Kehotan kaikkia lukemaan Jukka Seppisen tuhdin Urho Kekkonen - Suomen Johtaja -teoksen. Seppinen ei yritä demonisoida Kekkosta kuten Rautkallio eikä glorifioida kuten Juhani Suomi.
Seppisen keskeinen johtopäätös on se, että Kekkonen oli porvarillisen Suomen takuumies, kun viimeinen hätä koitti. Näin erityisesti pahimpana aikana eli 70-luvulla, kun NL Beljakovin ja sittemmin Stepanovin toimesta vyörytti K-linjan, vasemmistodemarien ja taistolaisten myötävaikutuksella. Tavoitteena oli ensin hankkia eroon puolueettomuuspolitiikasta ja syventää "ystävyyspolitiikkaa". Sen tien päässä olisi häämöttänyt kansandemokraattinen Suomi. Puolueettomuuspolitiikka-käsite katosikin muutamaksi vuodeksi Suomi-NL-kommunikeoista. Kun oli viimeinen pakko, Kekkonen asettui NKP:n tavoitteita vastaan.
Kääntöpuolena on kauhistuttavan pitkälle edennyt suomettuminen. NL saneli keitä Suomen hallituksessa pitää olla ja ei pidä olla (jälkimmäisiä Kokoomus ja SMP). Kekkonen otti ohjeet kirjaimellisesti huomioon. Samalla syntyi dogmaattisen liturgiaulkopolitiikan suunta ja kuka siihen ei mukautunut leimattiin muitta mutkitta neuvostovastaiseksi. Kaikissa puolueissa Kokoomusta myöten listattiin "neuvostovastaisia" henkilöitä. Nykyinen ulkoministerikin, kanervalaisten vanha nokkamies, on sellaista harrastanut. Veikko Pihlajamäkikin sai tuta ettei sekään ole hyväksyttävää, että kysyy ääneen saako ulkopilitiikasta keskustella.
Itsesensuuri rehotti lehdistössä. Kekkosen pitläaikaisesta painostuksesta johtuen lehdistö mielsi itsensä tiedonvälittäjän sijaan vallitsevan poliittisen linjan edistäjäksi.
Seppisen mukaan 70-luvulla demokratia ja kansanvalta olivat pahasti retuperällä suomettumisen takia. Näinhän tietysti olikin. Kekkosen linja oli erilainen kuin Paasikiven linja; siis meni paljon pidemmälle Neuvostoliiton myötäilyssä.
Seppisen keskeinen johtopäätös on se, että Kekkonen oli porvarillisen Suomen takuumies, kun viimeinen hätä koitti. Näin erityisesti pahimpana aikana eli 70-luvulla, kun NL Beljakovin ja sittemmin Stepanovin toimesta vyörytti K-linjan, vasemmistodemarien ja taistolaisten myötävaikutuksella. Tavoitteena oli ensin hankkia eroon puolueettomuuspolitiikasta ja syventää "ystävyyspolitiikkaa". Sen tien päässä olisi häämöttänyt kansandemokraattinen Suomi. Puolueettomuuspolitiikka-käsite katosikin muutamaksi vuodeksi Suomi-NL-kommunikeoista. Kun oli viimeinen pakko, Kekkonen asettui NKP:n tavoitteita vastaan.
Kääntöpuolena on kauhistuttavan pitkälle edennyt suomettuminen. NL saneli keitä Suomen hallituksessa pitää olla ja ei pidä olla (jälkimmäisiä Kokoomus ja SMP). Kekkonen otti ohjeet kirjaimellisesti huomioon. Samalla syntyi dogmaattisen liturgiaulkopolitiikan suunta ja kuka siihen ei mukautunut leimattiin muitta mutkitta neuvostovastaiseksi. Kaikissa puolueissa Kokoomusta myöten listattiin "neuvostovastaisia" henkilöitä. Nykyinen ulkoministerikin, kanervalaisten vanha nokkamies, on sellaista harrastanut. Veikko Pihlajamäkikin sai tuta ettei sekään ole hyväksyttävää, että kysyy ääneen saako ulkopilitiikasta keskustella.
Itsesensuuri rehotti lehdistössä. Kekkosen pitläaikaisesta painostuksesta johtuen lehdistö mielsi itsensä tiedonvälittäjän sijaan vallitsevan poliittisen linjan edistäjäksi.
Seppisen mukaan 70-luvulla demokratia ja kansanvalta olivat pahasti retuperällä suomettumisen takia. Näinhän tietysti olikin. Kekkosen linja oli erilainen kuin Paasikiven linja; siis meni paljon pidemmälle Neuvostoliiton myötäilyssä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kirjoittaa ylistyskirjoituksia Matka-Kalevasta.