokalla sairastuin anoreksiaan ja sen jälkeen bulimiaan. Koulut jäi kesken. Aloin käyttämään huumeita ja menetin ystäväni. Jäin yksin ja syrjäydyin. Juominen alkoi, samoin nyppiminen.
Olen nyt 19-vuotias ja sain vasta tänä vuonna tietää että on muitakin jotka kärsivät samasta ongelmasta. Sain tietää että häiriöllä on nimi. Tavalliset psykologit eivät tiedä asiasta mitään. Olen edelleen vailla koulutusta ja vailla itsetuntoa. Olen yksinäinen ja nypin edelleen. Mutta olen raitis ja käyn töissä. Pikkuhiljaa parempaan päin. Vuodet ovat kuitenkin jättäneet jälkensä kaikinpuolin ja pähkäilen edelleen olisiko kaikki toisin jos olisin saanut apua?

Hyvää kesää kaikille !

Sanoit että trikotillomania periytyy geeneissä. Tarkoitatko, että myös vanhempasi nyppivät epäormaalia määriä karvoja? Salli mun nauraa. ;D

Oletko jotenkin tyhmä? Ai niin tämä on suomi24, turha kysyäkään. Ihan tutkittu fakta, että alttius trikotillomaniaan periytyy, ihan kuten muihinkin pakko-oireisiin. Geenien ohella myös ympäristö vaikuttaa sitten siihen puhkeaako sairaus vai ei.

trichotillomania kirjoitti:

Oletko jotenkin tyhmä? Ai niin tämä on suomi24, turha kysyäkään. Ihan tutkittu fakta, että alttius trikotillomaniaan periytyy, ihan kuten muihinkin pakko-oireisiin. Geenien ohella myös ympäristö vaikuttaa sitten siihen puhkeaako sairaus vai ei.

Lue lisää

Pidä valheellisesta näkökulmastas kiinni vaan jos se auttaa.

Pitäsköhä sut sitte steriloida?

Sut ainakin pitäis. Jätän tän vaan tähän http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00403
Jos lukeminen (ja varsinkin ymmärtäminen) on hankalaa, niin asian voisi tiivistää tälleen simppelisti: taipumus pakko-oireisiin periytyy, mutta laukaisevana tekijänä on usein elämänmuutos tai stressi.
Vanhemmat saattavat olla myös oireettomia kantajia jos geeni on resessiivinen, ja tässä tapauksessa on kyse luultavasti useista eri geeneistä. Jos sun on pakko tietää, niin isälläni on lievää dermatillomaniaa. Pakko-oireista kärsivät on myös usein keskimääräistä älykkäämpiä, joten ymmärrän kyllä vitutuksesi siellä geenipoolin syvässä päässä.

Terveyskirjasto on kyllä niin pelkkä disinformaatiokaivos mitä tulee psykiatriaan, että se on parempi tehdä uskottavampi vaikutus kuin käyttää termejä "resessiivinen, alleelit, mitokondria, DNA" ja muita termejä, jotka ovat juuri sitä varten psykiatrisisssa julkaisuissa, että kun asia menee yli hilseen, niin useimmat pulliaiset nielevät koko syötin.

Lue mitä tahansa tästä linkistä ja valaistu: http://www.madinamerica.com/author/jjoseph/

Suomenkielellä ei löydy virallisesti julkaistua muuta kuin propagandaa. Sellaista se on kun on pieni kieliryhmä (ei kritiikki.)

Itse asiassa "alttiutta" esim. uskonnollisuuteen voi hyvinkin olla geeneissä. Konservatiivisuuteen myös. Senkus uskot että pakko-oireilla ei ole geneettisen alttiuden kanssa mitään tekemistä, mutta tieteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Lisäksi pitäisi lisätä ruokavalioon hyviä proteiineja.
2 kanamunaa joka aamu muut proteiinit.
Kokeilkaa. Menee aikaa ennen kuin alkaa toimia.
Pakonomainen nyppinen tai himo syödä jotain erikoista kuten seinää kielii aina jostakin hivenaineen tai vitamiinin puutteesta. Kun puutetta ei, ei ole pakko-oirettakaan.

Olen 13 vuotias minullakin on sama ongelma että revinripsiäni häpeän sitä NIIN paljon käytän tekoripsiä sen takia koska en uskalla astua ihmisten ilmoille ilman niitä. Olen ollut välillä silleen että en ole repinyt pitkään aikaan mutta sitten se vaa tulee takaisin yhtäkkip ja ei ole ripsen ripseääkään. Pelottaa mennä uimaan aina kesäisin koska mietin että mitäköhän kaikki ajattelee minusta. Olen miettinyt pitkään ja ajatellut että se on pakko-oire enkä mahda sille mitään oon kaunis ilman tekoripsiäkin ja olen ajatellut kertoa ihmisille siintä pakko-oireesta mutta en vain pysty minulle jakkaraan että älä revi jne mutta se ei ole niin helppoa se vain tulee yhtäkkiä. Haluan vain omat kauniit ripset takaisin ennen kesää niin ei tarvisi enään tekoripsiä käyttää):