Tämä on todella arka ja vaikea asia minulle, joten toivon, että kommentit pysyisivät asiallisina.
Minä kärsin trikotillomaniasta. Pakonomaisesta halusta nyppiä karvojaan (esim. hiuksia, kulmakarvoja, ripsiä, jne.). Minulla nyppimisen kohteensa ovat silmäripset. Muistan joskus 6-vuotiaana kun nypin kulmakarvojani, tapa jäi kuitenkin pian pois. Sitten vuorossa olivat silmäripset. Ala-asteella välillä revin hiuksiani (minulla oli pieni kalju päälaella), mutta onneksi se tapa jäi itsestään pois. Välissä tuli taas kulmakarvojen nyppimistä, mutta olen päässyt eroon siitäkin. Ainoa, mistä en vain pääse eroon, on silmäripsien nyppiminen.
Tiedän, kuulostaa sairaalta. Ja jotenki ehka sairas taidan ollakin. Koko tämä asia (mitä on jatkunut jo kohta 15 vuotta!) on vaikuttanut minuun ihmisenä todella paljon. Pelkään, että joku tuttu minua katsoessaan kysyy, että miksei minulla ole silmäripsiä. Ette usko sitä tunnetta, kun häpeää itseään ja pitää itseään friikkinä. Pelon ja häpeän takia varmasti olenkin tällainen. En ole kovinkaan itsevarma, häpeän ja nolostun helposti. Pelkään, että joku pitää minua mielenvikaisesena. Minulle on sanottu, että olen kaunis nuori nainen, mutta arvatkaa olenko sitä omasta mielestäni? Kasvoiltani olen kyllä omasta mielestäni ihan suht nätti, mutta nätimpi olisin varmasti jos minulla edes joskus kasvaisi oikeat silmäripset.
Muutama vuosi sitten poikaystäväni yhtäkkiä kysyi, että miksei minulla ole ripsiä. Minä jähmetyin ihan täysin. Sitä päivää olin kauhuissani odottanut koko seurustelun ajan. Olin vähän aikaa ihan hiljaa ja lopulta itku tuli väkisin. Sanoin, että en halua puhua siitä ja kerron kun olen siihen itse valmis. Poikaystäväni tyytyi tähän vastaukseen. Puolisen vuotta sitten vasta löysin, että tämä on oikea sairaus. Itku tuli jo siinäkin kun tajusin, etten olekaan maailman ainoa silmäripsetön. Samana iltana aloitin varovaisesti poikaystävälleni asiasta kertomisen. Selitin kaiken, alusta asti ja kerroin, että tämä on jonkinlainen sairaus. Poikaystävä(tai no, avomies jo :) oli hyvillään kun keroin asiasta. Sanoin, että haluan parantua ja tarvitsen hänen tukeaan. Noh, siihen se tuki jäi, kun siitä ei sen jälkeen ole koskaan enää puhuttu. Joten varsinaista tukea. Mutta ymmärrän kyllä, että tällaiseen asiaan on "normaalin" ihmisen vaikea suhtautua. Heistä varmasti tuntuu tällainenkin sairaus käsittämättömältä.
Parantumiseen tarvitaan muutakin kuin pelkkä päätös siitä. Olen varmasti satoja kertoja tehnyt päätöksen että nyt lopetan, mutta aina kuitenkin jatkan. Se on pakkomielle, vaikka kuinka vannon lopettavani, ottaa sairaus minusta aina vallan.
Joten turha on sanoa, että lopeta, koska se ei onnistu. Haluaisin olla normaali ihminen, enkä tällainen mitä nyt olen. Ette uskokaan kuinka itseäni joissain tilanteissa häpeän. Isäni aikoinaan (joskus kun oli 15-vuotias) saoi, että ei kukaan minua rakasta kun ei edes silmöäripsiä ole. Voitte varmaan uskoa miltä teinistä siinä vaiheessa tuntui.
Mutta antakaa neuvoja kuinka voisin parantua? Haluaisin kerrankin omistaa tuuheat ripset, ja laittaa ripsiväriä - olla normaali ihminen, pelkäämättä, että joku kohta jotain mainitsee kaljuista silmistäni. Onko täällä muita samasta ongelmasta kärsiviä? Entä kasvavatko ripseni enää edes takaisin? Nyppinyt olen yli kymmenen vuotta. En halua olla loppuikääni tällainen vaan haluan parantua!
Trikotillomania
100
15375
Vastaukset
- tools
Trikotillomania ei ole millään tavalla harvinaista ja sitä esiintyy hyvin usein myös jonkin muun mielenterveysongelman sivuoireena - tai ikään kuin muiden ongelmien verhona ja sijaistoimintona.
Jo pelkkä lääkitys saattaisi ratkaista ongelmasi, mutta kaikkein parasta olisi jos pääsisit terapiaan jossa paneuduttaisiin vaivasi alkusyihin.
Lääkäriin siis yhteys.- Muita?
Tämän koko helvetin (
- ppakjsuyttfa
Muita? kirjoitti:
Tämän koko helvetin (
lääkäriin menossa on? Kehdannet kynegologillekin mennä? Arvauskeskuksesta lähete alan tohtorille ja jollei hän pysty antamaan apua sairauteen jolla on nimi ni on asiat huonolla tolalla. Mutta on valitettavasti paljon ihmisiä jotka mieluummin kärsivät, kuin "kehtaavat" mennä lääkäriin.
- Anonyymi
Sokeri aiheuttaa monille tätä ja mt ongelmaa...
https://www.sciencedaily.com/releases/2010/12/101213151446.htm
- kuikui
Olen todella iloinen että uskalsit kirjoittaa asiasta tänne! Luulisin että trikotillomania on todellakin sellainen sairaus jota monikaan ei ymmärrä, eikä siksi ota todesta. En itsekään ymmärrä tätä sairautta, mutta uskon että se on hyvin vakava ja ahdistava ongelma siitä kärsivälle.
En osaa sinua hirveästi auttaa, mutta tiedän yhden nettisivuston missä voit lukea saman asian kanssa painivien ihmisten kirjoituksia ja osallistua keskusteluun halutessasi.
Paikka on www.tukiasema.net. Se on itse asiassa se paikka, missä sain ensimmäistä kertaa tietää trikotillomaniasta, ilman sitä paikkaa en olisi asiasta kuullutkaan. Googlessa voi käyttää hakutoimintoa (site:www.tukiasema.net trikotillomania), tukiaseman sivuilla ei ole omaa hakutoimintoa.
Toivon että saat paljon asiallisia vastauksia ja löydät ns kohtalotovereita!- Tiia87
Minulla on myös sama sairaus. Olen kärsinyt siitä ala-asteelta lähtien ja kärsinyt koulukiusaamisesta, en pelkästään ylipainostani vaan myös tästä nimenomaisesta asiasta. Minulla ei ole itsetuntoa lainkaan, häpeän itseäni. Paranin n. vuosi sitten ja ripseni kasvoivat takaisin, mutta viimeaikoina olen vajonnut samaan pakonomaiseen tapaan ja nyt minulla ei ole melkein ollenkaan silmäripsiä. Ja mikä pahinta, saan jonkinlaista mielihyvää siitä, että nypin niitä! Minut on joinakin aikoina leimattu kavereideni keskuudessa jopa hulluksi vaivan vuoksi. Se tuntuu silmittömän pahalta. En ole siis vieläkään parantunut, itse kyllä voisin lääkärille mennä, mutta en henkilökohtaisesti usko sen auttavan, ellei oman pään sisällä tapahdu muutosta, itse me itsemme korjaamme loppujenlopuksi, sairautta kukaan muu ei voi kokonaan hoitaa, mutta sen paranemista voi tietyin tavoin edesauttaa ja tukea paranevaa.
Jos tästä nyt edes koskaan paranee. En tiedä. Aika näyttää. Olen huomannut sen, että pahemman luokan stressi voimistaa sairautta ja sitä pakonomaista tarvetta nyppiä silmäripsiä.
Et siis tosiaan ole ainoa, kuka kärsii samasta asiasta. Puhuminen ihmisten kanssa, joihin voi samaistua, on elintärkeää joka tapauksessa. Saat ymmärrystä, tukea.
Jaksamisia sinulle!
- serre
Heh... Viesti on jo aika vanha mutta törmäsin tähän kun etsin itsekkin tietoa trikotillomaniasta. Itselläni se ei esiinny ripsien nyppimisenä vaan hiuksien ja muiden kehon karvojen nyppisenä. Se alkoi itselläni jo 7.luokalla eli olen kärsinyt siittä jo 5 vuotta. Tukka on hyvin ohut ja kaljua löytyy, tosin onneksi ei näkyvää sellaista. Lisäksi perheen jäsenet eivät tajua yhtään mitään. koulussa olin kiusattu, tosin siittä opin olla välittämättä.
Mieli olisi suorastaan vetää kaljuksi, mutta olen kuullut ettei se mitään auta. Vaiva jatkuisi.
Minulla esiintyy nyppimistä aina tressaavissa tilanteissa, koulu tunneilla ja silloin kun olen omissa maaiilmoissani esim. luen kirjaa.
En kyllä suko että lääkärit pitäisivät vaivaasi pilana tai muuta. Ihmisillä on oudompiakin vaivoja joihin otetaan vakavasti. Olen tosin kuullut että myös psykiatri yms voisi auttaa. He ymmärtävät ihmisten oudoimpiakin vaivoja.
Itse en enään häpeä hiuksiani, vaikka ne ovatkin hirveän näköiset. Vielä vuosi sitten lönttäsin muoto vaahdot hiuskiin estääkseni tupsujen näkymisen, nyt ei haittaa vaikka menisin kouluun tukka harjaamattomana. Ehkä se auttoi kun emnin paikkaan jossa kukaan ei tunne minua ja he luulevat tukkani olevan sellainen kun on. ^^ Olen oppinut myös olemaan nyppimättä tunnilla, koska en tahdo sen kiinnittävän huomiota.- minä ja minä
Mä käytän aina huivii kun menen jonnekkin, en ota sitä koskaan missään pois, en edes rappukäytävällä (asun kerrostalossa).
- pakonomainen
Oletteko saaneet lääkkeet siihen juttuun? Mä nypin hiuksia ja ripsiäkin oon nyppinyt. Hiuksia aloin nyppimään v. 1997
- en voi mitään asialle
Eihän nyppijä voi tehdä sille asialle mitään jos joku sanoo, et ei saa nyppiä ni pakosti menee sormet hiuksiin? Mulle on sanottu monesti, mutta en ainakaa ite voi sille mitään!
- vastaaja:/
on miultakin kysytty miks mulla ei oo ripsiä, eikä se tietenkään tuntunut hyvälle kun piti jotain vängertää suusta:(
- ripset
Hei kaikki!
Tuntuu todella hassulta lukea täältä ihan samoja juttuja kun mitä mullakin on. Itse aloitin ala-asteen kuutosella kulmakarvoista, ne nypin kerran todella ohuiksi ja sit äiti puuttui asiaan ja se jäi siihen. Yläasteella oli hiuksien vuoro. Se jäi nopeasti pois kun ripset alkoi kiinnostaa ja sille tielle on jääty. Kulmakarvoihin en ole ikinä koskenut ala-aste ajan jälkeen, mutta ripsiä tulee nyplättyä koko ajan. Itse olen tämän asian kanssa paininut nyt 10 vuotta. Vasta äskettäin sain tietää, että tälle on nimi ja se on ihan oikea pakko-oire, ei mikään hauska tapa. Nyt olen käynyt muutaman kerran keskustelemassa psykoterapeutin kanssa, joka on varmaan yksi ainoista Suomessa jotka ymmärtää asian päälle. Osasi heti kertoa minulle kuulunko niin sanottuun riskiryhmään jne jne. Olen käynyt neljä kertaa ja jo nyt on ollut huomattava apu. Jo hetken ajan minulla oli tosi hienot ripset, mutta sit tuli hirveä stressi tentin ja muiden hommien takia ja yhtenä iltana tuli sit hetki nypittyä ja voi että vitutti ja harmitti sen jälkeen. Toivon että kasvaa ripset vielä, jotta saisin uuden tilaisuuden todistaa pystyväni siihen. Olen huomannut, että jos ripsiä on vain yks tai kaks siellä täällä, niin niitä tulee revittyä helpommin kuin jos on vähä riviä jo niin niistä on itse ylpeä eikä niin paljon tee mieli nyppiä. Minulla myös stressi tai vastoinkäymiset pahentavat. Psykoterapeutin kanssa olen saanut paljon uusia aseita mitä voi ottaa käyttöön kun nyppimishalu iskee. Kehoitan kaikkia lämpimästi kokeilemaan psykoterapeuttien apua ja niin kutsuttua tavankääntämismenetelmää joka on erittäin keskeisessä roolissa. Suomen psykoterapeuttien liiton sivuilta löytyy jotain tietoa näistä tyypeistä jotka tietää trikotillomaniasta jotain. On myös mahdollista, että trikotillomania periytyy, koska äitini teki samaa kuin minä nyt, mutta lopetti sen vuosia ennenkuin edes tulin tähän maailmaan. En ole siis mitenkään voinut oppia tapaa häneltä tai nähdä muualta. Aika jännä juttu. Äitini on muutenkin ollut keskeisessä roolissa asian etenemisen kannalta, koska jokainen trikotillomaniasta kärsivä tarvitsisi ainakin yhden ihmisen, joka puuttuisi asiaan ja painostaisi. Tsemppiä kaikille teille, jotka saman asian kanssa painitte. Uskon, että jonakin päivänä minulla on kauniit ripset enkä revi myöskään hiuksiani. - pitkä kokemus
ripset kirjoitti:
Hei kaikki!
Tuntuu todella hassulta lukea täältä ihan samoja juttuja kun mitä mullakin on. Itse aloitin ala-asteen kuutosella kulmakarvoista, ne nypin kerran todella ohuiksi ja sit äiti puuttui asiaan ja se jäi siihen. Yläasteella oli hiuksien vuoro. Se jäi nopeasti pois kun ripset alkoi kiinnostaa ja sille tielle on jääty. Kulmakarvoihin en ole ikinä koskenut ala-aste ajan jälkeen, mutta ripsiä tulee nyplättyä koko ajan. Itse olen tämän asian kanssa paininut nyt 10 vuotta. Vasta äskettäin sain tietää, että tälle on nimi ja se on ihan oikea pakko-oire, ei mikään hauska tapa. Nyt olen käynyt muutaman kerran keskustelemassa psykoterapeutin kanssa, joka on varmaan yksi ainoista Suomessa jotka ymmärtää asian päälle. Osasi heti kertoa minulle kuulunko niin sanottuun riskiryhmään jne jne. Olen käynyt neljä kertaa ja jo nyt on ollut huomattava apu. Jo hetken ajan minulla oli tosi hienot ripset, mutta sit tuli hirveä stressi tentin ja muiden hommien takia ja yhtenä iltana tuli sit hetki nypittyä ja voi että vitutti ja harmitti sen jälkeen. Toivon että kasvaa ripset vielä, jotta saisin uuden tilaisuuden todistaa pystyväni siihen. Olen huomannut, että jos ripsiä on vain yks tai kaks siellä täällä, niin niitä tulee revittyä helpommin kuin jos on vähä riviä jo niin niistä on itse ylpeä eikä niin paljon tee mieli nyppiä. Minulla myös stressi tai vastoinkäymiset pahentavat. Psykoterapeutin kanssa olen saanut paljon uusia aseita mitä voi ottaa käyttöön kun nyppimishalu iskee. Kehoitan kaikkia lämpimästi kokeilemaan psykoterapeuttien apua ja niin kutsuttua tavankääntämismenetelmää joka on erittäin keskeisessä roolissa. Suomen psykoterapeuttien liiton sivuilta löytyy jotain tietoa näistä tyypeistä jotka tietää trikotillomaniasta jotain. On myös mahdollista, että trikotillomania periytyy, koska äitini teki samaa kuin minä nyt, mutta lopetti sen vuosia ennenkuin edes tulin tähän maailmaan. En ole siis mitenkään voinut oppia tapaa häneltä tai nähdä muualta. Aika jännä juttu. Äitini on muutenkin ollut keskeisessä roolissa asian etenemisen kannalta, koska jokainen trikotillomaniasta kärsivä tarvitsisi ainakin yhden ihmisen, joka puuttuisi asiaan ja painostaisi. Tsemppiä kaikille teille, jotka saman asian kanssa painitte. Uskon, että jonakin päivänä minulla on kauniit ripset enkä revi myöskään hiuksiani.Olen kärsinyt trikotillomaniasta jo vuosikymmeniä. Aloin nyhtää hienoja ripsiäni aivan alakouluiässä. Vaikka se sattui, siihen jotenkin jäi kiinni. Sitten tulivat hiukset. Kaikki lähtivät melko pahasti. Koulukiusaamistakin oli. Opiskelut vein läpi erilaisilla ponnareilla ja irtoripsillä varustautuneena.Myöhemmin olin vuosien psykoterapiassa. Ei apua pitkällä tähtäimellä. Sitten menin biologisesti suuntautuneelle psykiatrille, joka kirjoitti lääkkeitä oikein olan takaa. Seurasi usean kymmenen kilon turpoaminen, mutta oireet jatkuivat. Olen siis kokeillut kaikki mahdollisuudet ja nyt sitten käytän kiinteää hiuslisäkettä ja irtoripsiä. olo on suht. siedettävä. Äskettäin on löydetty geenijoukko, joka selittää tämän oireen perinnöllisyyden. Hiukset ja ripset kasvavat uudelleen vain tietyn määrän kertoja. Tämän jälkeen ne eivät kasva enää. Minullakin on kalju alue keskellä päälakea. Sinne voisi istuttaa omia hiuksia, mutta se olisi täysin turhaa, kun kuitenkin nyhtäisin ne pois. Olisin ollut elämässäni valmis luopumaan monesta, jos olisin tästä kurjasta sairaudesta voinut päästä eroon. Mutta näitä valintoja ei tehdä itse. Voimia kaikille kanssakärsijöille!
- on tämän tapaista.
Trikotillomaniahan on yleensä juuri hiuksien ja ripsien nyppimistä, mitä olen kuullut. Itse olen vuosia nyppinyt kaainalo karvojani... päivittäin moneen kertaan. Kainalot ovat aika pahan näköiset, aina punaiset ja iho usein rikki. En voi pitää tämän takia hihatonta tai edes löysää t-paitaa. Yleisiä pukuhuoneita on aika ikävä käyttää, ja pyrin olemaan nostamatta käsiäni. Tietysti olen yrittänyt moneen kertaan lopettaa mutta ei tule mitään. Kuulin sen olevan sairaus vasta psykiatriltani. Nypityt kainalot paljastuivat kun kroppani piti tarkistaa viiltojäljistä. Eli tämän lisäksi minulla on vielä masennusta, itsetuhoisuutta, ahdistuneisuutta, syömishäiriötä, sosiaalisten tilanteiiden pelkoa yms. niinkuin trikotillomaniaan voi liittyäkkin muita mielenterveys ongelmia. Trikotillomaniaani on auttanut mielialalääkkeet, joiden tarkoitus on pääasiassa hillitä masennusta ja syömishäiriö oireilua, mutta auttaa myös tähän. Vaikka edelleen nypinkin.
- wöwö
moii
- trikotillomaniasta kärsivä
hei! olen 16v tyttö ja minulla on trikotillomania. Se on kestänyt jo vuoden ja nyppimiseni kohdistuu silmäripsiin. Siksi haluaisinkin kipeästi apua tähän. Siitä tulee minulle todella hyvä olo kun nypin ripsiäni. Sellainen pakonomainen tarve nyppiä ripsiäni alkoi kun vanhempani erosivat. Ajattelin että se on vain joku tressi tila ja häipyy joskus ihan kuukaudenkin päästä, mutta nyt ihmettelenkin vaikka vanhempani ovat palanneet yhteen :) niin nypin ripsiäni vieläkin? :( en tiedä mistä muusta se voisi johtua paitsi tästä trikotillomaniasta. minä kyllä nyppisin jo pikkuisenakin ripsiäni kuukauden ja se jäi onneksi siihen, mutta sitten yht'äkkiä 15vuoden iässä aloin miettimään tressi tilanteeni poistamiseksi että miksi nyppisin ripsiäni silloin pikkuisena? sattuiko se? mitä jos koittaisin että sattuikohan se sillon? Sitten aloitin ripsieni nyppimisen ja se on kestänyt vuoden siitä lähtien :( Siksi haluaisinkin nyt kipeästi apua tähän. Joten toivoisin että voisitte auttaa rakkaat kanssakärsijät :/ toivoo: trikotillomaniasta kärsivä tyttö
- tutustukaa
Jos ei pääse asiaan perehtyneelle psykologille/lääkärille, voi kokeilla kotikonstina lainata kirjastosta kirjan "Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista". Trikottillomania on pakko-oiretyyppistä, mahdollisesti samat konstit voisivat tepsiä siihen kuin pakko-oireisiin - kyseisessä kirjassa on hyvin konkreettisia toimintaohjeita (esim. viivytä nyppimisen aloittamista - lupaa itsellesi nyppimishimon tullessa että "en nypi nyt, vaan nypin 10 minuutin päästä", ja pikkuhiljaa pitkittää aloittamisväliä, jolloin impulssia helpompi hillitä). Kertokaa, jos jollakin kokemuksia siitä että olisi saanut hyötyä tuosta kirjasta!
Jos psykoterapiaan menee, uskoisin että kognitiivinen psykoterapia paras.
Itselläni oli hiusten nyppimishäiriö yläaste/lukioiässä, kohdistui kaksihaaraisiin hiuksiin eli en nyppinyt niitä juuresta asti, vuosia kestettyään nyppimishimo jäi pois kun leikkasin hiukset niin lyhyiksi ettei kaksihaaraisia enää ollut/niihin ei enää yltänyt ja kun elämäntilanne muutenkin tasaantui (erinäisistä vaikeuksista johtunut ahdistus hellitti jne). Tosin nyppimistaipumus siirtyi hyvin pienessä määrin toiseen paikkaan - nypin välillä bikinirajaa tarkkaan pinseteillä - mutta se ei ole häiriöksi, sitä tapahtuu melko harvoin enkä jumitu siihen pitkiksi ajoiksi.
- Heluna79
Vanha ketju mutta pakko laittaa vastinetta. Sain eilen tietää että mun ripsien nyppiminen on sairaus ja että vaivaa sairastaa moni muukin. Valtava helpotus! Olen tähän mennessä luullut että se on vaan joku mun oma keksintö ja stressaavissa tilanteissa jotenkin turvaudun siihen. Tietysti nyppiminen tapahtuu kaikilta salassa, enkä ole siitä kenellekkään kertonut.
Tämä alkoi jo ala-asteella, silloin en välittänyt vaikka joku näki ja onneksi äitini puuttui asiaan ja sanoi ettei tuo ole normaalia. Nyppiminen jäi joksikin aikaa. Myöhemmin vaiva palasi ja tällä tiellä on menty nyt varmaan 10 vuotta. Nykyään jos ystäväni kysyvät miksi ei ripsiä ole, vetoan stressiin ja että hieron öisin silmiä ja ripsiä tippuu. On mennyt ainakin tähän mennessä läpi tuo valhe. En vain kehtaa myöntää totuutta.
En nypi ripsiä kokonaan vaan ainoastaan sisä- ja ulkonurkista. Välillä ripsiä on 1cm matkalla jäljellä. Hassultahan se näyttää ja silloin vituttaa rankasti. No ripset kasvaa takaisin ja jonkin ajan kuluttua teen sen taas. Mulla on/oli todella pitkät, kauniit ripset ja aina lapsena/nuorena kun kaikki oli tallessa, sain paljon kehuja kuinka kauniit ne ovat. Ei tule kehuja enää..
Lääkäriin tämän asian kanssa varmaan pitäisi siis mennä. Mutta kyllä hävettää..- tuttua
juttua tosiaan. itellä tämä ilmenee hiusten nyppimisenä joka alkoi todella voimakkaana jo ala-asteella (voit vaan kuvitella miten siihen osasi varautua). silloin en tietenkään voinut omasta tahdosta ajaa päätäni kaljuksi "pakkomielteeni" lopettamiseksi ja todellakin mua katottiin kuin jotain spitaalista jonki aikaa kunnes vanhempani päättivät että hiukset lähtee mielummin leikkaamalla, lääkärissäkin kävin joka puolestaan joutui selkeästi uuden tilanteen eteen eikä asialle silloin tehty mitään. jälkeen päin en ole kokenut mitään hoitoja hiusten suhteen tarpeelliseksi. mutta nyt vasta (huom. olen 26v mies) tutkittuani asiaa huomasin että tähän liittyy monesti muitakin tuttuja oireita, dermatillomaniaa (ihon nyppimistä) ja henkisempiä oireita jotka on itselleni arkipäivää (dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö saattaa heijastaa pakkomielteestäni kehonrakennukseen ja urheiluun. masennun todella jos en jaksakkaan treeneihin). ja sen vaan sanon että todellisen helvetin nämä kaikki on luonut ympärilleni. kuten mainitsin niin nyppiminen alkoi voimakkaana ja pidän edelleen pääni kaljuna. ajoittaisia syviä masennuksia tapahtuu (niin itsetuhoisia ajatuksia että niiden kanssa on välillä täysin sujut) vaikkakaan en niistä muille puhu. joskus saan jonkinmoisia touretten tyyppisiä kohtauksia keskittyessäni johonkin ja päästelen suusta sairaita juttuja joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa ja jotka huomaan itse vasta heti sanottuani sen, pelottavia tilanteita jopa omasta mielestä, onneksi tämä tapahtuu pääasiassa yksin ollessani mutta julkisesti olen oppinut tavan peittää sen esim mustaksi huumoriksi tai muuten vaan harhauttaa. aina sekään ei mene läpi ja mua voidaan pitää kahjona, todella noloa. samoin otan todella herkästi itseeni itseäni kritisoivista kommenteista (lue:paljon herkemmin kuin "normaali" ihminen). jutun kruunasi pari vuotta sitten alkaneet paniikkihäiriökohtaukset. saattaa vaan kuvitella mitä tämä on tehnyt sosiaalisille suhteilleni, vaikka tyttöystäviä on ollut useita ja suht pitkiäkin suhteita niin en ole varma haluanko enää edes vaivautua yrittämään. -luettuani että näitä ongelmia potevat ovat 90%:sti naisia niin entistä enemmän friikiksi tässä itsensä tuntee :D -ja tähän loppuun pikku piristys koska olen omat vaivani marissu julki ja koska valtaosa kerran on naisia: koska naisille on usein tärkeämpi tuo esteettinen puoli niin lohdutukseksi voin sanoa että kaljuus naisessa (oli sitten ripset taikka hiukset kyseessä) on ainutlaatuinen piirre ja aistikas yksityiskohta ja siksi erittäin HOT! :)
- lekuri28
tuttua kirjoitti:
juttua tosiaan. itellä tämä ilmenee hiusten nyppimisenä joka alkoi todella voimakkaana jo ala-asteella (voit vaan kuvitella miten siihen osasi varautua). silloin en tietenkään voinut omasta tahdosta ajaa päätäni kaljuksi "pakkomielteeni" lopettamiseksi ja todellakin mua katottiin kuin jotain spitaalista jonki aikaa kunnes vanhempani päättivät että hiukset lähtee mielummin leikkaamalla, lääkärissäkin kävin joka puolestaan joutui selkeästi uuden tilanteen eteen eikä asialle silloin tehty mitään. jälkeen päin en ole kokenut mitään hoitoja hiusten suhteen tarpeelliseksi. mutta nyt vasta (huom. olen 26v mies) tutkittuani asiaa huomasin että tähän liittyy monesti muitakin tuttuja oireita, dermatillomaniaa (ihon nyppimistä) ja henkisempiä oireita jotka on itselleni arkipäivää (dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö saattaa heijastaa pakkomielteestäni kehonrakennukseen ja urheiluun. masennun todella jos en jaksakkaan treeneihin). ja sen vaan sanon että todellisen helvetin nämä kaikki on luonut ympärilleni. kuten mainitsin niin nyppiminen alkoi voimakkaana ja pidän edelleen pääni kaljuna. ajoittaisia syviä masennuksia tapahtuu (niin itsetuhoisia ajatuksia että niiden kanssa on välillä täysin sujut) vaikkakaan en niistä muille puhu. joskus saan jonkinmoisia touretten tyyppisiä kohtauksia keskittyessäni johonkin ja päästelen suusta sairaita juttuja joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa ja jotka huomaan itse vasta heti sanottuani sen, pelottavia tilanteita jopa omasta mielestä, onneksi tämä tapahtuu pääasiassa yksin ollessani mutta julkisesti olen oppinut tavan peittää sen esim mustaksi huumoriksi tai muuten vaan harhauttaa. aina sekään ei mene läpi ja mua voidaan pitää kahjona, todella noloa. samoin otan todella herkästi itseeni itseäni kritisoivista kommenteista (lue:paljon herkemmin kuin "normaali" ihminen). jutun kruunasi pari vuotta sitten alkaneet paniikkihäiriökohtaukset. saattaa vaan kuvitella mitä tämä on tehnyt sosiaalisille suhteilleni, vaikka tyttöystäviä on ollut useita ja suht pitkiäkin suhteita niin en ole varma haluanko enää edes vaivautua yrittämään. -luettuani että näitä ongelmia potevat ovat 90%:sti naisia niin entistä enemmän friikiksi tässä itsensä tuntee :D -ja tähän loppuun pikku piristys koska olen omat vaivani marissu julki ja koska valtaosa kerran on naisia: koska naisille on usein tärkeämpi tuo esteettinen puoli niin lohdutukseksi voin sanoa että kaljuus naisessa (oli sitten ripset taikka hiukset kyseessä) on ainutlaatuinen piirre ja aistikas yksityiskohta ja siksi erittäin HOT! :)
Pakko jatkaa tähän viestiin, kun monet tuntuvat niin huolestuneilta siitä, ettei tällaisia pakko-oireita otettaisi vakavasti. Olen itse lääkäri ja kärsinyt trikotilomaniasta 8 vuotta. Ymmärrän täysin kuvailemanne oireet. Itse "harrastan" kulmien nyppimistä, aloitin tosin muista kehon karvoista. Alussa nyppimiskohtaukset kestivät tuntikausia ja rajoittivat muuta elämää, koska aikaa ei jäänyt usein melkein millekään muulle. Aloitettuani opiskelut siirryin ajanpuutteessa kulmakarvoihini, joita nypin joka päivä lukiessani ja ollessani omissa ajatuksissani. Olen myös tehnyt satoja lopettamispäätöksiä, mutta lopettaminen on mahdotonta. (vaikka elämäni on nykyään raiteillaan ja kaikki muut asiat todella hyvin.)
Olen myös kokenut joidenkin kirjottajien kokemat häpeän tunteet, kun asiasta on ollut pakko kertoa poikaystävälle. Hänellekin kerroin joitakin vuosia sitten vain itkunsekaisesti ja monen kuukauden harkinnan jälkeen pakon edessä, koska olimme menossa etelän matkalle ja tiesin, että meikki liukenee merivedessä. Uimahallissa en voi käydä muiden tuttujen kanssa. Vain lomilla pystyn vähentämään nyppimistä, mutta en koskaan pysty lopettamaan sitä kokonaan.
Alttius on varmasti perinnöllistä ja muut mielenterveyden häiriöt luonnollisestikin altistavat pakko-oireilullekin. Mutta kaikesta huolimatta häpeä oli tosiaan aiemmin itsellänikin niin valtava, että kerran kun kysyin ihotautilääkärin vastaanotolla mahdollisuudesta käyttää Rogainea kulmakarvoihin, en kehdannut kertoa syytä kysymykselleni.
Sinä jep-mies: hakeudu lääkäriin. Sinulla on niin paljon oireita ja saat varmasti apua. Hoida itsesi kuntoon. Olet vielä nuori ja elämässä on kaikkea ihanaa edessä(myös ihania naisia).
ja jos voin vielä lisätä itsestäni niin, nykyinen elämäni on ajoittaisesta stressistä huolimatta todella upeaa ja onnellista. Karvojen nyppiminen on vain jäänyt päälle. En usko, että olisin saanut tästä pitkäkestoista ongelmaa, jos olisin aikoinani hankkinut ajoissa apua yleiseen ahdistukseeni, joka laukaisi tämän(kin) vaivan. Sama viisaus koskee suurinta osaa muitakin sairauksia -ne kannattaa hoitaa ennen kuin ne kroonistuvat!
Taidanpa lukaista seuraavaksi jonkun edellä suositteleman kirjan: Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista. - trikotillomania
tuttua kirjoitti:
juttua tosiaan. itellä tämä ilmenee hiusten nyppimisenä joka alkoi todella voimakkaana jo ala-asteella (voit vaan kuvitella miten siihen osasi varautua). silloin en tietenkään voinut omasta tahdosta ajaa päätäni kaljuksi "pakkomielteeni" lopettamiseksi ja todellakin mua katottiin kuin jotain spitaalista jonki aikaa kunnes vanhempani päättivät että hiukset lähtee mielummin leikkaamalla, lääkärissäkin kävin joka puolestaan joutui selkeästi uuden tilanteen eteen eikä asialle silloin tehty mitään. jälkeen päin en ole kokenut mitään hoitoja hiusten suhteen tarpeelliseksi. mutta nyt vasta (huom. olen 26v mies) tutkittuani asiaa huomasin että tähän liittyy monesti muitakin tuttuja oireita, dermatillomaniaa (ihon nyppimistä) ja henkisempiä oireita jotka on itselleni arkipäivää (dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö saattaa heijastaa pakkomielteestäni kehonrakennukseen ja urheiluun. masennun todella jos en jaksakkaan treeneihin). ja sen vaan sanon että todellisen helvetin nämä kaikki on luonut ympärilleni. kuten mainitsin niin nyppiminen alkoi voimakkaana ja pidän edelleen pääni kaljuna. ajoittaisia syviä masennuksia tapahtuu (niin itsetuhoisia ajatuksia että niiden kanssa on välillä täysin sujut) vaikkakaan en niistä muille puhu. joskus saan jonkinmoisia touretten tyyppisiä kohtauksia keskittyessäni johonkin ja päästelen suusta sairaita juttuja joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa ja jotka huomaan itse vasta heti sanottuani sen, pelottavia tilanteita jopa omasta mielestä, onneksi tämä tapahtuu pääasiassa yksin ollessani mutta julkisesti olen oppinut tavan peittää sen esim mustaksi huumoriksi tai muuten vaan harhauttaa. aina sekään ei mene läpi ja mua voidaan pitää kahjona, todella noloa. samoin otan todella herkästi itseeni itseäni kritisoivista kommenteista (lue:paljon herkemmin kuin "normaali" ihminen). jutun kruunasi pari vuotta sitten alkaneet paniikkihäiriökohtaukset. saattaa vaan kuvitella mitä tämä on tehnyt sosiaalisille suhteilleni, vaikka tyttöystäviä on ollut useita ja suht pitkiäkin suhteita niin en ole varma haluanko enää edes vaivautua yrittämään. -luettuani että näitä ongelmia potevat ovat 90%:sti naisia niin entistä enemmän friikiksi tässä itsensä tuntee :D -ja tähän loppuun pikku piristys koska olen omat vaivani marissu julki ja koska valtaosa kerran on naisia: koska naisille on usein tärkeämpi tuo esteettinen puoli niin lohdutukseksi voin sanoa että kaljuus naisessa (oli sitten ripset taikka hiukset kyseessä) on ainutlaatuinen piirre ja aistikas yksityiskohta ja siksi erittäin HOT! :)
ollut yli 10v jo. Häpeän näyttää päätäni siksi pidän huivia julkisil paikoil, tai yleensäkin pidän päässä, paitsi nukkuessa ja joskus kotona
- shoelace
Huolimatta siitä, että viestiketju on jo hurjan vanha, en voi olla vastaamatta.
Luin tänään seiskaa, ja huomasin siellä terveysosiolla juttua trikotillomaniasta.
Tuntui, ihanko olis joutunu jonkilaiseen shokkiin.
Mie olen nyppiny lähinnä kulmiani ja silmäripsiäni vuosikaudet. Vaiva alkoi muistaakseni ollessani kahdentoista. olen siis sairastanut lähes viisi vuotta.
Varsinkin ripsettömyydestä olen saanut kärsiä, ja joskus itkenyt asiaa, kun oma perheenikään ei ole tajunnut asiaa, enkä ole osannu selittää tätä pakkomiellettä millään tavalla.
Aina tutustuessa uuteen ihmiseen, on vain kauhulla odottanut hetkeä, jolloin tuo huomaa, ja kysyy aiheesta.
Nykyään saatan peittää kulmakarvattomuuteni piirtämällä ne joka päivä. Kulmien piirtämistähän voi pitää osana omaa tyyliäni. Vuosikausien ripsettömyys on sensijaan ollut vaikea asia peitellä, ja se on pialnnut myös monta ihmissuhdetta, kun en ole itse voinut enää katsoa silmiin ihmisiä, jotka ovat aiheesta kysyneet.
Noin puolivuotta sitten sain kasvatettua ripseni takaisin.
Olen tästä suunnattoman kiitollinen, ja yritän tapella pakkomiellettä vastaan, vaikka nykyäänkin vahingossa aloitan saman tutun puuhan yrittäessäni keskittyä johonkin, tai ahdistuessani. Pelkään, että pian minulla ei taaskaan ole lainkaan ripsiä jäljellä, ja joudun peittelemään sitä.
Silloin on niin vaikea katsoa ihmisiä silmiin.
Olen käynyt psykologilla parisen vuotta, mutta en koskaan maininnut tästä aiheesta.
Nyt saatuani tietoon, että kyseessä on oikea sairaus, joka vaatii yleensä jonkinasisteista terapiaa, kadun etten ole tullut siitä maininneeksi. Olisin voinut saada apua.
Olen muuttamassa uudelle paikkakunnalle, ja harkinnut, josko hakeutuisin siellä terapiaan. Vaikka vaiva on nykyään lievempi kuin ennen, tunnen pakottavaa tarveta puhua siitä jonkun ammattilaisen, tai muuten asiaa ymmärtävän kanssa.
Olisi hienoa päästä puheväleihin jonkun kanssa, ja päästä yli vuosien ahdistuksesta sairauden vuoksi, nyt kun viimein pystyn tajuamaan, mistä on kyse.- Trikotillomaniac
Minä luin myös siitä samasta Seiskasta terveysosastolta ja shokki kuvastaakin
oikein hyvin omaakin reaktiotani. Vihdoin asiaan tuli selvyys! En ole ainoa maailmassa jolla on tämä ongelma, ehkä uskallan hakea apua jostain! Itse aloitin hiusten nyppimisen teini-ikäisenä, ja muistan elävästi hetken josta kaikki alkoi. Isäni oli tuonut töistä jonkin sortin mittalaitteen, jolla pystyi mittaamaan esineiden "paksuutta", JOPA HIUKSIA. Sitten mitattiin minkä paksuisia hiuksia kullakin oli ja repäistiin muutamat kunkin päästä. Se oli hauskaa pienen ihmisen mielestä, varsinkin kun huomattiin että ihmisen päässä on paljonkin eri paksuisia hiuksia. Siitä se sitten lähti. Veikaten kymmenen vuotta tätä nyt on kestänyt, ja oireilu on aaltoilevaa. Tekemisen puuttuessa oireilu kasvaa, myös stressin kasvaessa, lukiessa ja televisiota katsellessa. En usko kovin monen tajunneen ongelmaani, kaljuni ovat suht piilossa korvien takana ja päälaella (onneksi) joten siltä osin olen ollut "onnekas". Nuorempana kaljuni ollessa pahempi, jouduin kuitenkin turvautumaan huiviin ja sen semmoisiin. Äitini huomasi kaljuni, ja nyppimiseni jossain vaiheessa, mutta ei ymmärtänyt asian vakavuutta. Hän ei kysellyt asiasta mitään, vaan aina kun näki minut nyppimässä, hän vain tiuskaisi vihaisena että "Lopeta se nyppiminen!" Aloin pelätä sitä, enkä siksi todellakaan olisi uskaltanut hänelle edes avautua ongelmastani. Muutamat kerrat hän tiuskaisi isäni ja pikkuveljeni kuullenkin, jotka eivät reagoineet asiaan mitenkään, mutta minä olisin voinut vajota maan alle häpeästä. Ongelmani on estänyt luonnollisen käyttäytymisen monessa tilanteessa, mutta toisaalta minua myös kauhistuttaa, kuinka hyvin olen oppinut elämään ongelman kanssa. Sillä haluan kovasti tästä eroon! Haluan vielä joskus upeat hiukset, ja lähteä ihmisten ilmoille vaikka suoraan sängystä tukka sekaisin, niin ettei minun tarvitse miettiä ja pelätä näkyvätkö kaljuni vai ei! Olen uskomattoman helpottunut kun olen saanut selville että kyseessä on (niinkin hieno termi kuin) trikotillomania, ja etten ole yksin tai jonkinmoinen hullu. Ehkä tästä vielä päästään. :) Voimia kaikille asian kanssa painiville!
- sairastunu mieli
eläydyin niin tohon sun teksiis :( minulla on sama ongelma...sitä on jatkunut jo lähes 10 vuotta
monet kerrat olen yrittänyt lopettaa mutta sitten taas iskee...
minulle on sen takia tullut panikkihäiriöitä kun ihmiset katsoo minua...
iteluottamus ja omatunto tusan nuuskana.
tuntuu että kaikki ihmiset vieroksuisivat minua...nyt olen yrittänyt ihan tosissaan lopettaa :( siinä kestää vaan 2 kk ennenkuin kulmani ja ripseni kasvavat.
sniif....- dlgjsljg
Mistä johtuu tämä käsitys että psykologit eivät tietäisi tällaista vaivaa. Kyllä tietävät, ne on nääs opiskellu! Itselläni ei tällaista vaivaa ole, mutta kärsin ocd:sta, jonka yksi oire saattaa olla pakonomainen hiusten ja karvojen nyppiminen. Ocd:ta sairastaa Suomessakin 3-4 prosenttia väestöstä. Suosittelen ehdottomasti hakemaan apua niin olo helpottaa. Itse olin tulla hulluksi ocd:ni kanssa kun en tiennyt mikä minua vaivaa, kolmen vuoden jälkeen menin psykiatrille ja sain diagnoosin vartissa. Syön lääkkeitä ja ne helpottavat vaivaani. Lääkkeitä ei kannata pelätä, ne eivät tee pökkelöksi tai muuta persoonallisuutta. Tällaiset lääkepelot juontavat alkunsa vanhanajan lääkkeistä. Luultavasti saisitte lääkkeeksi serotoniinin takaisinottajan estäjiä, luulisin. Miksi painia yksin ongelman kanssa kun apuakin saa!
- kärsijä
dlgjsljg kirjoitti:
Mistä johtuu tämä käsitys että psykologit eivät tietäisi tällaista vaivaa. Kyllä tietävät, ne on nääs opiskellu! Itselläni ei tällaista vaivaa ole, mutta kärsin ocd:sta, jonka yksi oire saattaa olla pakonomainen hiusten ja karvojen nyppiminen. Ocd:ta sairastaa Suomessakin 3-4 prosenttia väestöstä. Suosittelen ehdottomasti hakemaan apua niin olo helpottaa. Itse olin tulla hulluksi ocd:ni kanssa kun en tiennyt mikä minua vaivaa, kolmen vuoden jälkeen menin psykiatrille ja sain diagnoosin vartissa. Syön lääkkeitä ja ne helpottavat vaivaani. Lääkkeitä ei kannata pelätä, ne eivät tee pökkelöksi tai muuta persoonallisuutta. Tällaiset lääkepelot juontavat alkunsa vanhanajan lääkkeistä. Luultavasti saisitte lääkkeeksi serotoniinin takaisinottajan estäjiä, luulisin. Miksi painia yksin ongelman kanssa kun apuakin saa!
Ihan siitä johtuu käsitys, että lähemmäs 20 psykoterapeutille tms. laitoin viestiä Jyväskylän seudulla viime keväänä, ja melkein kaikki ihmettelivät, mistä oikein puhun, tai sanoivat "aijaa, googlasin tämän nyt kun siitä puhuit, enpäs ollut kuullut aiemmin." Kaksi tiesi mistä puhuin, mutta kumpikaan ei ollut ikinä hoitanut ainuttakaan trichotillomaanikkoa.
Joten aika hyvällä kokemuksella voin sanoa, että ei vissiin sitten tarpeeksi hyvin kouluteta niitä kaiken maailman terapeutteja. - minäkin...
kärsijä kirjoitti:
Ihan siitä johtuu käsitys, että lähemmäs 20 psykoterapeutille tms. laitoin viestiä Jyväskylän seudulla viime keväänä, ja melkein kaikki ihmettelivät, mistä oikein puhun, tai sanoivat "aijaa, googlasin tämän nyt kun siitä puhuit, enpäs ollut kuullut aiemmin." Kaksi tiesi mistä puhuin, mutta kumpikaan ei ollut ikinä hoitanut ainuttakaan trichotillomaanikkoa.
Joten aika hyvällä kokemuksella voin sanoa, että ei vissiin sitten tarpeeksi hyvin kouluteta niitä kaiken maailman terapeutteja.Minä myös. Olen 15-vuotias ja on kärsinyt samasta sairaudesta noin 10-vuotta. Itsellä tapa kohdistuu erityisesti ripsiin ja kulmakarvoihin. Joku 3-vuotta sitten kävin neurologilla joka totesi minulla olevan trikotillomania. Neurologi nyt ei mitään puheterapiaa käytä, vaan lähinnä se oli jonkin sortin persoonallisuustesti, eli ei siis auttanut varsinaisesti mitään muuta kuin toi tiedon ihan sairaudesta.
Joskus pentuna revin myös hiuksiani, niin että muutama kalju kohta oli, mutta olen päässyt siitä eroon, kun sain vastaavaksi tavaksi etsiä kaksihaaraisia.
Välillä menee paremmin ja pystyn itselleni luvata että nyt jätän ne ripset rauhaan, ja jätänkin, mutta pian se taas alkaa. Yläripset lähtevät alaripsiä helpommin. Nyt ei ole niin paha kuin joskus on ollut, mutta vieläkin ihan selkeästi näkyy. Kulmakarvat osaan jättää tiettyyn pisteeseen rauhaan, niin että saan kajalilla ne kolottomiksi.
En halua tekoripsiä, sillä tiedän itse aiheuttavani tämän. Jos vasten omaa tahtoani menettäisin ripset, niin sitten mutta en halua myöntää itselleni olevan ihan toivoton sairauden kanssa. Ja enkä halua muiden huomaavan kun minut on totuttu näkemään vähä ja lyhytripsisenä.
Muutaman kerran kaverini ovat maininneet minulle asiasta ja siitä kuinka minulla on lyhyet ripset, ja silloin olen lähinnä hiljaa. Itsetuntoni on ihan ok, olen oppinut elämään asian kanssa, mutta puhuminen aiheesta on vaikeaa. En uskalla itkeä, olen tehnyt aika kovan kuoren itselleni, ja aina kun asiasta puhun, kyyneleet nousevat - ja siksi en halua ihmisille puhua vaikka se helpottaisi. Ja oikestaan inhoan ulkonäköäni, tosin välillä olen ihan tyytyväinenkin, mutta se putoaa nyppimisen jälkeisessä morkkiksessa. Kun katson kuvaa minusta nelivuotiaana, minulla oli erittäin kauniit ripset ja silmät. Ei vaan enää. Myös harmittaa se, kuinka muut puhuvat ripsarin laitosta ja meikkaavat toisiaan, ja minä en vain voi puhua aiheesta ja en halua päästä lähempään tarkkailuun.
Lapsena kun tätä ilmeni, vanhempani rankaisivat asiasta. "Kirjoita 100 kertaa en revi ripsiäni" "Kotiaresti". Nyt kun olen äitini kanssa jutellut asiasta ihan sairautena, on hänkin tajunnut ettei rankaisu auttanut vaan pahensi asiaa. Mutta ymmärrän häntä, hän oli peloissaan minun puolesta. Nykyään, eilenkin, hän huomasi minun nyppineen ripsiäni, ja sanoi että nyt sen on lopputtava, olen jo sen verran iso että pystyn lopettaa. En pysty, se on loppujen lopuksi pakkomielle, tahdosta riippumatonta, ja tapa josta en pääse pois, mutta äitini ei ole vielä sitä ymmärtänyt. Minulle on suositeltu kognitiivista psykoterapiaa, eli sijaistoimintaa, esim. stressileluja ja muovailuvahaa, mutta ei ole auttanut. Ainoastaan se kaksihaaraisten etsiminen on auttanut hiuksii.
Haluaisin ihan terapiaan, mutta en uskalla ottaa puheeksi. - hsdfkldsfkjsdfkl
kärsijä kirjoitti:
Ihan siitä johtuu käsitys, että lähemmäs 20 psykoterapeutille tms. laitoin viestiä Jyväskylän seudulla viime keväänä, ja melkein kaikki ihmettelivät, mistä oikein puhun, tai sanoivat "aijaa, googlasin tämän nyt kun siitä puhuit, enpäs ollut kuullut aiemmin." Kaksi tiesi mistä puhuin, mutta kumpikaan ei ollut ikinä hoitanut ainuttakaan trichotillomaanikkoa.
Joten aika hyvällä kokemuksella voin sanoa, että ei vissiin sitten tarpeeksi hyvin kouluteta niitä kaiken maailman terapeutteja.Pitäiskö ruveta psykologiks ku näköjään tiedän enemmän neurooseista ku ne...
- nainen--79
Täällä myös yksi hiusten nyppijä. Joskus murrosikäisenä nypin hiuksia hetken aikaa. Alkoi joskus sillon, kun ekaa kertaa tuli tukkaa värjättyä. Ennen värjäämistä mulla oli tosi paksu ja suora tukka. Värjäämisestä tukka hieman oheni ja jotenkin hiuksia puolihuolimattomasti haroessa sormiini eksyi oudon paksulta tuntuva hius. Se oli sitten jostain syystä pakko nyppästä pois.
Noin 8 vuotta sitten aloinkin jostain syystä hermostuksissani nyppiä hiuksia aina vaan enemmän. Ennen ainuttakaan kaljua kohtaa päässäni, näin unta siitä, että mulla on valtava kalju kohta päälaella. Jotenkin tuo uni sitten edisti tätä nyppimistä, niin että päänahkani oli aika ajoin todella kipeä (varsinkin kesäisin, jos ei pitänyt auringon paisteessa hattua päässä). Omaan nyppimiseeni kuului aluksi saada ne paksuimmat hiukset pois ja vielä sen rasvatupin kanssa. Sanomattakin on selvää, että se rasvatuppi syötiin ja etsittiin seuraavaa hiusta.
Koska hiukseni ohenivat nyppimisen ja värjäämisen myötä, alkoi minulle kelvata myös aivan ohkaiset hiukset. Pahimmillaan mulla on ollut kaljuja kohtia päälaella ja pään takasivuissa ja korvan yläetupuolella. Kyllä siinä sai monta kertaa tarkkaan miettiä miten tukkansa laittaa ettei kukaan vaan näkis.
Kenellekään läheiselle en ole tästä sairaudesta kertonut. Se on niin nöyryyttävää. Olen yrittänyt päästä tästä nyppimisestä eroon niin, että olen ajanut kaikki hiukseni pois. Tällä hetkellä mulla on noin 1,5 cm pituinen siilitukka. Toivon niin hartaasti, että jaksaisin antaa olla tukkani rauhassa sitten, kun se on kasvanut vielä kolmisen kuukautta.
Tämä tukan leikkuu on myös hiertänyt aika ajoin minun ja äitini välejä. Hän ei ymmärrä, koska en ole kertonut miksi leikkaan tukkani noin vuoden välein. Ja häpeältäni en vaan osaa sanoa.
Olen aina ollut hyvin poikamainen/miesmäinen tyttö/nainen, mutta ihan näin lyhyttä tukkaa en ikuisuuksia haluaisi pitää. Taustalla on jo muutenkin vakavaa masennusta ja itsetuhoisuutta, että olisin ollut ihan tarpeeksi kiusattu ilman tätä sairautta.
Vaikka tätä sairautta en toivo pahimmalle vihamiehellenikään, niin tavallaan on lohduttavaa tietää, että en ole tämän kanssa yksin, vaan on muitakin, jotka ymmärtää tän nyppimishelvetin ja kuinka paljon tavallaan näin pieni asia voi ihmistä syödä ja nöyryyttää.
Tsemppiä kaikille!!- ((:
Ihan kannustuksena kirjoitan, että ongelmasta voi todellakin päästä eroon. Miettikää mitä vahinkoa teette itsellenne. Kuinka paljon itsetunto kärsii ja miten se rajoittaa elämäänne.
Itse aloitin ripsien nyppimisen 8 vuotiaana. Mitään syytä siihen en tiedä, stressaava lapsuus? Vanhempien ero ja riidat mitä sain joka päivä todistaa? Ehkäpä. Minulla oli todella tuuheat ja kauniit ripset, olin todella kaunis lapsi. Kunnes sain tuon ihme päähänpiston. Minulla oli ennen tuota kavereita ja pojatkin tykkäsivät minusta. Kun aloin nyppiä ripsiäni, minä menetin kokonaan itsetuntoni. En osannut selittää itselleni miksi tein niin ja häpesin totaalisesti. Vanhemmat raivosivat siitä ja kaikki ihmettelivät että miten ne voivat noin vain kadota. En kertonut mitään ... välillä äiti yllätti minut nyppimispuuhista ja alkoi huutaa. Sain siitä jonkunlaista "tyydytystä". Esim kulmien nyppiminen ei olisi tuonut samanlaista tunnetta. Tein tuota 14 vuotiaaksi asti. Pilasin siis KUUSI VUOTTA elämästäni ja ihan itse.
Olisin varmaan voinut lopettaa koko touhun jossain vaiheessa, mutta kaikkihan olisivat arvanneet kun yhtäkkiä minulla olisi ollut ripset. En uskaltanut. Kaikki inhosivat minua, olinhan ruma ja oksettava. Siitä johtuvat varmasti nykyiset itsetunto ongelmani.
Joskus 14 vuotiaana kumminkin sain jonkun rohkeuden ja annoin ripsien olla. Oli se muistaakseni vaikeaa, mutta sen jälkeen kun silmissäni komeili ripsirivistö en ole koskenutkaan niihin nyppimisaikeissa. Nyt olen 19 vuotias. Olen yllättynyt että ripset edes kasvoivat takaisin. Eivät ne toki olleet enää sellaiset tummat ja todella tuuheat niinkuin pienenä, mutta ainakin isosiskoni kadehtii niiden pituutta ja ripsiväri tekee ihmeitä. Ennen siis isosiskoni haukkui minua äidin kanssa ja muistutti siitä miten ruma olen, mutta nykyään molemmat vain kadehtivat. Ripsien kasvamisen jälkeen sain rohkeutta ja aloin muutenkin kiinnittämään ulkonäkööni enemmän huomiota ja jossain vaiheessa huomasin että poikiakin roikkui perässä yhtä paljon kuin 7 vuotiaana ellei enemmän. Olin todella onnellinen. Se mitä tuosta rumana olemisesta hyödyin, osaan nyt arvostaa kaikenlaisia ihmisiä. Jos olisin ollut aina nätti tyttö, olisin varmaan kasvanut melkoisen kusipääksi ja pitänyt itseäni jotenkin jalustalla.
Toki menneisyys kalvaa joskus. Jotkut eivät edes tiedä että se ripsetön ihminen olin minä. Muutos on niin suuri. Kiusallista selitellä että on opiskellut jossain mutta kukaan ei ollut huomannut mitään, olin näkymätön jota kaikki vältteli. Nyt ne jotka olivat kiusanneet minua ja halveksineet, en todellakaan kadehdi heitä.
Toivottavasti saatte tuon lopetettua, on sääli pilaa elämänsä noin pienen asian takia. (: - sekaisin(nko)
((: kirjoitti:
Ihan kannustuksena kirjoitan, että ongelmasta voi todellakin päästä eroon. Miettikää mitä vahinkoa teette itsellenne. Kuinka paljon itsetunto kärsii ja miten se rajoittaa elämäänne.
Itse aloitin ripsien nyppimisen 8 vuotiaana. Mitään syytä siihen en tiedä, stressaava lapsuus? Vanhempien ero ja riidat mitä sain joka päivä todistaa? Ehkäpä. Minulla oli todella tuuheat ja kauniit ripset, olin todella kaunis lapsi. Kunnes sain tuon ihme päähänpiston. Minulla oli ennen tuota kavereita ja pojatkin tykkäsivät minusta. Kun aloin nyppiä ripsiäni, minä menetin kokonaan itsetuntoni. En osannut selittää itselleni miksi tein niin ja häpesin totaalisesti. Vanhemmat raivosivat siitä ja kaikki ihmettelivät että miten ne voivat noin vain kadota. En kertonut mitään ... välillä äiti yllätti minut nyppimispuuhista ja alkoi huutaa. Sain siitä jonkunlaista "tyydytystä". Esim kulmien nyppiminen ei olisi tuonut samanlaista tunnetta. Tein tuota 14 vuotiaaksi asti. Pilasin siis KUUSI VUOTTA elämästäni ja ihan itse.
Olisin varmaan voinut lopettaa koko touhun jossain vaiheessa, mutta kaikkihan olisivat arvanneet kun yhtäkkiä minulla olisi ollut ripset. En uskaltanut. Kaikki inhosivat minua, olinhan ruma ja oksettava. Siitä johtuvat varmasti nykyiset itsetunto ongelmani.
Joskus 14 vuotiaana kumminkin sain jonkun rohkeuden ja annoin ripsien olla. Oli se muistaakseni vaikeaa, mutta sen jälkeen kun silmissäni komeili ripsirivistö en ole koskenutkaan niihin nyppimisaikeissa. Nyt olen 19 vuotias. Olen yllättynyt että ripset edes kasvoivat takaisin. Eivät ne toki olleet enää sellaiset tummat ja todella tuuheat niinkuin pienenä, mutta ainakin isosiskoni kadehtii niiden pituutta ja ripsiväri tekee ihmeitä. Ennen siis isosiskoni haukkui minua äidin kanssa ja muistutti siitä miten ruma olen, mutta nykyään molemmat vain kadehtivat. Ripsien kasvamisen jälkeen sain rohkeutta ja aloin muutenkin kiinnittämään ulkonäkööni enemmän huomiota ja jossain vaiheessa huomasin että poikiakin roikkui perässä yhtä paljon kuin 7 vuotiaana ellei enemmän. Olin todella onnellinen. Se mitä tuosta rumana olemisesta hyödyin, osaan nyt arvostaa kaikenlaisia ihmisiä. Jos olisin ollut aina nätti tyttö, olisin varmaan kasvanut melkoisen kusipääksi ja pitänyt itseäni jotenkin jalustalla.
Toki menneisyys kalvaa joskus. Jotkut eivät edes tiedä että se ripsetön ihminen olin minä. Muutos on niin suuri. Kiusallista selitellä että on opiskellut jossain mutta kukaan ei ollut huomannut mitään, olin näkymätön jota kaikki vältteli. Nyt ne jotka olivat kiusanneet minua ja halveksineet, en todellakaan kadehdi heitä.
Toivottavasti saatte tuon lopetettua, on sääli pilaa elämänsä noin pienen asian takia. (:Hei!
Olen erittäin ahdistunut tällähetkellä.Istun töissä ja melkein itkua väännän tuntuu vain ettei jaksa enkä kenellekkään voi puhua,tai sitten en vain halua.
Minulla on oma yritys ja olen 27 vuotias nainen.
Seurustelen miehen kanssa jolla on diagnisoitu paha adhd.Itsellä todennäköisesti se myös mutta ikinä ei ole mielenkiinto riittäny loppuunasti että olisin kunnon diagnoosit hakenut.
Ja se että pitää jaksaa lapsen ja miehen takia ja että yritys pysyy pystyssä ja koska maailma pyörii mieheni ympärillä ei ymmärrys riitä minun ongelmiin....
Varasin huomiselle parturin ja tajusin että puolet päästä on nypitty ja en tiedä kehtaanko edes mennä.Huomaako ne?Olen huomannut että nyppiminen on pahentunut ahdistuksen myötä.Se on pelkästään hiusket mutta olen pakkomielteinen myös muidenkarvojen suhteen.Ajelen kasvoista karvat nypin kaikki karvat joska on "väärässä paikassa" ja nypin myös muiden jos huomaan että ne on väärässä paikassa.Muut ei tiedä tätä ongelmaa mutta muuten pitää minua "hassuna ja hauskana" itsepäisenä yms...
Sekavaa tekstiä ehkä mutta oli pakko avautua.... - hyväntuoja
sekaisin(nko) kirjoitti:
Hei!
Olen erittäin ahdistunut tällähetkellä.Istun töissä ja melkein itkua väännän tuntuu vain ettei jaksa enkä kenellekkään voi puhua,tai sitten en vain halua.
Minulla on oma yritys ja olen 27 vuotias nainen.
Seurustelen miehen kanssa jolla on diagnisoitu paha adhd.Itsellä todennäköisesti se myös mutta ikinä ei ole mielenkiinto riittäny loppuunasti että olisin kunnon diagnoosit hakenut.
Ja se että pitää jaksaa lapsen ja miehen takia ja että yritys pysyy pystyssä ja koska maailma pyörii mieheni ympärillä ei ymmärrys riitä minun ongelmiin....
Varasin huomiselle parturin ja tajusin että puolet päästä on nypitty ja en tiedä kehtaanko edes mennä.Huomaako ne?Olen huomannut että nyppiminen on pahentunut ahdistuksen myötä.Se on pelkästään hiusket mutta olen pakkomielteinen myös muidenkarvojen suhteen.Ajelen kasvoista karvat nypin kaikki karvat joska on "väärässä paikassa" ja nypin myös muiden jos huomaan että ne on väärässä paikassa.Muut ei tiedä tätä ongelmaa mutta muuten pitää minua "hassuna ja hauskana" itsepäisenä yms...
Sekavaa tekstiä ehkä mutta oli pakko avautua....Olette mahdollisesti massasta poikkeavasti älykkäämpiä ettekä tarvitse lääkkeitä.
Etsikää kaltaisianne ihmisiä ja huomaatte ettei vika ole todellakaan teissä vaan systeemissä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pakko-oireinen_häiriö - auttas?
hyväntuoja kirjoitti:
Olette mahdollisesti massasta poikkeavasti älykkäämpiä ettekä tarvitse lääkkeitä.
Etsikää kaltaisianne ihmisiä ja huomaatte ettei vika ole todellakaan teissä vaan systeemissä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pakko-oireinen_häiriötää oli tuolla Poliklinikka.fi ----ja aiheesta lisää kai wiki/Asetylcystein...ym netissä enkuksikin..ja totahan saa ainakin Mucoporetta nimellä apteekista ja millä muulla nimellä. >>>>>
Karvojen nyppimishäiriöstä eli trikotillomaniasta kärsivät potilaat näyttäisivät hyötyvän aminohappo N-asetyylikysteiinistä.
Karvojen nyppimishäiriölle on ominaista omien hiusten ja muiden karvojen toistuva nyppiminen, joka johtaa lopulta merkittävään ihokarvojen lähtöön. Karvojen nyppimistä edeltää usein jännittyneisyys ja sitä seuraa mielihyvän tai helpotuksen tunne. Trikotillomaniaa on perinteisesti lievitetty pakko-oireisen häiriön hoidossa käytettyjen lääkkeiden sekä kognitiivisen psykoterapian ja käyttäytymisterapian avulla.
Nyt Archives of General Psychiatry - lehdessä julkaistussa tutkimuksessa 50 karvojen nyppimishäiriöstä kärsivää aikuista satunnaistettiin kahteen ryhmään, joista toiseen kuuluvat saivat kolmen kuukauden ajan N-asetyylikysteiiniä ja toiset lumelääkettä. Lääkeannosta nostettiin asteittain niin, että tutkittavat saivat N-asetyylikysteiiniä ensimmäisten kuuden viikon ajan 1200 mg päivässä, jonka jälkeen annos tuplattiin.
N-asetyylikysteiinihoidon todettiin lieventävän merkitsevästi sitä saaneiden karvojen nyppimistä lumelääkeryhmään verrattuna. Hoidon vaikutukset tulivat selkeästi esille yhdeksän viikon kuluttua hoidon aloittamisesta. Lisäksi N-asetyylikysteiini osoittautui turvalliseksi ja hyvin siedetyksi.
Tulos on varsin mielenkiintoinen, sillä N-asetyylikysteiini on vanha aine, joka kehitettiin aluksi yskänlääkkeeksi. Sittemmin sille on löydetty käyttöä monen muun patogeneesiltään erilaisen sairauden hoidossa. N-asetyylikysteiinin vaikutus karvojen nyppimishäiriöön selittynee sen yhteydestä aivojen välittäjäaine glutamaatti-järjestelmään.
Tutkijoiden mukaan tulevaisuudessa olisi syytä selvittää N-asetyylikysteiinin pitkäaikaistehoa sekä sitä, kannattaisiko N-asetyylikysteiinihoito yhdistää kognitiiviseen psykoterapiaan.
Uutispalvelu Duodecim
- Ihan kiva
Hei,
Minulle tuli pakonomainen tarve kirjoittaa myös tänne. Kärsin samasta sairaudesta ja olen kärsinyt siitä jo about 15-vuotta. Muistan silti hyvin ihan ensimmäisen kerran kun nyppäsin ripsiäni, olin ala-asteella. Mielestäni mitään dramaattista ei ollut tapahtunut sitä ennen mutta se helpotus ja mielihyvän tunne kun nyppäsin tukun ripsiä oli koukuttavaa. Ripset lähtivät sen jälkeen pikku hiljaa kaikki ja aina kun tunsin että uusia tulee, tuli tarve nyppi ne heti pois. Näytin ihan sairaalta ja kerroinkin parhaalle kaverilleni silloin ripsettömyydestä. Hänellä oli taas tarve kertoa siitä koko luokalle ja häpeä oli tietysti silloin kovin kovin suuri. Kukaan ei ymmärtänyt mistä asia johtuu, enkä halunnut kertoa asiasta kenellekkään. Painoin vain pääni alas ja yritin olla huomaamaton. Veikkaan että huono itsetunto ja ujous on seuraus ala-asteen kokemuksesta. Nyt olen 26-vuotias, enkä edelleenkään halua kertoa asiasta. Itsetuntoani yritän parantaa koko ajan ja rohkaista itseäni. Olen ihan nätti tyttö ja minulla on kaikki hyvin. Olen onnistunut kasvattamaan ripset, paria heikkoa hetkeä lukuunottamatta. Täytyy vain uskoa itseensä ja "minä pystyn tähän". Kun ripset kasvoivat kunnolla viime jouluna, otin ripsienpidennyksen. Nyt niitä ei enää edes raaski nyppiä, vaikka tekisi ihan kauheasti mieli! Tälläisen "turhamaisen" pidennyksen olen suonut itselleni monen vuoden piinan jälkeen.
Huh, tulipa helpottunut olo kun sain kirjoittaa tämän!- seölseföjseglkj
Todella ikävää lukea kuinka moni häpeää vaivaansa. Musitakaa että ette ole sitä tarkoituksella hankkineet, se on osa ocd:ta. Itse kärsin pahasta emetofobiasta ja olen tullut siihen tulokseen että en sitä ala häpeilemään. Jos joku on vaikka juonut liikaa alkoholia ja uhkaa antaa ylen, ilmoitan rauhallisesti että anteeksi, mutta siirryn nyt toiseen tilaan, koska kärsin emetofobiasta. En suostu tuntemaan enää häpeää pelostani, sillä pelko on itsessään jo niin suuri kannettava, että en enää taakkaani lisää. Jospa kampaajallekin vain ilmoittaisi kärsivänsä trikotillomaniasta ja toteaisi että sen takia hiukset ovat nyt vähän huonossa kunnossa. Tämän jälkeen voi rauhassa jatkaa keskustelua muusta aiheesta. Luultavasti kampaaja jättää asian sikseen -koska ei varmaan edes tiedä mitä koko termi tarkoitti- ja tuntee tarvetta päästä wikipediaan. Tsemppiä kaikille!
- Enninimi
seölseföjseglkj kirjoitti:
Todella ikävää lukea kuinka moni häpeää vaivaansa. Musitakaa että ette ole sitä tarkoituksella hankkineet, se on osa ocd:ta. Itse kärsin pahasta emetofobiasta ja olen tullut siihen tulokseen että en sitä ala häpeilemään. Jos joku on vaikka juonut liikaa alkoholia ja uhkaa antaa ylen, ilmoitan rauhallisesti että anteeksi, mutta siirryn nyt toiseen tilaan, koska kärsin emetofobiasta. En suostu tuntemaan enää häpeää pelostani, sillä pelko on itsessään jo niin suuri kannettava, että en enää taakkaani lisää. Jospa kampaajallekin vain ilmoittaisi kärsivänsä trikotillomaniasta ja toteaisi että sen takia hiukset ovat nyt vähän huonossa kunnossa. Tämän jälkeen voi rauhassa jatkaa keskustelua muusta aiheesta. Luultavasti kampaaja jättää asian sikseen -koska ei varmaan edes tiedä mitä koko termi tarkoitti- ja tuntee tarvetta päästä wikipediaan. Tsemppiä kaikille!
Nyt veti mielen matalaksi. Pakko tulla purkamaan tuntoja tänne.
Minäkin olen kärsinyt trikotillomaniasta jo kymmenen vuoden ajan (olen 20-vuotias nyt), se ei ole kuitenkaan koskaan yltynyt kovin pahaksi. Eniten nyppiminen näkyy tietenkin ripsissä koska ne ovat koko ajan esillä eikä uusi ripsiä voi oikein liimata paljaaseen luomeen...
Itse en ole ikinä häpeillyt tätä pakko-oiretta. Löysin selityksen tälle typerälle käyttäytymiselle jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa ja ehkä se auttoi ymmärtämään että kyseessä on pakko-oire, ei oma hulluuteni. Häpeämättömyyden seurauksena olen myös kertonut perheelleni ja ystävilleni asiasta sitä kummemmin murehtimatta ja kaikki ovat suhtautuneet asiaan hyvin. Tällä halusin vain selvittää sitä että asiasta kannattaa kertoa läheisille! Se tuo paljon helpotusta omaan oloon kun ei tarvitse kaiken muun lisäksi vielä salailla tätä sairautta. Kaikki eivät kuitenkaan ymmärrä mistä tässä sairaudessa on lopulta kyse. Poikaystävänikin kysyy aina kun itken ripsettömiä silmiäni että miksen vaan lopeta, miksi nypin niitä kun tulee niin huono olo sitten. Kun ei sitä vaan pysty lopettamaan! En pysty.
En ole kuitenkaan hakeutunut missään vaiheessa hoitoon. Kuvittelen että pääsisin asiasta yli aivan itse. Mutta aina stressin yllättäessä ripset ja hiukset alkavat lähteä. Lukioaikana huomasin kaavan nyppimisessäni: koeviikkon aikana nypin koko ajan lukiessani yksin ja uuden jakson aikana pystyin kasvattamaan jälleen ripset ja tukkaa takaisin. Tänä vuonna pystyin pitämään nyppimisen hallinnassa lähes puoli vuotta. Aina kun kädet hakeutuivat päälaelle pystyin jotenkin kummasti keskeyttämään nyppimisen muutaman hiuksen jälkeen. Mutta nyt... Tällä viikolla olen repinyt muutaman yksinäisen illan aikana melkein kaikki ripset vasemmasta silmästä ja oikeasta ehkä puolet. Voitte kuvitella tätä *itutuksen määrää kun takana on kuitenkin noin pitkä hyvä jakso! Tämän romahduksen takia halusin jälleen tulla lukemaan vertaistukitarinoita netistä... Ehkäpä nyt pystyn taas rauhoittumaan ja olemaan nyppimättä.
Oletteko muuten huomanneet että kun hiukset ovat likaiset, niitä nyppii enemmän? - Naksuilija
Enninimi kirjoitti:
Nyt veti mielen matalaksi. Pakko tulla purkamaan tuntoja tänne.
Minäkin olen kärsinyt trikotillomaniasta jo kymmenen vuoden ajan (olen 20-vuotias nyt), se ei ole kuitenkaan koskaan yltynyt kovin pahaksi. Eniten nyppiminen näkyy tietenkin ripsissä koska ne ovat koko ajan esillä eikä uusi ripsiä voi oikein liimata paljaaseen luomeen...
Itse en ole ikinä häpeillyt tätä pakko-oiretta. Löysin selityksen tälle typerälle käyttäytymiselle jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa ja ehkä se auttoi ymmärtämään että kyseessä on pakko-oire, ei oma hulluuteni. Häpeämättömyyden seurauksena olen myös kertonut perheelleni ja ystävilleni asiasta sitä kummemmin murehtimatta ja kaikki ovat suhtautuneet asiaan hyvin. Tällä halusin vain selvittää sitä että asiasta kannattaa kertoa läheisille! Se tuo paljon helpotusta omaan oloon kun ei tarvitse kaiken muun lisäksi vielä salailla tätä sairautta. Kaikki eivät kuitenkaan ymmärrä mistä tässä sairaudessa on lopulta kyse. Poikaystävänikin kysyy aina kun itken ripsettömiä silmiäni että miksen vaan lopeta, miksi nypin niitä kun tulee niin huono olo sitten. Kun ei sitä vaan pysty lopettamaan! En pysty.
En ole kuitenkaan hakeutunut missään vaiheessa hoitoon. Kuvittelen että pääsisin asiasta yli aivan itse. Mutta aina stressin yllättäessä ripset ja hiukset alkavat lähteä. Lukioaikana huomasin kaavan nyppimisessäni: koeviikkon aikana nypin koko ajan lukiessani yksin ja uuden jakson aikana pystyin kasvattamaan jälleen ripset ja tukkaa takaisin. Tänä vuonna pystyin pitämään nyppimisen hallinnassa lähes puoli vuotta. Aina kun kädet hakeutuivat päälaelle pystyin jotenkin kummasti keskeyttämään nyppimisen muutaman hiuksen jälkeen. Mutta nyt... Tällä viikolla olen repinyt muutaman yksinäisen illan aikana melkein kaikki ripset vasemmasta silmästä ja oikeasta ehkä puolet. Voitte kuvitella tätä *itutuksen määrää kun takana on kuitenkin noin pitkä hyvä jakso! Tämän romahduksen takia halusin jälleen tulla lukemaan vertaistukitarinoita netistä... Ehkäpä nyt pystyn taas rauhoittumaan ja olemaan nyppimättä.
Oletteko muuten huomanneet että kun hiukset ovat likaiset, niitä nyppii enemmän?Heitänpä tuohon, että taidan kyllä itsekin nyppiä enemmän likaisia kuin puhtaita hiuksia.
Minäkin olen kärsinyt perhanan trikotillomaniasta jo monta vuotta, varmaankin ala-asteelta lähtien, ja nyt olen lukiossa toista vuotta, iältäni vasta 17. Koko tapa alkoi siitä, kun huvikseni pikkukakruna pyörittelin sormea tukassani ja sinne sitten muodostui hiussolmuja. Niitä sitten ratkoessa lähti kamalat määrät hiuksia päästä ja hiukset ohenivat aina hetkittäisesti.
Ala-asteella se taisi vaihtua siihen, että varovasti valitsen yhden hiuksen päästäni ja nyppäisen irti, usein vielä pyörittelen sitä sormissani tai peräti suussani. Joskus naputan hiuksen pieni pala kerrallaan hampaillani palasiksi ja nielen, tätä kai kutsutaan trikofagiaksi. Ei ole sitten mukava metsästellä hiuksenpätkiä uppoamasta ikeniin..
Lisäksi häpeän hieman sitä, että hiuksen nyppäistyäni puraisen kevyesti siinä mukana tulleen valkoisen palleron/soikion (hiusjuuri?) irti ja pureskelen senkin.
En ihan hirveästi ole tätä asiaa hävennyt, vaikka muistan vieläkin kun ala-asteella eräs kaverini kysyi että mitä oikein teen kun hiplaan tukkaani ja imeskelen hiuksiani. Kehkeytyi ajan kanssa tapa pitää huivia päässä, mutta nykyään en enää niitä käytä. Kuljen joko ilman mitään tai käytän sellaista kivaa lipallista lätsää.
Äitini ei aio hyväksyä sitä, että tämä olisi sairaus. Hän sanookin, että "kaikki nyppivät hiuksiaan joskus." Mutteivät sentäs näin pakkomielteisesti? Kaiken päälle äitini vielä kehotti että pureskelisin vaikka kynsiäni hiustennyppimisen sijasta, ja tadaa, nyt teen molempia :P
Olen pyrkinyt myös monta kertaa päättämään että hep, nyt se loppuu. Nyt lopetan. Mutta kuluu sitten minuutti tai pari tuntia, niin taas huomaan itseni nyppivän... eikä tunnu yhtään hyvältä. Siinä tiedostaa että alkaa tulla pian kaljuksi jos homma ei lopu.
Olen harkinnut, että käyn koulupsykologin juttusilla mainitsemassa asiasta, sillä olisin kovin kiinnostunut hoidosta, oli se sitten terapiaa tai lääkitystä.
Mutta kiitos jos jaksoitte lukea, ja tsemppiä kaikille kanssaeläjille. - teemunpuolesta
En taiennyt et muutkin kärsii tästä vaivasta, juu tota tukityhmää tarvitaan. Oon vähä myähäisherännyt talviunilta. ;(
Millo kevät tulee?
- toivoaon!
Toivon, että jollekin on apua tästä. Haluan ainakin kertoa omat kokemukseni tästä. Taisin olla 5-vuotias pieni kerholainen, kun aloin. Aloitin kulmakarvoista. Nyppiminen kuitenkin jäi vuoden sisällä, mutta sen jälkeen siirryin ripsiin, ollessani semmoset 8 vuotta vanha. Sekin jäi ja n. 10-vuotiaana alkoi hiusten nyppiminen. Se oli ajoittaista ja välillä oli parempia hetkiä. Nyt olen 19- vuotias nuori nainen. Pahin vaihe oli tossa 14-16 -vuotiaana. Kaljua aluetta oli ja paljon. Koko päälaki. Luulin todella, että mussa on joku vikana ja kellään en uskaltanut kertoa, vaikkakin lähimmät tais arvata.. Aika oli ehkä elämäni rankinta, koska olen muutoin yleensä aika tarkka ulkonäöstäni ja muutenkin. Kuka nyt ymmärtäis kaljua tyttöä.. Eipä kukaan, tai niin ainakin pelkäsin. Nyppimisestä yritin päästä eroon varmaan sata kertaa mut ei onnistunut. Otin itseäni niskasta kiinni ja rohkaistuin kertomaan sukulaiselleni. Asiaa puitiin monen monta kertaa, mutta tulosta ei näkynyt. Helpotti kuitenkin, että joku tiesi, ymmärsi ja auttoi. Rohkaistuin sitten ja puhuin myös siskolleni ja äidille. Vaikeinta täs ehkä on ollut se, että ton pahimman vaiheen aikana aloin seurustella 15-vuotiaana. Kun oltiin sitten seurusteltu semmoset pari vuotta, uskallaudin ensimmäist kertaa mennä rakkaan kans suihkuun yhdessä. Olin kyl puhunut hänelle asiasta, mut en koskaan uskaltanu näyttää. Minua helpotti ihan helvetisti se, et hän tiesi ja ymmärsi, kannusti, tsemppas, auttoi ja oli tukena. Jossain vaiheessa opin myös käyttämään huumoria asiassa, ja yhtenä päivänä peiliin sit katsoin ja tokaisin, että katoppa, oon vähänniinku juice leskinen... =) Kavereille en koskaan puhunut asiasta.
Se, miten peitin kaljun kohdan, siitä alkoi tulla iha rutiinia..
Nyt, olen maailman onnellisin, kun olen vihdoin selättänyt tämän nyppimisen. Tiedän, että vaikeita hetkiä tulee, mutta tiedän, että rakkaimmat ihmiseni ja ne jotka eniten ovat tässä asiassa auttaneet, auttavat silloinkin ja voin heille kertoa. Olen nyt ollut pitkänaikaa nyppimättä hiuksiani ja todella tyytyväinen tämänhetkisestä hiustyylistäni. Olin jo varma että tukka ei kasva..
Toivon että muutkin vois puhua läheisilleen tai kenelle vaan trikotillomaniasta. Ja mun mielestä trikotillomaniaa sairastavien (itse pidän sitä sairautena, siinä missä muutkin sairaudet) pitäs tavata toisiaan ja saada vertaistukea.
En nyt tule sanomaan, että KYLLÄ TE PÄÄSETTE SIIT EROON. Mut hei, se on mahdollista :) Tsemppiä kaikille ja puhukaa jonkun kanssa. Kaikesta voi selvitä, sen uskon. Itse voin henkilökohtasesti sanoo, et ihan oikeasti kaikesta voi selvitä, kokemuksella tiedän sen. Enempää en ala selittämään, mut kokemusta on, ja vielä ei ole henki lähteny! Kyl se siitä, kaikki järjestyy, jonain päivänä.- Miksa765
Pakkomielteisessä toiminnassa on kyse tavallaan "väärästä ohjelmoinnista" - ja tällaiseen vaivaan voi auttaa esim. hypnoosi. Joskus meillä ihmisillä tietty tunne laukaisee jonkin käyttäytymisen, jossa ei sinällään ole järkeä - mutta keholle siinä on aina jotain järkeä, se on esim. kanava purkaa jännitystä. Hypnoosin avulla voidaan löytää muita kanavia tai purkaa ko. "tunnesiltaa". En halua väheksyä erilaisten pitkäaikaisten keskusteluun perustuvien terapioiden vaikutusta ja niitä kannattaa varmasti käyttää, varsinkin jos tuntuu, että taustalla on sellaisia syitä, joita on syytä käsitellä, etteivät ne haittaa pahasti elämää. Joskus kuitenkin "oire" (tässä tapauksessa nyppiminen) voi kannattaa hoitaa ensin, koska siitä eroon pääseminen tai ongelman pieneneminen voi auttaa heti esim. itsetuntoon.
Jos haluaa kokeilla hypnoosia, kannattaa kiinnittää huomiota hypnoterapeutin valintaan. Tässä on kaksi asiaa: se, että terapeutti on kokenut tai ainakin jonkinlaisen koulutuksen läpikäynyt (lääkis ei ole mitenkään välttämätön, lääketieteessä hypnoosi on ollut väheksytty ihan viime vuosiin, nyt asia on alkanut edistyä). Toinen on se, että henkilön pitää itsestä tuntua luotettavalta - tämä auttaa rentoutumisessa. Hypnoosista muistaa yleensä kaiken, joten on turha muistella muksuna lukemaansa Aku Ankkaa, "olet vallassani" tms. Itse asiassa on täysin normaalia miettiä hypnoosin aikana "olenko minä muka hypnoosissa". Kokenut terapeutti kyllä tietää, missä tilassa toinen on varsin hyvin.
- hime16
Itselläni on ollut sama sairaus neljä vuotta (olen nyt 16) ja se kohdistuu hiuksiin. Muistan että koko homma lähti todella oudosta syystä, minulla ei ollut tapana nyppiä hiuksia mutta saimme pienen mikroskoopin kotiin ja sillä tietty tutkiskelin kaikkea mahdollista. Kerran nyppäsin hiuksen ja huomasin siinä olevan hiustupen jota aloin sitten katsella mikroskoopilla. Tein saman monta kertaa ja yritin nyhtää hiuksia niin että saisin hiustupen ehjänä ulos. Aloin nyppiä hiuksia ja kohta en osannut enää lopettaa, mutten kiinnittänyt suurempaa huomiota asiaan vielä silloin, sillä hiukseni olivat terveet ja suht paksut. Ala-asteella päälaellani oli jossain vaiheessa harvahiuksinen kohta, jota häpesin mutta se kasvoi takaisin ajan myötä. Seitsemännellä minulla oli päälaella ''tiputukka'' eli hassunnäköinen tupsu, kun hiukset kasvoivat takaisin. Nyt lukiossa vaiva on pahentunut stressin myötä. Hiuksen nypättyäni, jos siinä on hiustuppi, laitan sen huulilleni ja näperöin sitä ennen kuin nyppään uuden. Onko kellään samanlaista tapaa? Perheeni ei ymmärrä minua ja asiasta on todella vaikea puhua kun olen näin arka. Varasin ajan lääkäriltä, toivottavasti saan edes jonkinnäköistä apua.
- Tricotillomaniac
Elikäs, siitä on nyt noin vuosi kun kirjoitin tänne ensimmäistä kertaa ongelmastani. Silloin olin juuri löytänyt vastauksen tälle oudolle pakko-oireiselle tavalle. Tarvittiin vielä toinen vuosi, uusi itkuinen epätoivon hetki, ja eksyin uudestaan lukemaan tätä keskustelua, jonne en edes ollut muistanut itse kirjoittaneeni! No mutta nyt olen vihdoin kertonut ongelmastani lääkärille. Noin kuukausi sitten kaikki ahdistus kaatui niskaan ja varasin ajan työpaikkalääkärille. Suurin syy lääkäriin menemiseen oli minulla nyt todettu keskivaikea masennus, jota siivittää suuri ahdistuneisuus. Ahdistuneisuus ja masennus ovat varmasti molemmat jollakin tavalla liitoksissa tähän trikotillomaniaan. Sain mielialalääkkeet, joiden aloittamista harkitsin yli viikon. Nämä lääkkeet kuulema auttavat suurella todennäköisyydellä myös pakko-oireiseen käyttäytymiseen. Siltikin, mikäli lääkkeillä on positiivinen vaikutus minuun, lääkkeen tehoja saa odottaa jopa kuukauden. Nyt lääkettä noin kuukauden käyttäneenä, pikkuhiljaa annosta nostettuani, en ole sen suurempaa vaikutusta itse masennukseen ja ahdistukseen huomannut. MUTTA- suurena yllätyksenä hiusten nyppiminen on kuin huomaamatta vähentynyt! Ennen oli TÄYSIN MAHDOTONTA esim. lukea nyppimättä hiuksia, ja nyt olen lukenut sairauslomallani jo monta kirjaa ilman että sormet edes hakevat hiuksiin! (No, ehkä kerran olivat hakemassa, mutta ei edes tuntunut vaikealta palauttaa kättä kirjaan kiinni.)
Oli puhetta myös lääkäreiden tietämättömyydestä trikotillomaniaa kohtaan. Itse mentyäni lääkäriin, ja mainittuani "trikotillomaniasta", lääkäri heitti että:"Mikä se on, en edes tiedä mikä se on, jotain hiustennyppimistä vai?" No joo, pakko myöntää että tuli hieman hassu olo asiasta, mutta ei se mitään! Ei ainakaan tarvitse pelätä mitään lääkärin kauhistelua tms. Oma lääkärini sivuutti hiustennyppimiseni nimittäin huomattavan normaalina oireena toissijaiseksi hoidettavaksi, ja sanoi että on tärkeämpää hoitaa nyt ensin masennus. Ja totesimme myös että lääkkeellä on ilmeisesti ollut positiivinen vaikutus trikotillomaniaan, joka on hieno homma, sillä muita vaikutuksia lääkkeellä ei tosiaan toistaiseksi oikein ole ollut.
Viestini tässä tekstissä on lähinnä se, että EI TODELLAKAAN kannata jättää menemättä lääkäriin häpeän tms tunteiden vuoksi! Lääkärit tietävät kyllä pakko-oireisista häiriöistä, ja siitä että pakko-oireilu voi liittyä melkein mihin tahansa, kuten sitten karvojen nyppimiseen. Mutta terminä trikotillomania saattaa saada hetkeksi lääkärit hämilleen, mutta tarkemmalla kuvauksellahan sekin sitten selviää. :) Itsekin ajattelin AINA, että nyt lopetan tämän hulluuden, lopetan tämän seinään, ja selviän tästä itse. Mutta on pakko, ja helpompi vain myöntää että ulkopuolinen apu asiassa tuottaa haluttuja tuloksia.
Suosittelen suurella lämmöllä menemään lääkäriin tai vaikka kouluterveydenhoitajalle, ja kertomaan asiasta. Helpottaa HUOMATTAVASTI, kukaan ei sinulle varmasti naura, ja MIKÄ TÄRKEINTÄ- tarpeeksi varhaisessa vaiheessa ongelmaan takertuminen auttaa sinua pitkällä tähtäimellä niin paljon enemmän!
Itse siis olen tällä hetkellä 23-vuotias, ja noin kuukausi sitten ensimmäinen ihminen (lääkäri) kuuli ongelmastani. Omalla kohdallani tuhoa vain on päässyt tapahtumaan muuallakin kuin hiusten alueella. Ei todellakaan kannata sairastua tämän kiusallisen vaivan takia masennukseen kuten minä. Siitä paraneminen kun yleensä vie vähintään saman verran aikaa kun sitä on sairastanut.
hime16, minulla oli täysin sama tapa hiustennyppimisessä, sitä suurempi mielihyvä, mitä suurempi hiustuppi irtosi mukana. Ja hiustuppea oli pakko pyörittää huulilla, myös puraista. Meillä on kanssasi suht samalla tavalla alkanut tämä nyppiminen, jos luit aikaisempaa kirjoitustani...Myös sen olen rekisteröinyt, että likaisia hiuksia tulee nypittyä enemmän, paksumpia hiuksia nyhdettyä helpommin irti jne.
En haluaisi kuulla lisää tarinoita kuinka tästä murehditaan yksin, ja koetetaan selvitä ihan yksin. Rohkeasti apua hakemaan, sanoo kokemuksen syvä rintaääni. :) - Lopetan
Tricotillomaniac kirjoitti:
Elikäs, siitä on nyt noin vuosi kun kirjoitin tänne ensimmäistä kertaa ongelmastani. Silloin olin juuri löytänyt vastauksen tälle oudolle pakko-oireiselle tavalle. Tarvittiin vielä toinen vuosi, uusi itkuinen epätoivon hetki, ja eksyin uudestaan lukemaan tätä keskustelua, jonne en edes ollut muistanut itse kirjoittaneeni! No mutta nyt olen vihdoin kertonut ongelmastani lääkärille. Noin kuukausi sitten kaikki ahdistus kaatui niskaan ja varasin ajan työpaikkalääkärille. Suurin syy lääkäriin menemiseen oli minulla nyt todettu keskivaikea masennus, jota siivittää suuri ahdistuneisuus. Ahdistuneisuus ja masennus ovat varmasti molemmat jollakin tavalla liitoksissa tähän trikotillomaniaan. Sain mielialalääkkeet, joiden aloittamista harkitsin yli viikon. Nämä lääkkeet kuulema auttavat suurella todennäköisyydellä myös pakko-oireiseen käyttäytymiseen. Siltikin, mikäli lääkkeillä on positiivinen vaikutus minuun, lääkkeen tehoja saa odottaa jopa kuukauden. Nyt lääkettä noin kuukauden käyttäneenä, pikkuhiljaa annosta nostettuani, en ole sen suurempaa vaikutusta itse masennukseen ja ahdistukseen huomannut. MUTTA- suurena yllätyksenä hiusten nyppiminen on kuin huomaamatta vähentynyt! Ennen oli TÄYSIN MAHDOTONTA esim. lukea nyppimättä hiuksia, ja nyt olen lukenut sairauslomallani jo monta kirjaa ilman että sormet edes hakevat hiuksiin! (No, ehkä kerran olivat hakemassa, mutta ei edes tuntunut vaikealta palauttaa kättä kirjaan kiinni.)
Oli puhetta myös lääkäreiden tietämättömyydestä trikotillomaniaa kohtaan. Itse mentyäni lääkäriin, ja mainittuani "trikotillomaniasta", lääkäri heitti että:"Mikä se on, en edes tiedä mikä se on, jotain hiustennyppimistä vai?" No joo, pakko myöntää että tuli hieman hassu olo asiasta, mutta ei se mitään! Ei ainakaan tarvitse pelätä mitään lääkärin kauhistelua tms. Oma lääkärini sivuutti hiustennyppimiseni nimittäin huomattavan normaalina oireena toissijaiseksi hoidettavaksi, ja sanoi että on tärkeämpää hoitaa nyt ensin masennus. Ja totesimme myös että lääkkeellä on ilmeisesti ollut positiivinen vaikutus trikotillomaniaan, joka on hieno homma, sillä muita vaikutuksia lääkkeellä ei tosiaan toistaiseksi oikein ole ollut.
Viestini tässä tekstissä on lähinnä se, että EI TODELLAKAAN kannata jättää menemättä lääkäriin häpeän tms tunteiden vuoksi! Lääkärit tietävät kyllä pakko-oireisista häiriöistä, ja siitä että pakko-oireilu voi liittyä melkein mihin tahansa, kuten sitten karvojen nyppimiseen. Mutta terminä trikotillomania saattaa saada hetkeksi lääkärit hämilleen, mutta tarkemmalla kuvauksellahan sekin sitten selviää. :) Itsekin ajattelin AINA, että nyt lopetan tämän hulluuden, lopetan tämän seinään, ja selviän tästä itse. Mutta on pakko, ja helpompi vain myöntää että ulkopuolinen apu asiassa tuottaa haluttuja tuloksia.
Suosittelen suurella lämmöllä menemään lääkäriin tai vaikka kouluterveydenhoitajalle, ja kertomaan asiasta. Helpottaa HUOMATTAVASTI, kukaan ei sinulle varmasti naura, ja MIKÄ TÄRKEINTÄ- tarpeeksi varhaisessa vaiheessa ongelmaan takertuminen auttaa sinua pitkällä tähtäimellä niin paljon enemmän!
Itse siis olen tällä hetkellä 23-vuotias, ja noin kuukausi sitten ensimmäinen ihminen (lääkäri) kuuli ongelmastani. Omalla kohdallani tuhoa vain on päässyt tapahtumaan muuallakin kuin hiusten alueella. Ei todellakaan kannata sairastua tämän kiusallisen vaivan takia masennukseen kuten minä. Siitä paraneminen kun yleensä vie vähintään saman verran aikaa kun sitä on sairastanut.
hime16, minulla oli täysin sama tapa hiustennyppimisessä, sitä suurempi mielihyvä, mitä suurempi hiustuppi irtosi mukana. Ja hiustuppea oli pakko pyörittää huulilla, myös puraista. Meillä on kanssasi suht samalla tavalla alkanut tämä nyppiminen, jos luit aikaisempaa kirjoitustani...Myös sen olen rekisteröinyt, että likaisia hiuksia tulee nypittyä enemmän, paksumpia hiuksia nyhdettyä helpommin irti jne.
En haluaisi kuulla lisää tarinoita kuinka tästä murehditaan yksin, ja koetetaan selvitä ihan yksin. Rohkeasti apua hakemaan, sanoo kokemuksen syvä rintaääni. :)Minulla se on ollut vähän aaltoilevaa. Sain sen joskus ala-aste ikäisenä, ehkä 11 vuotiaana, kun huomasin että hiuksissa on kaksihaaraisia ja katkeilevia. Ja kun niistä katkeilevista veti, niin kuulu sellainen kiva naks-ääni :) Ja se nyppiminen jäi tietenkin heti päälle. Nypin ensin siis vain latvoja niistä hiuksista, missä oli iso kaksihaarainen tai "katkeileva". Sitten siirryin nyppimään juuresta asti, kun se hius oli niin mielenkiintoinen sieltä ylhäältäkin.. Ja kerranpa huomasin nyppäistyäni, että hius oli haaroittunut ihan juuresta. Niin sittenhän piti ruveta tietysti löytämään lisää sellaisia (olivat melkoisen harvassa.. :p). Kulmakarvoja nypin myös, mutta vain sellaisia mitkä tulivat tavallaan "yli" kulmakarvamallista. Ongelmana siinä oli vain se, että nypin ne pakonomaisesti pois vaikka kulmakarvaa ei vielä edes näkynyt kunnolla, jolloin ihoon tuli haava ja tavallaan kaivoin kulmakarvan pinseteillä väkisin ulos. Se jäi kuitenkin nopeati pois, kun ei oikein kehdannut joka kerta äidille selittää, että kissa raapaisi.
Äitini huomasi nyppimisen ja otti sitten kerran tuolille istumaan ja kertoi, mitä se oli. En ollut itse tajunnut asiaa ongelmaksi. Ei sitä ehtinyt tulla mielee että se vosi olla onglema ja koska en ollut kokenut sitä ongelmaksi, en ollut koittanutkaan lopettaa. Onneksi äitini selitti mitä se oli, jotta tajusin ruveta tekemään asialle jotain. Olin harrastanut nyppimistä reilun vuoden. Äitini itse oli harrastanut nuorempana samaa. Joten uskon että tämä voi olla perinnällistä. Tavallaan säikähdin äitin puhuttelusta. En siitä että hän olisin ottanut sen mitenkään väärin tai huonsti esille, vaan siitä että tajusin että se oli niin vakavaa.
No koitin sitten lopettaa, mikä tietenkin osoittutuikin aivan mahdottomaksi. Sitä jotenkin melkein alitajuntaisesti siirsi kädet hiuksiin. Varsinkin kun keskittyi johonkin, tai kun istui tunnilla eikä jaksanut kuunnella ja sitten huomasi oikein hyvän kaksihaaraisen sivusilmällä.. ja taas oli kädet hiuksissa. Välillä tavallaan havahtui siihen että huomaa taas nyppineensä. SItten päätin että nyt loppuu. Ja sitten se loppuikin. Noin vain. En nyppiny enää yläasteella, enkä lukiossa. Muistan kuinka ajattelin ja ihmettelin kuinka hassua oli että oli joskus NIIN vaikeaa olla nyppimättä. Pikkuhiljaa lukion lopulla huomasin aloittavani, tosin hyvin pienesti. Kun hiukset olivat todella pahassa kunnossa niin nypin vain latvoja (en juurineen). Mutta kun menin parturiin niin lakkasin heti kun latvat olivat terveet.
Noin vuosi sitten oli taas huonokuntoiset latvat ja varasin parturiajan. Yleensä olin lopettanut heti parturin jälkeen, mutta nyt etsin taas kaksihaaraisia, vaikka olin juuri parturissa käynyt. Hiusten nyppiminen ei hiuksissa juuri näy, kun ei juuresta asti lähde. Häiritsevää ja kiusallista se kuitenkin on kun tunnilla väkisin on sormet nyppimässä latvoja, ja on siitä kaveritkin kysyneet. Olen vastannut, että vanha tapa vain. Nyt nyppiminen on kuitenkin mennyt niin kiivaaksi että vaikka en niitä muusta kuin latvasta nypi, niin kyllä niitä sieltä juuresta aina irtoaa. Olen myös juuri muuttanut uudelle paikkakunalle ja aloittanut opiskelut. Hiuksia on alkanut lähteä suihkussa ja harjatessa, sekä ihan putoilemalla runsaasti syksyn mittaan. Parturi kertoi että se on melko yleistä syskyllä, mutta itse luulen sen johtuvan stressistä ja elämänmuutoksesta ja tuosta nyppimisestä. Huomaan että korvien takaa hiukset ovat harventuneet paljon. Pelkään myös että se myppiminen siirtyisi juuriin samanlailla kuin ennen.
Hassua että nyppiminen alkoi taas. Pitikin olla tyhmä ja löytää se vaiva "uudelleen". Mutta nyt aion olla taas reipas ja lopettaa :) Muistan että silloin kuin pienempänä lopetin ja onnistuin, pidin hiuksia ponnarilla. Joten eikun ponnari käyttöön! Uskon että pääsen eroon, kun kerran aiemminkin pääsin. Pitää vain olla päättäväinen. Mielummin lopetan väkisin ja vaikka sidon käteni, kuin rupean peittelemään kaljua ja häpeilemään (koska siihen se on varmasti menossa).
Veikkaan että tämä on niitä sellaisia juttuja mistä ei koskaan oikein parane ihan täydellisesti. Tai että voi olla vaikka koko elämänsä nypimättä niitä karvoja, mutta aina on se alttius ja riski aloittaa. Että aina pitää pitää ne kädet poissa sieltä, koska jos nyppäsee yhdenkin hiuksen, niin se on menoa sitten jo :) - outoa??
Lopetan kirjoitti:
Minulla se on ollut vähän aaltoilevaa. Sain sen joskus ala-aste ikäisenä, ehkä 11 vuotiaana, kun huomasin että hiuksissa on kaksihaaraisia ja katkeilevia. Ja kun niistä katkeilevista veti, niin kuulu sellainen kiva naks-ääni :) Ja se nyppiminen jäi tietenkin heti päälle. Nypin ensin siis vain latvoja niistä hiuksista, missä oli iso kaksihaarainen tai "katkeileva". Sitten siirryin nyppimään juuresta asti, kun se hius oli niin mielenkiintoinen sieltä ylhäältäkin.. Ja kerranpa huomasin nyppäistyäni, että hius oli haaroittunut ihan juuresta. Niin sittenhän piti ruveta tietysti löytämään lisää sellaisia (olivat melkoisen harvassa.. :p). Kulmakarvoja nypin myös, mutta vain sellaisia mitkä tulivat tavallaan "yli" kulmakarvamallista. Ongelmana siinä oli vain se, että nypin ne pakonomaisesti pois vaikka kulmakarvaa ei vielä edes näkynyt kunnolla, jolloin ihoon tuli haava ja tavallaan kaivoin kulmakarvan pinseteillä väkisin ulos. Se jäi kuitenkin nopeati pois, kun ei oikein kehdannut joka kerta äidille selittää, että kissa raapaisi.
Äitini huomasi nyppimisen ja otti sitten kerran tuolille istumaan ja kertoi, mitä se oli. En ollut itse tajunnut asiaa ongelmaksi. Ei sitä ehtinyt tulla mielee että se vosi olla onglema ja koska en ollut kokenut sitä ongelmaksi, en ollut koittanutkaan lopettaa. Onneksi äitini selitti mitä se oli, jotta tajusin ruveta tekemään asialle jotain. Olin harrastanut nyppimistä reilun vuoden. Äitini itse oli harrastanut nuorempana samaa. Joten uskon että tämä voi olla perinnällistä. Tavallaan säikähdin äitin puhuttelusta. En siitä että hän olisin ottanut sen mitenkään väärin tai huonsti esille, vaan siitä että tajusin että se oli niin vakavaa.
No koitin sitten lopettaa, mikä tietenkin osoittutuikin aivan mahdottomaksi. Sitä jotenkin melkein alitajuntaisesti siirsi kädet hiuksiin. Varsinkin kun keskittyi johonkin, tai kun istui tunnilla eikä jaksanut kuunnella ja sitten huomasi oikein hyvän kaksihaaraisen sivusilmällä.. ja taas oli kädet hiuksissa. Välillä tavallaan havahtui siihen että huomaa taas nyppineensä. SItten päätin että nyt loppuu. Ja sitten se loppuikin. Noin vain. En nyppiny enää yläasteella, enkä lukiossa. Muistan kuinka ajattelin ja ihmettelin kuinka hassua oli että oli joskus NIIN vaikeaa olla nyppimättä. Pikkuhiljaa lukion lopulla huomasin aloittavani, tosin hyvin pienesti. Kun hiukset olivat todella pahassa kunnossa niin nypin vain latvoja (en juurineen). Mutta kun menin parturiin niin lakkasin heti kun latvat olivat terveet.
Noin vuosi sitten oli taas huonokuntoiset latvat ja varasin parturiajan. Yleensä olin lopettanut heti parturin jälkeen, mutta nyt etsin taas kaksihaaraisia, vaikka olin juuri parturissa käynyt. Hiusten nyppiminen ei hiuksissa juuri näy, kun ei juuresta asti lähde. Häiritsevää ja kiusallista se kuitenkin on kun tunnilla väkisin on sormet nyppimässä latvoja, ja on siitä kaveritkin kysyneet. Olen vastannut, että vanha tapa vain. Nyt nyppiminen on kuitenkin mennyt niin kiivaaksi että vaikka en niitä muusta kuin latvasta nypi, niin kyllä niitä sieltä juuresta aina irtoaa. Olen myös juuri muuttanut uudelle paikkakunalle ja aloittanut opiskelut. Hiuksia on alkanut lähteä suihkussa ja harjatessa, sekä ihan putoilemalla runsaasti syksyn mittaan. Parturi kertoi että se on melko yleistä syskyllä, mutta itse luulen sen johtuvan stressistä ja elämänmuutoksesta ja tuosta nyppimisestä. Huomaan että korvien takaa hiukset ovat harventuneet paljon. Pelkään myös että se myppiminen siirtyisi juuriin samanlailla kuin ennen.
Hassua että nyppiminen alkoi taas. Pitikin olla tyhmä ja löytää se vaiva "uudelleen". Mutta nyt aion olla taas reipas ja lopettaa :) Muistan että silloin kuin pienempänä lopetin ja onnistuin, pidin hiuksia ponnarilla. Joten eikun ponnari käyttöön! Uskon että pääsen eroon, kun kerran aiemminkin pääsin. Pitää vain olla päättäväinen. Mielummin lopetan väkisin ja vaikka sidon käteni, kuin rupean peittelemään kaljua ja häpeilemään (koska siihen se on varmasti menossa).
Veikkaan että tämä on niitä sellaisia juttuja mistä ei koskaan oikein parane ihan täydellisesti. Tai että voi olla vaikka koko elämänsä nypimättä niitä karvoja, mutta aina on se alttius ja riski aloittaa. Että aina pitää pitää ne kädet poissa sieltä, koska jos nyppäsee yhdenkin hiuksen, niin se on menoa sitten jo :)Moi. oon kohta 14 w tyttö ja kärsin trikotillomaniasta. mulle se on kans tosi arka aihe ja on tosi vaikee kattoo ihmisii suoraan silmiin ku tuntuu että ne tuijottaa vaan ripsettömiä silmiäni... vaiva alkoi kun olin 5. luokalla. nypin silloin kulmakarvoihini loven. Se toistui muutamia kertoja, mutta jäi kuitenki toistaiseksi pois. Nyt on tullut revittyä ripsiä jo monta kuukautta ja pelkään ettei ne enää kasva takaisin. Olen monesti yrittänyt lopettaa mutta aina kun jään esim. yksin niin nyppiminen alkaa. Koulussa on luokkatoverini jo monesti kysynyt miksei minulla ole ripsiä ja kulmakarvoja. nyt kun niidenkin nyppiminen on taas alkanut. menen aina silloin ihan noloksi ja yritän vain vaihtaa puheenaihetta. Sisimmässäni tunnen suurta vihaa, surua, ahdistusta ja häpeää itseäni kohtaan kun en voi lopettaa... pian on psykologille varattu aikani ja toivon että hän voisi auttaa ongelmassani.
- Yksi nyppijä
onko pk-seudulla?
- H
Moikka,
Oon 30-vuotias "tyttönen" ja kärsinyt trikotillomaniasta noin 20 vuotta, melko kauan siis...
Nyppiminen on kohdistunut ripsiin ja kulmakarvoihin. Se alkoi ensin ripsien nyppimisellä, olin silloin ehkä jotain 8-9 vuotias, mutta jatkui pian kulmakarvoihin. Siitä lähtien olen nyppinyt jatkuvasti molempia eikä loppua näy.
Kun on lukenut noita muita tekstejä, niin mahtaako olla ketään kuka olis kärsinyt niin kauan kuin minä...? Oon huomannut, että jos oon ollut muutaman päivän (mikä on siis mulle jo uskomaton saavutus!), niin ripset ja kulmat alkaa kasvamaan (mikä sinänsä on mun mielestä ihme, että ylipäätään kasvaa enää), mutta ei pysty lopettamaan, vaikka tosiaan minäkin tehnyt satoja päätöksiä, että nyt loppuu.
Lääkäriin en ole koskaan edes ajatellut mennä. Joskus 5 . luokalla ollessani kävin silmälääkärillä, joka antoi neuvoksi olla nyppimättä, ei maininnutkaan trikotillomaniasta tai ylipäätään puhunut sairaudesta.
Itse löysin googlettamalla nimen tälle ja sen, että tämä onkin sairaus.
Mutta nyt tätä keskustelupalstaa lukiessani huomaan, että ei todellakaan ole mikään harvinainen sairaus!
Kaipaisin kovasti juttuseuraa, koska tästä tietää ainoastaan vanhempani, jotka hekään eivät ole puuttuneet asiaan sitten yläasteikäni jälkeen...
Häpeä asiasta on valtava edelleen, vaikka kärsitty on tosiaan jo parikyt vuotta ja olisi aika ottaa itseään niskasta kiinni, lopettamaan ei kuitenkaan pysty, mutta josko juttelemeinen "samankaltaisen" kanssa auttais? Eli olisiko Pirkanmaan alueella sairaudesta kärsiviä? - outoa??
H kirjoitti:
Moikka,
Oon 30-vuotias "tyttönen" ja kärsinyt trikotillomaniasta noin 20 vuotta, melko kauan siis...
Nyppiminen on kohdistunut ripsiin ja kulmakarvoihin. Se alkoi ensin ripsien nyppimisellä, olin silloin ehkä jotain 8-9 vuotias, mutta jatkui pian kulmakarvoihin. Siitä lähtien olen nyppinyt jatkuvasti molempia eikä loppua näy.
Kun on lukenut noita muita tekstejä, niin mahtaako olla ketään kuka olis kärsinyt niin kauan kuin minä...? Oon huomannut, että jos oon ollut muutaman päivän (mikä on siis mulle jo uskomaton saavutus!), niin ripset ja kulmat alkaa kasvamaan (mikä sinänsä on mun mielestä ihme, että ylipäätään kasvaa enää), mutta ei pysty lopettamaan, vaikka tosiaan minäkin tehnyt satoja päätöksiä, että nyt loppuu.
Lääkäriin en ole koskaan edes ajatellut mennä. Joskus 5 . luokalla ollessani kävin silmälääkärillä, joka antoi neuvoksi olla nyppimättä, ei maininnutkaan trikotillomaniasta tai ylipäätään puhunut sairaudesta.
Itse löysin googlettamalla nimen tälle ja sen, että tämä onkin sairaus.
Mutta nyt tätä keskustelupalstaa lukiessani huomaan, että ei todellakaan ole mikään harvinainen sairaus!
Kaipaisin kovasti juttuseuraa, koska tästä tietää ainoastaan vanhempani, jotka hekään eivät ole puuttuneet asiaan sitten yläasteikäni jälkeen...
Häpeä asiasta on valtava edelleen, vaikka kärsitty on tosiaan jo parikyt vuotta ja olisi aika ottaa itseään niskasta kiinni, lopettamaan ei kuitenkaan pysty, mutta josko juttelemeinen "samankaltaisen" kanssa auttais? Eli olisiko Pirkanmaan alueella sairaudesta kärsiviä?minä en ehkä (en todellakaan) ole paras sinua neuvomaan, mutta kannatan ajatusta puhua jollekkin. On se sitten psykologi tai hyvä ystävä tai samasta sairaudesta kärsivä. Kunhan saa puhua asiasta. Minua se ainakin helpottaa.
- tukkatyttö
Hei taas kaikille, postasin tuon viimeisen kommentin ja lähes heti perään minua alkoi surettaa etten voi tarjota enempää toivoa tämän taudin suhteen. Teidän kaikkien innoittamana olenkin päättänyt tehdä jotain mitä en ole vuosiin enää tehnyt. Yrittää, tosin tällä kertaa aion toimia uusin ja omin metodein.
Ensinäkin mikäli olen ymmärtänyt oikein meitin aivot toimivat alla olevasti: aivoissa kulkee viestejä tai ajatuksia jatkuvasti olemassa olevia reittejä pitkin mutta koko ajan myös muodostuu uusia reittejä, uusille ajatuksille, viesteille. Normaalisti viesti kulkee reittiä pitkin välittäen informaation tarvittaville ”tahoille” synapseille. Pakko oireisella viesti jää poukkoilemaan reitille edestakaisin. Antaen käskyä toiminnasta tai ajatuksesta yhä uudestaan. Mutta yhtälailla kuin näitä reittejä syntyy niitä myös ”kuolee” tai siirtyy passiiviseen olemassa oloon, jos niitä ei käytetä. Eli jos jotain asiaa ei tee tarpeeksi pitkään aikaan, se niin sanotusti katoaa, mutta joskus saattaa olla mahdollisuus palauttaa reitti mieleen, eli aktivoida tällainen passiivinen reitti uudestaan tai sitten aivot luovat uuden reitin. Joten jos olen ymmärtänyt oikein fysiologisesti nyppimisestä on mahdollista päästä eroon, jos saa tarpeeksi kauan vältettyä sitä. Koska en halua leikata hiuksiani täysin pois olen luonut suunnitelman.
Ensimmäisenä aion pyrkiä poistamaan mielihyvän tunteen rangaistus/ palkitsemis- menetelmällä, perus Pavlovin koira. Minulla on kuminauha ranteessani kun tunnen pakko ajatuksien lähestyvän tai pakko oireilen, räpsäytän näpäkästi kuminauhalla ranteeseeni. Tilanteen jälkeen kun tunnen oloni rauhalliseksi palkitsen itseni pastillilla.
Toiseksi pyrin keskeyttämään pakko oireen alku vaiheessa, kuminauha räpäytyksen jälkeen menen keittämään teetä, tai nousen ylös koska seisoessani harvoin nypin.
Kolmanneksi käytän huivia pystyessäni ja hiuksia kiinni aina kun huivi on pois suljettu.
Neljänneksi korvaan menetetyn endorfiinin, lisäämällä liikunta kertani salilla kahdesta neljään.
Näillä metodeilla aion lähteä ainakin yrittämään, olen liittynyt OCD foorumiin jos haluat keskustella ”projektistani” tai antaa vinkkejä. - täälläkin yksi
oon 19-vuotias opiskelija tampereelta (tyttö) ja kärsinyt tästä pakko-oireesta n.8 vuotta (voi että kamala ajatella että jo niin pitkän aikaa.). se alko ripsistä, ja muistan vielä ihan tarkalleen miten: katoin telkkarista jotain lastenohjelmaa missä joku tyttö huomasi että siltä oli irronnu ripsi ja sitte sille sanottiin että jos puhaltaa sen sormelta niin saa toivoa ja toive toteutuu. no sitte mä ihan huvikseni kokeilin, nyppäisin ripsen irti ja siitä se sitten lähti. (mitä jos en ois ollu sillon telkkarin ääressä, oisko tää alkanut siltikin...? :o :D)
huomasin ongelman jo melko alkuvaiheessa kun toiseen luomeen ilmestyi ihan kalju aukko, ja vähän säikähdin, mutta en siltikään pystynyt lopettamaan. sitten äitini huomasi. hän suuttui vähän ja alkoi tivaamaan että nypinkö mä mun ripsiä. rupesin itkemään, ja äiti sitten lohdutti että hän vain huolestui. no, sitten asiasta tuli puhetta isoveljeni ja äidin kanssa, ja veljellä oli kuulemma kans lähteny ripset joskus. en oikein tiedä oliko syynä nyppiminen vai joku muu, se ei selvinnyt koska ei asiasta kuitenkaan juurta jaksaen keskusteltu, mainittiin vain.
kerran vielä muistan että äiti käski lopettaa, ja sanoi että ihan kamalan näköistä kun ei ole ripsiä silmissä. no, sitten ei äiti ole enää kysellyt asiasta, mutta olin todella ahdistunut silloin kun vaiva oli todella paha eikä ollut melkein yhtään ripsiä. pelkäsin aina että äiti huomaa uudestaan ja suuttuu.
kerran ala-asteella yks kaveri kysy että miks mä aina nyplään mun silmää, ja sanoin vaan että kun sitä joskus kutittaa. ja yläasteella eräs toinen sanoi että mulla on tosi vaaleat ripset (joo, eihän niitä edes ollut). olin todella vaivantunut tilanteissa joissa olin jonkun lähellä... esim. vaikka jos oli roska silmässä ja joku tarjoutui katsomaan, niin en todellakaan antanut.
uskon että tämä oire vaikutti mun itsetuntoon hyvin paljon. en tuntenut itseäni nätiksi tytöksi, koska minulla ei ollut ripsiä, ja silloin kun en vielä meikannut niin näytin aika oudolta ja omasta mielestä rumalta/sairaalta. koska en tuntenut itseäni tyttömäiseksi, en kokenut olevani muutenkaan normaali. vanhempana(yläasteella) en alkanut meikkaamaan, vaika koin itseni rumaksi, koska ajattelin etten ole normaali tyttö, ettei minulla ole "oikeutta" meikata.. taino ei ihan noinkaan, mutta minua hävetti vaan enkä arvostanut itseäni yhtään. varsinkin oli kamalaa kun ystävälläni oli tosi tuuheat ja tummat ripset ja kaikki kehui niitä.
olen nyppinyt myös hiuksia, mutta sitä ei kestänyt kovin kauaa. kampaaja kerran huomasi lyhyemmän tupsun ja ihmetteli sitä mutta sitten se homma jäi. sitten nypin myös kulmakarvoja, ja siitä kehkeytyi kyllä kans ihan näkyvä ongelma, mut sitten sekin jäi. ripsien nyppiminen alkoi vähentyä joskus ehkä lukion puolessa välissä. ajattelin vaan etten halua olla ruma enää. joskus kun istuin yksin huoneessa esim. lukemassa kokeisiin niin saatoin nyplätä silmiä(lähinnä vasenta silmää) ja joskus meni hermo ja otin laatikosta sukat ja pistin ne käsiin etten ois nyppinyt :D ihan ÄÄRETTÖMÄN turhauttavaa kun haluaa päästä eroon, muttei vain pääse!!!! kun siinä ei järkiajattelu auta.
mutta ei tämä vaiva vieläkään oo täysin loppunut vaikka onkin huomattavasti helpottanu. nytkin on vasemmassa luomessa kaks aukkoa(muuten kyllä aika hyvän tasaisesti ripsiä), mutta oikeassa on ihan suht normaali rivistö, enkä niitä nypikään. ja kun meikkaan niin ei niitä aukkoja huomaa kun ei ne ripset muutenkaan niin tuuheat ole.
ok jatkanpa sit toiseen viestiin ku ei mahdu..- jatkuuu....
ELI vaikkei nyt liittyisi aiheeseen, niin pakko avautua myös tähän liittyvistä muista jutuista:
oon myös pureskellut kynsiä ihan niin kauan kun muistan. siitä on yritetty päästä eroon lapsena ja nuorena mutta mikään ei pitkän päälle auta. enää en jaksa siitä stressata. jos puren niin puren, en voi sille mitään. olen vaan nyt iloinen etten enää nypi ripsiä niin paljoa, ettei joku kynsien pureskelu jaksa enää liikuttaa.
lisäksi mulla tulee ihan päivittäin kaikkia pikkujuttuja, jotka on "pakko" tehdä. ne ei oo mitään tiettyjä, vaan keksin niitä ihan mistä vaan. esim. että on pakko ottaa tuo tietty haarukka tai muuten tapahtuu jotain ikävää. kuulostaa ihan idiootilta, mutta sitten on pakko vaihtaa se haarukkaa siihen "oikeaan" etten vaan katuisi sitä sitten myöhemmin. kyllä mä ajattelen ihan siinäkin hetkessä että "ei tässä oo mitään järkeä" mutta ei se mitään auta. joskus keksin sitten vaikka mitä selityksiä päässäni että välttyisin tekemästä jotain mitä olisi "pakko" tehdä.
sitten minulla oli nuorempana ainakin lievän asteisia paniikkihäiriöitä iltaisin, mutta ne harvenivat iän myötä ja nykyään ei ole ollut enää. tämänkin asian olen oivaltanut vasta nyt vanhempana.
eli siis on alkanut tuntua että varmasti ihan yleisesti on jotain vähän vialla päässä :D ei kuitenkaan koskaan mitään itsetuhoa tms, joten en ole ollut silleen huolissani, mutta kuitenkin ajattelen etten ole "normaali". en tiedä mistä nämä kaikki oireet johtuvat. lapsena meillä kyllä vanhemmat riiteli kotona melko paljon, ja muistan että tietyt tilanteet oli ahdistavia kun aattelin että "no kohta ne alkaa taas riidellä, kohta se äiti taas suuttuu tuosta jutusta" jne. eli siis ehkä siitä on tullut semmonen hermostuneisuus ainakin osittain.
ok nyt tulee jo niin pitkä teksti. no ihan sama.
kavereille en oo koskaan avautunut nyppimisestä. oon kyllä miettiny että nyt kun oon jo vähän päässy yli tästä, niin voisin kertoa ja vois helpottaa saada puhua siitä. mut ne ei ehkä kuitenkaan tajuais että miten vakava ja vaikea juttu tämä minulle on.
kynsien pureskelusta oon kyllä valittanut muutaman kerran, koska se tuntuu ehkä olevan vähemmän nolottava jotenki. mun yks kaveri joskus alkoi puhumaan että onneks se ei oo koskaan purru kynsiä ja että se ei voi tajuta miten joku voi tehä niin(siis ei se oo halunnu mua loukata tai mitään, mutta ku on ollu puhetta aiheesta niin..). joskus tekis mieli vaan sanoo että "no mulla on kuule ollu pahempiaki pakko-oireita niin etten jaksa enää kynsistä välittää" ihan vaan siksi että se yllättyis/säikähtäis.
koska ei se tunnu kivalta kun muut sanoo että "kynsien pureskelu on ällöä, en vois ikinä ite tehä niin". just semmosten ihmisten kanssa ei haluais keskustella tästä aiheesta, koska se ei todellakaan auta mitään.
just se tunne, että on joku friikki ja toisten mielestä ällöttävä, niin on pahinta tässä jutussa.
itse en koe että ois hyötyä mennä puhumaan jollekin ammattilaiselle. jotenkin se ei tuntuisi miltään, jos jonkun tuntemattoman kanssa puhuisi. ei se tiiä minusta mitään eikä mä saa siitä mitään lohtua mulla on yks tosi hyvä ystävä jolle haluan puhua sitten kun olen siihen valmis, koska tunnen että vain se auttaa.
toisaalta mä ajattelen joskus että on siistiä että mussa on tämmösiä "vikoja" (siis en nyt suoranaisesti ajattele että ihanaa kun nypin ripsiä, mutta jos ymmärrätte mitä tarkotan) jotka tekee musta ehkä aika erikoisen ihmisen sisäisesti.
- smaa
Hei ! Mullaki on sama ongelma tai no vähän eri mutta kuitenkin revin päänahasta juuri keskijakauksen kohdalta hiuksia ja sitä on jatkunut nyt jo 4 vuotta. En ole kertonun kuin yhdelle kaverille mutta valehtelin kun hän ksyi että onko se kasvanut takaisin ja välillä pystyn olemaan repimättä mutta sitten taas ratkean. Tietysti peittelen sitä.En kuitenkaan ehkä viitsi mennä ammattilaisille ennnen kuin tajuan että on mahdotonta olla repimäöttä hiuksiani.En tiedä mitä tekisin ja en lääkkeitä halua syödä ja varsinkaan nielaisu tapletteja en vaan pysty nielaisemaan.En harrasta mitään mutta minulla on koira jonka kanssa voisin mennä vaikka lenkkeilem'ään ja tehdä muuta kivaa unohtaakseni kutinan päänahassa, mutta tuntuu että mikään ei auta.Ennen lulin että olen ainoa joka repii hiuksia päästä ja että se on outoa mutta kuin löysin wikipediasta että se onkin ns.sairaus niin aloin miettimään sitä enemmän,
- epänormaali on norma
Hei
Kun luin tota sun tekstiä tajusin itsekkin tehneeni samaa tosin lievemmässä määrin.
Onko sulla jotain muita ahdistuksia?
Mun mielestä sun kannataisi hakeutua terapiaan esim.tk.lääkärin kautta.
Epänormaali on normaalia - smaa
Olen vielä koulussa 8:kalla ja haluaisin että pystyisin samaan hiukseni kasvatettua ennen riparia. Mikä auheutti hiusten repimisen,oliko se stressi ,mistä stressi tuli ja miten se yleensä syntyy. Se alkoi kesällä ulkona,kun minulla oli itikan pistämä näppylä päänahkassa joten se kutisi ja siitä se alkoi.Aloin repimään hiuksiani enk'ä pystynyt lopettamaan. Oikeasti ajattelin että miten se voi olla mahdollista että itikan pistos saa minut repimään hiukseni päänahasta kaljuksi tai oikeeastaan vain osan niistä hiuksista.En tiedä jos se oli stressi alkoiko se sitten siitä kun vanhempani huusivat toisilleen ja erosivat v.2009.Minusta se oli parempi että he erosivat, ei ollut enää niin vaikeaa.Olen lukenut että liikunta vähentäisi stressiä mutta onko muita tapoja saada stressiä pois. Kiitos avusta :-)
- Nockbird
Olipa helpottavaa löytää kohtalokavereita. Minun trikotillomaniani puhkesi teini-iässä. Se oli mielettömän ahdistavaa ja masentavaa ja oireilin rajusti. Kaksi kertaa revin yläripseni pois ja kerran kulmakarvatkin. Oireilu on jatkunut pitkälle aikuisuuteen. Myöhemmin tuli siis hiustenkin nyppiminen mukaan, valtavia kasoja lähti hiuksia mutta en saanut kaljua kohtaa aikaiseksi, hiukset vain muuten harvenivat.
Alussa ammattiauttajat eivät osanneet sanoa vaivaani mitään. Silloin se oli ilmeisesti tuntemattomampi ongelma tai sitten eivät olleet lukeneet tarpeeksi.
Olen huomannut että vaiva pahenee stressitilanteissa ja joskus se voi vaivata ilman suurempaa stressiäkin. Ihminen on monimutkainen olento ja koska fyysisiä vaivojakin on joka lähtöön, on psyykkisiäkin. Monet psyykkiset vaivat ovat vain jollain tavalla vaikeampia kestää.
Jaksamista kaikille joita tämä ongelma koskee! - Saimis
Olen itse löytänyt "ratkaisun" nyppimishäiriöön siitä, että nykyään nypin vain ns häpyalueen karvoituksen. Stressi helpottuu ja poistaahan "normaalitkin" karvoitusta tuolta alueelta.
- nyplääjäinen
Mulla on kans sama hölmö tapa, pakko nyppiä ripsiä.. Se alkoi ala-asteella ja silloin nypin vasemmasta silmästä ulkoreunasta puoleenväliin silmää kaikki ripset pikkuhiljaa pois. En muista kuinka kauan jatkoin tätä, mutta vähitellen annoin ripsien kasvaa ja silloin tällöin nypin aina muutamia siihen tyyliin, että "Otan vaan pari, ei sitä huomaa" jne. Tätä on jatkunut jo varmaan 15 vuotta ja aina välillä nypin yhden ripsen samasta kohtaa kuin aina ennenkin. Nykyään siinä kohtaa on kyllä ripsiä, mutta ne ovat lyhyempiä kuin muut, suorempia ja katkeilevat helposti. Minulla on myös tapana nyplätä ripsiä vaikka en nyppisikään niitä irti. Toinen silmä on saanut olla rauhassa ja siitä ei oikeastaan edes tee mieli nyppiä.
Toinen pakkomielle on nyppiä etusormista ja pikkurilleistä ne pienet hennot karvat pois. Aina kokeilen huulilla että tuntuuko niissä karvoja ja jos tuntuu niin pakko saada ne heti pois. Hiukset olen aina jättänyt rauhaan ja kulmakarvat. - V33t1
apua. olen 33v mies ja minulla on pakkomielteenä nyppiä jokaikinen intiimialueen karva veke. Helpottaa stressiä ihmeesti. Tunnen itseni ihan friikiksi eikä mulla enää edes juuri kasva karva alakerrassa kun olen nyppinyt niin paljon.
- miuytr
Kysymys kuuluu kasvaako hiukset koskaan takaisin jos niitä on nyppinyt 30 vuotta?
- pösilö
Kyllä on kasvanut vielä neljänkymmenen vuoden jälkeen. Vähän harvemmassa vain. Haarahiusten nyhtäminen on vaihtunu harmaitten kyttäämiseen. Hiusten nyrhiminen saksilla kuuluu oireeseen kun kalju on iso ja näkyvä. Taidan päästä oireestani vasta kun käsi ei enää nouse. Stressiä en kestä yhtään. Oireilu alkaa heti.
- dlldkfkk
Itse sain vasta tietää tällä "tavallani" olevan nimikin. Kaipaisin ymmärtävää ihmistä jolle jutella asiastani :(
- nainen22asd
itsekin kaipaisin jotakuta joka tietäisi miltä tämä tuntuu. perhe tai kukaan muu ei tiedä "vaivastani" ja yritän piilottaa sitä parhaani mukaan. hiuksiani nypin eniten, mutta kyllä kulmakarvat ja muutkin saavat kyytiä välillä :( ala-aste ajoilta jatkunut tämä eli n. 11 vuotta. huivia käytin joskus yläasteella kunnes alettiin haukkumaan senkin takia. hiukset lyhyiksi leikkasin, mutta eihän se mitään auttanut. nyt annan kasvaa niin pitkäksi kuin mahdollista ja yritän motivoida itseäni. ja jos huomaan että nypin yritän heti lopettaa, mutta kun aina sitä ei edes tajua. joskus heräänkin siihen että nypin hiuksiani :( ihan hirveän yksinäistä ollut kun ei voi kenellekään kertoa eikä kehtaa. lääkäriin haluaisin, mutta en uskalla. hävettää niin hirveästi... vaikka luulisi että siellä ehkä ymmärretään, mutta pakostakin tulee tunne että "entä jos TÄMÄ lääkäri onkin sellainen joka ei ole taudista koskaan kuullutkaan" :/ olisi kyllä mukava jonkun kanssa jutella tästä.
- jaksaa
nainen22asd kirjoitti:
itsekin kaipaisin jotakuta joka tietäisi miltä tämä tuntuu. perhe tai kukaan muu ei tiedä "vaivastani" ja yritän piilottaa sitä parhaani mukaan. hiuksiani nypin eniten, mutta kyllä kulmakarvat ja muutkin saavat kyytiä välillä :( ala-aste ajoilta jatkunut tämä eli n. 11 vuotta. huivia käytin joskus yläasteella kunnes alettiin haukkumaan senkin takia. hiukset lyhyiksi leikkasin, mutta eihän se mitään auttanut. nyt annan kasvaa niin pitkäksi kuin mahdollista ja yritän motivoida itseäni. ja jos huomaan että nypin yritän heti lopettaa, mutta kun aina sitä ei edes tajua. joskus heräänkin siihen että nypin hiuksiani :( ihan hirveän yksinäistä ollut kun ei voi kenellekään kertoa eikä kehtaa. lääkäriin haluaisin, mutta en uskalla. hävettää niin hirveästi... vaikka luulisi että siellä ehkä ymmärretään, mutta pakostakin tulee tunne että "entä jos TÄMÄ lääkäri onkin sellainen joka ei ole taudista koskaan kuullutkaan" :/ olisi kyllä mukava jonkun kanssa jutella tästä.
Heips.
(sori kirjoitusvirheistä ku kännykällä kirjotan...) mutta oon 14 vuotias tyttö, ja kärsin kys. sairaudesta. Hiuksia nypin, ja tällä hetkellä 1,5 senttinen värjätty siilitukka. Iskä leikkas sen ihan lyhyeks monta vuotta sitten, eikä oo siitä pidemmäks kasvanukkaan kun oon aina repinyt irti uudestaan ja uudestaan. Trikotillomania mulla on ollut ~5 vuotta, alkoi siis ala-asteella.
Alkoi koulussa, kun tylsistyneenä revin muutamia hiuksia päästäni ja "etsin roskia". Siihen jäi koukkuun... Monta kertaa oon suuttunut itselleni, kun en saa lopetettua. Niin monia päätöksiä siitä että lopetan, mutta n vaan yksinkertasesti pysty.
Koko ala-aste mua kiusattiin tästä, haukuttiin kaljuksi yms. Käytin huivia (ja edelleen käytän...) se oli mulle ihan käsittämättömän arka asia. Pakkohan se oli sitten kertoo koko luokalle, kun yks päivä käytävässä meiänluokkalainen poika vetäs huivin päästäni. Itkin, ja valehtelin opelle, että kaaduin välkällä ja mun polveen sattu. Tää oli siis ala-asteella, olisko 3. Luokka....
Nyt oon oppinu elään tän jutun kans. Oireet aaltoilee: välillä menee tosi hyvin, ja sit taas lähtee kaikki. Oon käyny psykologilla (sekin on mulle arka asia, eikä kukaan mun kavereista tiedä siitä.) Psykologin kans ollaan kekstty keinoja nyppimisen lopettamiseen: irtokynnet (ei saa pinsettiotetta), pipo päässä aina kun mahdollista, juokseminen, kirjottaminen yms. Sellanen, mihin voi keskittyä repimisen sijaan.
Nyt musta tuntuu että oon loppusuoralla, ja aion päättää tän sairauden nyt tähän. Ottakaa tavotteita, ja pitäkää niistä kiinni!
TSEMPPIÄ KAIKILLE!
- ewrwerwe
Itse nypin häpykarvoja ja sen jälkeen syön ne, niitä kun ei voi lattiallekaan heittää tai roskiin laittaa toisten nähtäväks. Lisäksi syön hiusteni latvoja, mutten sentään nypi hiuksia päästä, lähtee niitä itsestäänkin jo ihan riittävästi.
- alkup.
Olipa hurjaa lukea tätä vanhaa viestiketjua.. Olen siis tämän viestiketjun aloittaja! En muistanutkaan, että olen tällaisen kirjoittanut! Mukavasti on tullut kohtalotovereita. Tai mukavasti ja mukavasti, no kuitenkin.
Mulla samat vaivat jatkuu edelleen. Kohta 25 vee eikä silmäripsiä. Älytöntä miten kauan tämä vaiva jo on ollut. Yhdessä vaiheessa mulla kasvoi ulkonurkissa ripsiä ja kun laitoin ripsaria, niin näytti ihan oikeasti siltä kuin mulla olisi ripset, se auttoi etten nyppinyt niin paljon. Jotenkin sisäreunoilla kasvavat ripset on suurempi houkutus nyppiä pois. No, oikein stressaava tilanne kun tuli niin kaikki nypin pois.
Jotenkin mulla on tullut sellainen hälläväliä asenne ehkä viimeisen vuoden aikana. Oon aatellu, että ei muhun kukaan jätä tutustumatta sen takia, ettei mulla ole silmäripsiä. Vaikka onhan se nolo, kun muilla tuuheat ripset ja meikkaavat silmiään ja mä koitan kajalilla piirtää musta viivan, että antais edes vaikutelman siitä että mulla silmissä jotain kasvaa. Kukaan ei ole kysynyt multa, että miksei ripsiä kasva, siis viime vuosien aikana.
Tuon alkuperäisen kirjoituksen jälkeen olen eronnut silloisesta miesystävästäni ja aloitin uuden suhteen. Oltiin oltu samalla luokalla koulussa 6 vuotta sekä sen jälkeen satunnaisesti tavattu parin vuoden ajan kunnes rakkaus roihahti. Yli vuoden (siis VUODEN!) seurustelun jälkeenn mieheni yhtäkkiä kysyi hämmentyneenä., että "eikö sulla ole silmäripsiä!?" Siis me asuttiin jo yhdessä siinä vaiheessa. No, itkuksihan se mulla meni ja peittelyksi, sanoin etten halua puhua asiasta. Tyytyi siihen vastaukseen ja sen jälkeen asiasta ei ole puhuttu, ei siis moneen vuoteen. Mutta en voi käsittää miten se ei ole sitä nähnyt. Vai onko se vain tyypillinen mies, joka ei kiinnitä sellaisiin pikkuseikkoihin kuten ripsien olemassaoloon mitään huomiota :D Se on kuitenkin aika iso osa naiseutta.
En ole käynyt ammattiauttajalla, en vain ole saanut aikaiseksi vaikka syytä olisi. Ihan muidenkin syiden vuoksi. Olen ajatellut, että onko tämä sairaus puhjennut minulle sen vuoksi, koska koin lapsena rankkaan henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä. Ihan siis noidenkin asioiden vuoksi on tarkoitus käydä ammattiauttajalla jossain vaiheessa, joten tokihan tuosta trikotillomaniastakin voi mainita.
Ajattelin, että jos täällä ihmisiä vielä pyörii tätä viestiketjua lukemassa, niin laitelkaa yhteystietojanne, olisi mukava jakaa ajatuksia toisen samankaltaisen kanssa! - faith-hope-love
Hei! Olen 16-vuotias ja kärsinyt trikotillomaniasta vasta noin vuoden verran. Kaikki lähti kaksihaaraisten nyppimisestä, jota kaikki kaveripiirissäni kyllä harrastivat. Myöhemmin keksin "oman" tavan etsiä erilaisia (paksuja, kierteellä olevia) hiuksia. Tämä alkoi vain kevyesti mutta lopulta seurauksena on lähes kalju päälaki ja korvan takasivut. Aluksi en ajatellut asian olevan ongelma ja äitinikin kaljun päälaen johtuvan hiusten kulumisesta, sillä pidin usein hiuksia kiinni. Myötäilin äidin epäilyjä, enkä paljastanut totuutta. Ensimmäisen kerran äiti otti asian puheeksi muutama kuukausi sitten. Minulla on touretten-syndrooma, jonka mukana on aina ollut erilaisia pakko-oireita. En tiedä liittyykö tämä siihen sairauteen, sillä minulla on myös muita pakko-oireita tämän lisäksi. Pienempänä minua kiusattiin toureten vuoksi, sillä lukiessani kirjoja keksin kuvista aina oman tarinan ja rypistin samaan aikaan kirjan sivut rikki. Sain myös 6-luokalla terkkarin mukaan tiedon että olin todella alipainoinen ja jouduin painon tarkkailuun. Yritin aina kuitenkin luistaa tarkistus kerrat ja vahdin painoani tarkkaan. Siitä lähtien en ole ikinä voinut herkutella ilman huonoa omatuntoa, vaikka tällä hetkellä olenkin normaalimitoissa. Syön silti erittäin epätasaisesti, välillä paljon ja välilä 100kcal päivässä.
Täysin "oireeton" en ole siis aikoihin ollut, eikä riitaisat ja paineen alaiset olot kotona helpota yhtään. Vanhempani vaativat minulta paljon, ja isäni juo lähes joka viikonloppu itsensä huonoon kuntoon. Onneksi minulla on kuitenkin hyviä ystäviä, joille en tosin kerro ongelmistani vaikka voinkin luottaa heihin täysin. He tuskin ymmärtäisivät ja minulla on kaveriporukassamme sen kovan ja vahvan rooli. En näytä tunteitani itkemällä, itken 1-2 kertaa vuodessa suunnilleen ja inhoan muutenkin kaikenlaista heikkoutta. Erosin poikaystävästäni vuosi sitten ja yritän jatkuvasti todistella kaikille että viihdyn paremmin yksin, mutta totuus on etten mitään poikaystävää enempää nyt tarvitsisi. Tiedän, että olen itse itseni pahin vihollinen, mutten mahda asialle mitään.
Olen todella ahdistunut ja masentunut iltaisin, mutten tiedä mitä tekisin asialle. Kun stressaan, revin hiuksia. Revin hiuksia myös ajatuksissani esim. lukiessani kirjaa. Pari viikkoa sitten äiti tuli keskustelemaan itkien asiasta kanssani ja pyytämällä minua lopettamaan. Hän ei todellakaan ymmärrä tilannetta, sillä hänen ainoa neuvo on että "lopeta se". Lopettaisinkin mielihyvin jos se vain onnistuisi. Päätökset lopettamisesta olen huomannut tuloksettomiksi ja olisin valmis kokeilemaan mitä vain lopettaakseni. Tarvitsisin apua mahdollisimman pian, sillä lähden 3kk päästä vuodeksi Australiaan vaihto-oppilaaksi, ja siellä tulee jatkuvasti paljon stressaavimpia tilanteita eteen kun lukion koeviikko. Haluan totta kai myös paljon kuvamateriaalia reissusta, mutta en halua olla kalju kuvissa. Vaihto-oppilasvuosi on ehdottomasti valoisin kohta elämässäni pitkiin aikoihin ja melkein meinasi itku tulla itsellekin kun äiti alkoi puhua mahdollisesta peruutuksesta pakko-oireeni takia. Hammasta purten sain pidäteltyä kuitenkin itseni ja vakuutin äidille lopettavani.
Olen siis todella neuvoton, enkä tiedä kenelle puhuisin asiasta. Kotona ei tosiaan ymmärretä, enkä sitten tiedä olisiko psykologi vai lääkäri oikea vaihtoehto. Apua kuitenkin tarvitsen, pystyn sen nyt myöntämään... Jos en saa asioita parempaan suuntaan ennen vaihtovuotta olen todella pulassa! - gdlts
Neurologi,neuropsykiatri tms lienee paras vaihtoehto. Ssri-lääkitys voisi auttaa.. Syöks touretteen mtn lääkettä?? Kysyn siksi koska mullakin on tourette,eikä sopivaa lääkettä ole löytynyt. :-(
- 19
Heippa! Luin tarinasi ja päätin vastata koska tyttäreni kärsii silmäripsien nyppimisestä' ja kulmakarvatkin on nypitty pois.Huomasin tän ekan kerran 2010 keväällä.Tyttö kielsi ensin koko asian eikä halunnut puhua koko asiasta.Ollaan käyty lääkärissä ja puhuttu asiasta hyvällä ja välillä olen suuttunutkin asiasta.Tätä jatkuu yhä.Luin netistä et tää voi olla sairaus ja varasin ajan tytölle nuoriso psykiatriselta.Saatiin aika ja ollaan menossa tässä kuussa ekaa kertaa sinne.Toivon todella et saadaan apua.Tyttö pärjää hyvin koulussa on kavereita ja harrastaa tanssia.Mut tälläinen ikävä vaiva!Tyttöni on muuten 11 vuotias pian 12.
- eksynyt
Hienoa että hait tyttärellesi apua! Muuten tilanne pahenee, hiljaa mutta varmasti. Kokeneena tiedän sen.
Olin itse 9-10 vuotias kun äitini ja siskoni huomasivat että minulta puuttuu ripset. Vaiva oli siis alkanut n. 8 vuoden iässä. Siinä sitä vain järkyttyneinä ihmeteltiin asiaa, mutta apu ei tullut kuuloonkaan. Asiasta ei tiedetty mitään eikä edes kyselty. Itseäni hävetti ja itketti. Siitä asti olen tuntenut itseni aina huonommaksi kuin muut. Ei kellään muulla puuttunut ripsiä. Koulussa hävetti katsoa toisia silmiin. Yritin välttää katsekontaktia aina kuin mahdollista.
Vuoden sisällä tajusin piilottaa kasvoni hiusten alle. Kaikki tuntui heti paljon helpommalta. Kunnes alkoi tuulla ja helvetti oli taas irti(tai siltä se ainakin tuntui 11-vuotiaana)
Vuodet kuluivat ja minusta tuli ahdistunut, masentunut, katkera ja turhamainen. Masennuin ja ahdistuin. 9.luokalla sairastuin anoreksiaan ja sen jälkeen bulimiaan. Koulut jäi kesken. Aloin käyttämään huumeita ja menetin ystäväni. Jäin yksin ja syrjäydyin. Juominen alkoi, samoin nyppiminen.
Olen nyt 19-vuotias ja sain vasta tänä vuonna tietää että on muitakin jotka kärsivät samasta ongelmasta. Sain tietää että häiriöllä on nimi. Tavalliset psykologit eivät tiedä asiasta mitään. Olen edelleen vailla koulutusta ja vailla itsetuntoa. Olen yksinäinen ja nypin edelleen. Mutta olen raitis ja käyn töissä. Pikkuhiljaa parempaan päin. Vuodet ovat kuitenkin jättäneet jälkensä kaikinpuolin ja pähkäilen edelleen olisiko kaikki toisin jos olisin saanut apua?
Hyvää kesää kaikille !
- Niina
Hei!
Olen nyt 13-vuotias ja hiustennyppiminen on kestänyt vuoden. Aluksi en edes ymmärtänyt mitään. Sitten googletin ja tajusin kaiken. Onneksi kerroin äidilleni samana päivänä kun sain tietää. Hän on tukenut täysin projektiani ja olen nyt lopettanut kokonaan. Ja kaikille jotka eivät tiedä: PAKKOMIELTEISTÄ VOI PÄÄSTÄ YLI!! Se on raskasta, mutta suosittelen asennetta : Elämässä tulee esteitä ja ne on tehty selvittäviksi. Joku sairastuu syöpään, meillä on tämä tauti.
Koittakaa jaksaa ja muistakaa, että te pystytte siihen!! - :/
Moikka! Kiva tietää että on muitakin samanlaisia. Tähän päivään mennessä en tiennyt tämän olevan sairaus. Sattumalta törmäsin viihdeuutisessa Trikotillomaniaan ja aloin tutkimaan. Itse olen miespuolinen ja on tullut silmäripsiä nypittyä varmaankin viisi-kuusi vuotiaasta asti, joskus enemmän joskus vähemmän (nyt siis yli parikymppinen). Yleensä kun kerran nyppäsee, niin on tosi vaikeaa lopettaa sitä. Tarvii todella paljon tahdonvoimaa olla siirtämättä sormia silmän alueelle siinä vaiheesa kun on homman jo alottanut.
Lapsuudessa olin todella kova nyppimään ja olenkin parantanut tapaani huomattavasti. Nyt tulee tosiaan nypittyä silloin tällöin (luultavasti stressin ohella). Koskaan en ole silti kokonaan ripsiäni pois nyppinyt, mutta välillä sinne jää sellaisia tyhjiä kohtia, joita sitten häpeissään katselee peilistä ja toivoo ettei muut huomaa. Mutta parempaan päin ollaan menty ja stressatessani taistelen pakko-oiretta vastaan :)! Olenkin välillä siirtynyt nenäkarvoihin ja niiden nyppimisestä ei tietääkseni ole mitään haittaa! :D - Huugo kako.
Jaaha. Tässä meikäläisen tarina. (35 vee.)
Istun kirjoittamassa ja näpläämässä tietsikkaa ja nypin hiuksia. Varmaan männä vuonna tajusin että tääkin on joku pakko-oire. Mulla on ollut (ja on vieläkin, mutta oon hyväksynyt ja päässyyt suurimmasta ahdistuksesta) pakko-ajatuksia. Eli ihan neuro seinähullu. :D
Joskus ala-asteella aloin jotenkin kaivaa ihoa päälaelta niin että iho meni rikki, ja sitten sitä rupea tietty nyplättiin pitkään ja hartaasti. No se ryökäle parani, mutta minulla oli uusi harrastus, hiusten nyppiminen. Ruven kohdalla hiukset kasvo jotenkin erilailla, paksumpana ja kiharana, joten sinne ne näpit aina meni. Ripsiä ja kulmakarvoja ja nenääkin haravoin, mutta päälaki saa suurimman huomion. Olen minäkin örkki. (Naispuoleinen.)
Nyplään ja haravoin edelleen. Örkki mikä örkki. Tukka on pitkä eikä oo kaljua, joten en varmaan kuulu ihan raskaan sarjan nyppijöihin.
Ennenkuin sain tietoa ”harrastuksistani” (pakkoajatuksista ja hiushommasta) olin huolestunut ja ahdistunut. Nyt en ole enää, kun tiedän että olenkin vain kako. :D
On kuitenkin ihana huomata kuinka aiemmin kirjoittanut 13-vee sai äidiltään täyden tuen kerrottuaan et on ongelma. Toivoisin että itseläkin olisi niin hyvin pullat uunissa. En oo jutellu miehen kanssa. Mieheni on ymmärtäväinen, varmaan se jotenkin ois asian kanssa ihan sujut.
Pakkoajatuksiin auttoi rentoutusharjoitukset. Uskoisin et jos haluan pistää itteni ”kuurille” tukan kanssa, ois just noi rentoutusjutut ja hypnoositerapia mulle toimiva juttu.
Ties mitä uusia löytöjä sitä itsestään tekee kun aikaa kuluu. - iitu
Antaisin neuvon että pyrkisit saamaan käyttäytymisen ohjaavaa terapiaa yhtenä ja ehkä (lopulta) ainoana ratkaisuna.
http://sv.wikipedia.org/wiki/Kognitiv_terapi
On olemassa juuri tälle menetelmälle vihkiytyneitä terapeutteja. Kannattaa etsiä juuri hänet, jonka koet luotettavaksi. Joka alalla kun on niitä vähemmän osaavia. Älä anna periksi, vaikka kestää kyllä ennenkuin saat ne rutiinitit elämääsi, jotka voivat poistaa tälläisen häiriön. On hyvä kaikenlaiselle pakkotoiminnolle. - SEPARI8882222
varokaa sit rapunzelin syndroomaa
- kalkkis1
Heippa
Kokeilkaapa tolkun pitkiä rakennekynsiä. varsinkin peukalonkynnet pitää olla pitkät. Paksu käärö ihoteippiäkin peukalossa auttaa. - murheellinen äiti
Moi!
Sattumalta löysin tänne ja haluaisin kertoa omasta tyttärestäni. Hänellä todettiin trikotillomania vuosi sitten kun hiusten nyppiminen alkoi uudestaan. Ensimmäisen kerran nyppi päänsä ihan kaljuksi 4. luokalla. Tukka oli paksu, puoleen väliin selkää ulottuva ja upea.
Sitten tuli koulun vaihto, kumpikin vanhempi työelämään, yksin kouluun lähteminen ja pikkusiskon kehitysvammadiagnoosin varmistuminen. Silloin aikuisten elämä oli todella raskasta ja ei heti tajuttu, mikä on vialla, kun tukkaa löytyy joka puolelta ihan kamalasti! Kunnes näimme, mitä tyttö teki. Käytimme välittömästi lasta ihotautispelialistilla, joka veikkasi tytöllä olevan alopeciaa. Saimme siihen lääkkeet. Ei auttaneet. Olimme aivan ymmällä! Tukkaa lähti ja tyttö kaljuuntui täysin. Mutta sitten se loppui. Ihan yhtäkkiä. Ja tukka kasvoi takaisin, kiharana ja paksuna.
Emme vieläkään tiedä, mikä oli se lopettava tekijä eka kerralla. Ollaan kerrottu psykologillekin siitä ja hänkään ei osaa sanoa lopettavaa tekijää.
Ja nyt sitten yläasteella alkoi uudestaan repiminen ja nyppiminen. Vuoden verran on käyty psykologin juttusilla ja kolmen kuukauden ajan syöny mielialalääkettä. Ehkä hitusen tasoittanut tilannetta, mutta nyppiminen jatkuu... Juuri äsken tuli itkien omasta huoneesta ja näytti kaljua otsaa... :(
Tämä on vanhemmille todella raskasta, mitään konkreettista kun ei voi tehdä! Vai tukea ja lohduttaa. Ja tuntuu ettei se riitä!! Välillä on luovuttamisajatuksia. ettei jaksa enää uudestaan sitä helvettiä! Ja nyt kun vielä on yläasteella, missä ulkonäköpaineet ovat hirmuiset.
Mutta hetki, tunti ja päivä kerrallaan on mentävä eteenpäin. Leuka alas ja kohti uusia vastoinkäymisiä... - siima toimi
Mulla loppui varhaisnuoruudessa niin että pidin ranteessa kiinni sellaista läpinäkyvää siimaa joka oli solmittu niin että siitä jäi pitkät narut joita näpläsin sormilla ja lisäksi laitoin huulia vasten samalla tavalla kun hiuksia. Nyt olen 19 vuotta ja olen huomannut trikotillomaniaa taas ilmenevän. nypin mm kulmakarvoja ja häpykarvoitusta.. kokeilkaa siimaa.. enää en sentään oo puoliks kalju.
- kalkkis1
Hei!
Usassa on kokeiltu meikäläisille n-asetyylikysteiiniä. Kuulemma lupaavia tuloksia mutta tutkimukset on vissiin senverran kesken että ei voi hoitosuosituksia antaa.
Ainakaan niitä ei ole tullut Suomeen asti. Onko kukaan kokeillut ja miten on käynyt.
Itse aloitin kokeilun ja olen viikon nyt syönyt maksimiannosta eli 2400mg. Vielä ei tunnu vaikutusta mutta ne alkoivat näkyä 9-viikon kuluttua käytösta. Minulla on vasta 7-viikko menossa. Kertokaa jos tiedätte asiasta enemmän. - Tällästä
En edes tienny tälläisen sairauden olevan totta. Itselläni oli joitakin masennukseen liittyviä oireita ja sitten aloin nyppimään silmäripsiäni. En tiedä miksi koska käytin meikkejä yms. Lopulta ei ollut kovin montaa jäljellä ja sitä ei edes itse huomannut. Yritin lopettaa nyppimisen 1v jälkeen. Onnistuin, mutta sen jälkeen jatkoin toisen vuoden mutta 3 vuonna tajusin että en voi jatkaa tätä. Ihmiset katsovat oudosti ja kyselevät miksi ei ole silmäripsiä. Ainoa vastaus oli että minulla oli sairaus jonka vuoksi niitä ei ollut tai oli vähän. Kyllä siitä pääsee eroon mutta vaikeaa se oli...Ottaa tavoitteen vaikka 1kk päähän ja kun on päässyt siihen päättää taas uuden tavoitteen tällä tavalla se on helpompaa ja lopulta onnistuin :)
- trichotillomania
Trikotillomaniasta voi parantua, tai ainakin sen kanssa voi oppia elämään. Olen jo lähempänä 30 kuin 20 vuotta, ja trikotillomaniani alkoi jo 5-vuotiaana. Nypin vähän kaikkea: ripsiä, kulmia, kainalokarvoja, hiuksia päälaelta ja korvan vierestä. Pääsin nyt vihdoin ja viimein kampaajalle, kun sain kaljuihin kohtiin sen verran haituvaa että hiuksiin voi leikata "normaalin" mallin. En voi uskoa, että viimein voin kulkea hiukset auki, murehtimatta pettääkö lakka ja pinnit ja kaikki näkee että olen friikki. Ripsiä ja kulmakarvojakin kasvaa nykyään sen verran, että ripsarilla, rajauksilla ja kulmakynällä saa ne näyttämään melko normaaleilta.
Kun ensi kertaa nypin ripseni, sain sellaiset huudot että pieneen lapseen se kyllä tehosi ja lopetin sen. Siirryin tietenkin kulmakarvoihin ja hiuksiin rangaistuksen pelossa, koska pieksäminen ei tiettävästi ole ketään pakko-oireesta parantanut. Ymmärtääkseni trikotillomania periytyy aika vahvasti geeneissä. Ala-asteelle mennessäni mulla oli niin tuuheat ja kilometrin pitkät ripset, että mua kiusattiin että käytin muka ripsiväriä. No nypin ne sitten pois, mutta kiusaaminen jatkui muista asioista. Monella tuntuu tämä tauti lauenneen lapsuudessa kun vanhemmat erosi, ja niin minullakin, ilmeisesti stressi pahentaa pakko-oireita. Äitini yritti saada mua lopettamaan uhkailemalla että jään tällaiseksi kun karvat ei kasva takaisin, lyömällä ja sitomalla yöksi käsiin hanskat teipillä. Kyllä mua terapeutillakin käytettiin kerran, mutta se tyyppi oli niin pelottava että lapsen mieli luuli sitäkin rangaistukseksi. Jälkikäteen mulle sitten huokailtiin että olen toivoton tapaus kun edes kallonkutistaja ei osannut auttaa, eikä tuollainen sammakon näköinen pullukka saa koskaan poikaystävää. Nyppiminen oli noiden kokemusten jälkeen jonkinlaista kapinaakin. Kiusaamiseen ja masennukseen en saanut apua, vaan luovin yksin peruskoulun läpi. Vasta aikuisena kuulin että tämä onkin sairaus, ja siitä itkusta ei ollut tulla loppua kun tajusin miten monet vuodet on menneet hukkaan ahdistuessa tästä.
Mulle avainasia nyppimisen lopettamisessa oli masennuksen hoitaminen ja pitkäaikaisen stressin selättäminen. Siihen tarvittiin lääkkeitä, pitkä sairasloma ja terapiaa. Kun stressi helpottaa, on paljon helpompi vastustaa sitä nyppimisintoa. Pikkuhiljaa kun olen saanut itsetuntoa rakennettua, on helpompaa lopettaakin nyppiminen jos siihen sortuu. Se että repii muutaman hiuksen päästä ei ole maailmanloppu eikä tee musta epäonnistunutta ihmistä. Alan näkemään peilistä joskus jotain kaunistakin, jonka haluan säilyttää, koska olen sen arvoinen :P
Nyppiminen ei ole loppunut kokonaan, vaan stressitilanteessa se saattaa palata, mutta se jää niin vähäiseksi ettei se vaikuta karvojen kasvuun juurikaan. Kenelläpä ei olisi jotain heikkoa kohtaa mitä häpeää, mutta elämä on helpompaa kun se ei näy päälle ensisilmäyksellä. Puran nyppimisintoa käsitöihin, ja bikialueen, "viiksien" ja säärien vahaukseen ja nyppimiseen. Se kun sattuu olemaan yhteiskunnallisesti hyväksyttyä ellei peräti pakollista "itsestään huolehtimista". Jotenkin uskomatonta, että ihan aikuisetkin ihmiset saattaa kiherrellä ja juoruta selän takana, jos naisella on kalju. Kummallinen maailma, joissain kohdissa ei saa olla karvanhaiventakaan, ja sitten taas toisten karvojen ehostukseen on kokonaisia teollisuudenaloja ja ammatteja.- iyjtrj
Sanoit että trikotillomania periytyy geeneissä. Tarkoitatko, että myös vanhempasi nyppivät epäormaalia määriä karvoja? Salli mun nauraa. ;D
- trichotillomania
Oletko jotenkin tyhmä? Ai niin tämä on suomi24, turha kysyäkään. Ihan tutkittu fakta, että alttius trikotillomaniaan periytyy, ihan kuten muihinkin pakko-oireisiin. Geenien ohella myös ympäristö vaikuttaa sitten siihen puhkeaako sairaus vai ei.
- hyujik
trichotillomania kirjoitti:
Oletko jotenkin tyhmä? Ai niin tämä on suomi24, turha kysyäkään. Ihan tutkittu fakta, että alttius trikotillomaniaan periytyy, ihan kuten muihinkin pakko-oireisiin. Geenien ohella myös ympäristö vaikuttaa sitten siihen puhkeaako sairaus vai ei.
Pidä valheellisesta näkökulmastas kiinni vaan jos se auttaa.
Pitäsköhä sut sitte steriloida? - trichotillomania
Sut ainakin pitäis. Jätän tän vaan tähän http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00403
Jos lukeminen (ja varsinkin ymmärtäminen) on hankalaa, niin asian voisi tiivistää tälleen simppelisti: taipumus pakko-oireisiin periytyy, mutta laukaisevana tekijänä on usein elämänmuutos tai stressi.
Vanhemmat saattavat olla myös oireettomia kantajia jos geeni on resessiivinen, ja tässä tapauksessa on kyse luultavasti useista eri geeneistä. Jos sun on pakko tietää, niin isälläni on lievää dermatillomaniaa. Pakko-oireista kärsivät on myös usein keskimääräistä älykkäämpiä, joten ymmärrän kyllä vitutuksesi siellä geenipoolin syvässä päässä. - Deels
Terveyskirjasto on kyllä niin pelkkä disinformaatiokaivos mitä tulee psykiatriaan, että se on parempi tehdä uskottavampi vaikutus kuin käyttää termejä "resessiivinen, alleelit, mitokondria, DNA" ja muita termejä, jotka ovat juuri sitä varten psykiatrisisssa julkaisuissa, että kun asia menee yli hilseen, niin useimmat pulliaiset nielevät koko syötin.
Lue mitä tahansa tästä linkistä ja valaistu: http://www.madinamerica.com/author/jjoseph/
Suomenkielellä ei löydy virallisesti julkaistua muuta kuin propagandaa. Sellaista se on kun on pieni kieliryhmä (ei kritiikki.)
- trichotillomania
Tottakai, me kaikki pakko-oireiset ollaan tässä salaliitossa terveyskirjaston kanssa. Menepäs nyt siitä vaikka aluksi ottamaan lääkkeesi. Ratakiskostako se pitää vääntää, että sekä geenit että ympäristö vaikuttaa siihen sairastuuko vai ei? Jos väität ettei geeneillä ole minkäänlaista osuutta pakko-oireisiin niin aika mullistavaa tutkimustietoa täytyy olla sulla hyppysissä. Vaikka omaisikin sairauteen altistavan geenin (/-t), niin koskaan ei välttämättä sairastu, ja vaikka sairastuisikin niin ei se tarkoita ettei koskaan voisi parantua vaikka se "olisi geeneissä". Geenit eivät ole yhtä kuin kohtalo. Jos et ymmärrä genetiikkaa edes peruskoulun oppimäärän vertaa ja laitat linkkejä höyrähtäneen gurusi jorinoihin eikä suoraan vertaisarvioituun artikkeliin niin eiköhän tämä ollut tässä. Mene vaikka jonnekin vainoharha-palstalle mouhoamaan.
- töttöröö_sulle
Trikotillomania ei ole geeneistä kiinni ennen kuin juutalaisuus, kristillisyys, kommunismi ja kapitalismi ovat geeneistä kiinni myös.
- trichotillomania
Itse asiassa "alttiutta" esim. uskonnollisuuteen voi hyvinkin olla geeneissä. Konservatiivisuuteen myös. Senkus uskot että pakko-oireilla ei ole geneettisen alttiuden kanssa mitään tekemistä, mutta tieteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
- cesiliukuri
Huhhuh, minullekin selvisi tänään, että tälle on oikea nimi! Etsin itse asiassa tietoa ocd-häiriöstä (koska kuulin kaverini saaneen hiljattain tällaisen diagnoosin) ja tähän liittyvässä artikkelissa oli kuvailtu usein samanaikaisesti esiintyvänä häiriönä hiustennyppimishäiriö. En ollut koskaan ymmärtänyt, että tämä voisi olla jokin häiriö, jolla on oikea nimi.
Olen siis ainakin aiemmin kärsinyt melko pahasta trikotillomaniasta ja muista stressiin liittyvistä pakko-oireista (kynsien pureskelu, silmien pullistelu, syömishäiriöt), ja ehkä vieläkin jossakin määrin kärsin edelleen.
Aivan pikkulapsena minulla oli tapana syödä hiuksia, minkä vuoksi äiti aina leikkautti minulle hyvin lyhyen polkkatukan ja vei uudelleen kampaajalle joka kerta, kun hiukset alkoi yltää suuhun. Muun muassa 10-12-vuotiaana nypin kulmakarvojani pakkomielteisesti siten, että ne olivat aivan hirveän näköiset. Silmäripsiä olen myös nyppinyt, mutten merkittävästi tai siten, että se olisi näkynyt - joitain hajaripsiä vain. Hiuksia revin ja nypin varsinkin ala-asteen loppupuolella. Pää oli täynnä pikkuhapsuja varsinkin jakauksen kohdalla. Typerimmältä tuntui, kun luokanopettaja naureskeli niille. Silloin päädyin nyppimään lähinnä niskasta, vaikka päällishiusten nyppiminen on siisteintä, koska ne ovat paljon pidempiä.
Edelleenkin karvojen nyppiminen tuottaa suurta mielihyvää - ah, mikä fiilis kun sellainen musta tuppi lähtee irti. Vessassa saattaa kulua monta tuntia siten, että nypin mahakarvojani, valkoisia poskihaiveniani tai säärikarvojani. En kuitenkaan koe tätä isoksi ongelmaksi kun hiukset ja ripset saan pidettyä nyppimättä ja kulmat luonnollisen muotoisina, eli lopputulos ei näytä pahalta. Oireet ovat siis moninkertaisesti vaimeammat kuin esimerkiksi 10 vuotta sitten (olen nyt 25). Eli toivoa on, kohtalontoverit! :) Toisaalta pahimman hiusten repimisen taitaa mulla stressitilanteessa korvata kynsien pureskelu, mitä en toki suosittele. - sadklöwdlska
osalla triko tulee sokeri, vehnä, kofeiini lisäaine koktailista...
- 12789
Lisäksi pitäisi lisätä ruokavalioon hyviä proteiineja.
2 kanamunaa joka aamu muut proteiinit.
Kokeilkaa. Menee aikaa ennen kuin alkaa toimia.
Pakonomainen nyppinen tai himo syödä jotain erikoista kuten seinää kielii aina jostakin hivenaineen tai vitamiinin puutteesta. Kun puutetta ei, ei ole pakko-oirettakaan.
- Karvajäbä87
Tässä muuten yksi oireilija lisää! Olen 30v mies ja nypin pakonomasesti partakarvoja. Varsinkin poskilta on aivan pakko nyhtää sänkeä pois. Leukaparran olen onnistunut kasvattamaan mutta siitä ympäriltä on ihan pakko jatkuvasti nykiä. Tätä on jatkunut arviolta 10 vuotta. Nyin sekä stressinlievitykseen että ihan vain huomaamattani vaikka lukiessa tai tv:tä katsoessa. Jatkuvasti pitää sormeilla poskea ja tunnustella onko jossain karvanalkuja. Vaimo asiasta huomauttelee aina välillä mutta muuten teen tätä yksikseni. Karvoja en ole syönyt mutta monesti hivelen niillä huulia. Melko kummallista touhua itseasiassa kun kirjoittaa auki näin. Muuten terveys on ok niin olen vain päättänyt diilata asian kanssa. Kai tuohon ois monenlaisia terapiahoitoja mutta olkoon. Ja pysyypähän sänki poissa ja parta siistinä. Tietysti jos itsetunto on nollilla ja sosiaalinen elämä kärsii/ tulee iho-oireita tai tulehduksia niin ehdottomasti hoitoon.
- Anonyymi
Osalla johtuu liiallisesta sokerinkäytöstä.
Aiheesta tutkimuksia:
https://www.sciencedaily.com/releases/2010/12/101213151446.htm - Anonyymi
Kerron yhdestä lääkärikäynnistä jonne menin ihan fyysisistä syistä.
Mulla on hiukset lähtenyt jostain selittämättömästä syystä, olen nainen.
Mulla on myös mielenterveysongelmia ollut taustalla.
Lääkäri kun tuli luokseni, oli toki nähnyt mt-diagnoosin koneelta, kysyi melkein alkuun että onko mulla ollut sellaista nyppimistä kun sanoin että on hiuksetkin lähteneet päästä.
Hänellä oli vielä kandi siinä mukana ja kyllä mua vähän vihaksi pisti, sanoin sitten vain että ei ole ollut mitään nyppimistä.
Siinä melkein alkoi " nyppiä " kun tällaista kaikkea aiheuttaa vanhat mt-diagnoosit tuolla fysiikan puolella.
Pitäisi noilla tohtoreillakin olla jonkinlaiset käytöstavat....
Tuli vaan nyppimisestä mieleen. Vasen silmäni on ilmeisesti tulehtunut olemattomien ripsien takia, aloitin kainaloista sit kulmat nyt ripset aaargh
- Anonyymi
Mulla Sama ei oo enää ripsiä ja kun äiti kysy et mitä vitsiä sun ripsille on tapahtunut niin sanoin vaan tekosyyn ne lähti siin ripsentaivuttimes
- Anonyymi
Olen 13 vuotias minullakin on sama ongelma että revinripsiäni häpeän sitä NIIN paljon käytän tekoripsiä sen takia koska en uskalla astua ihmisten ilmoille ilman niitä. Olen ollut välillä silleen että en ole repinyt pitkään aikaan mutta sitten se vaa tulee takaisin yhtäkkip ja ei ole ripsen ripseääkään. Pelottaa mennä uimaan aina kesäisin koska mietin että mitäköhän kaikki ajattelee minusta. Olen miettinyt pitkään ja ajatellut että se on pakko-oire enkä mahda sille mitään oon kaunis ilman tekoripsiäkin ja olen ajatellut kertoa ihmisille siintä pakko-oireesta mutta en vain pysty minulle jakkaraan että älä revi jne mutta se ei ole niin helppoa se vain tulee yhtäkkiä. Haluan vain omat kauniit ripset takaisin ennen kesää niin ei tarvisi enään tekoripsiä käyttää):
- Anonyymi
Miten kertoisin sen äitilleoon 10:(
Ketjusta on poistettu 7 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mies kateissa Lapualla
Voi ei taas! Toivottavasti tällä on onnellinen loppu. https://poliisi.fi/-/mies-kateissa-lapualla1145895Poliisi tutkii murhaa Paltamossa
Poliisi tutkii Kainuussa sijaitsevassa Paltamon kunnassa epäiltyä henkirikosta, joka on tapahtunut viime viikon perjanta324007- 823342
Jos me voitais puhua
Jos me voitais puhua tästä, mä sanoisin, että se on vaan tunne ja se menee ohi. Sun ei tarvitse jännittää mua. Mä kyllä182966Jenna meni seksilakkoon
"Olen oppinut ja elän itse siinä uskossa, että feministiset arvot omaava mies on tosi marginaali. Todennäköisyys, että t2502017Joo nyt mä sen tajuan
Kaipaan sua, ei sitä mikään muuta ja olet oikea❤️ miksi tämän pitää olla niin vaikeaa?881984- 1421771
Jere, 23, ja Aliisa, 20, aloittavat aamunsa Subutexilla tai rauhoittavilla: "Vaikka mä käytän..."
Jere, 23, ja Aliisa, 20, ovat pariskunta, joka aloittaa aamunsa Subutexilla tai rauhoittavilla. Jere on ollut koko aikui421743Olipa ihana rakas
❤️🤗😚 Toivottavasti jatkat samalla linjalla ja höpsöttelykin on sallittua, kunhan ei oo loukkaavaa 😉 suloisia unia kau81686Vain yksi elämä
Jonka haluaisin jakaa sinun kanssasi. Universumi heitti noppaa ja teki huonon pilan, antoi minun tavata sinut ja rakastu881549