vasta aidot tunteet punnitaan.
Sen olen saanut kokea itse juuri nyt.
Joskus aikaisemmin olen ajatellut kun vaimo oikein naputtaa ´mielestäni´ turhasta, että onkohan tämä pitkä avioliitto enää minkään arvoinen. Ei ole oikein mitään sanottavaa, ja toinen tuntuu aina olevan oikeassa jos jotain teetkin, tai sitten itse olen vaimolleni töykeä.
Tällä hetkellä vaimoni on sairaalassa, tautia ei vielä ole tiedossa, mutta tilanne on vakava.
Olen havainnut itsessäni surullisia tunteita. Onpa jokin tippa tuullut silmänurkasta.
Kaipaan vaimoani, ja toivon hänen paranevan sairaudestaan.
Tarvitseeko ihminen jonkin kovan koettelemuksen, ennenkuin hän huomaa puolison merkityksen, ja osaa antaa arvoa hänelle.
Pitkässä avioliitossa kaikki on niin turvallista ja itsestään selvää, että ei tarvitse tehdä mitään, millä kertoisi kumppanin olevan tärkeä. Useinkin eletään päin vastoin; erimielisyyksissäkin voi hakea aina syitä kaverista, vaikka asiat eivät aivan niin yksipuolisia olisikaan.
Tässä haluan kertoa teille toisillekin, että huomatkaa kaverinne ja antakaa hänelle arvostusta, sillä koskaan ei tiedä, milloin omalle kohdalle tulee aika, jolloin voit joutua jättämään jäähyväiset puolisollesi.
Tämä sama viesti on tuolla parisuhde-palstalla, mutta ajattelin laittaa sen tännekin pohdittavaksi, kun olen jo tästä ikäryhmästä.
Sen olen saanut kokea itse juuri nyt.
Joskus aikaisemmin olen ajatellut kun vaimo oikein naputtaa ´mielestäni´ turhasta, että onkohan tämä pitkä avioliitto enää minkään arvoinen. Ei ole oikein mitään sanottavaa, ja toinen tuntuu aina olevan oikeassa jos jotain teetkin, tai sitten itse olen vaimolleni töykeä.
Tällä hetkellä vaimoni on sairaalassa, tautia ei vielä ole tiedossa, mutta tilanne on vakava.
Olen havainnut itsessäni surullisia tunteita. Onpa jokin tippa tuullut silmänurkasta.
Kaipaan vaimoani, ja toivon hänen paranevan sairaudestaan.
Tarvitseeko ihminen jonkin kovan koettelemuksen, ennenkuin hän huomaa puolison merkityksen, ja osaa antaa arvoa hänelle.
Pitkässä avioliitossa kaikki on niin turvallista ja itsestään selvää, että ei tarvitse tehdä mitään, millä kertoisi kumppanin olevan tärkeä. Useinkin eletään päin vastoin; erimielisyyksissäkin voi hakea aina syitä kaverista, vaikka asiat eivät aivan niin yksipuolisia olisikaan.
Tässä haluan kertoa teille toisillekin, että huomatkaa kaverinne ja antakaa hänelle arvostusta, sillä koskaan ei tiedä, milloin omalle kohdalle tulee aika, jolloin voit joutua jättämään jäähyväiset puolisollesi.
Tämä sama viesti on tuolla parisuhde-palstalla, mutta ajattelin laittaa sen tännekin pohdittavaksi, kun olen jo tästä ikäryhmästä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Useinhan toisen arvon tajuaa vasta sitten kun sen on menettänyt tai menettämässä. Se on tämä ihmisen raadollisuus, joka vaikeuttaa elämää. Joskus tällä palstalla keskusteltiin "tarvitaanko sota", että arvojärjestykset muuttuisivat ja yhteinen vihollinen yhdistäisi ihmisiä. Nyt tietysti voidaan kysyä, tarvitaanko suuri tragedia, että ymmärrys saa oikeat mittasuhteet parisuhteessakin. Toivottavasti tämä viestisi herättää meitä muitakin. Toivottavasti sinulla on nyt mahdollisuus sanoa kaikki ne sanomattomat sanat.
tuli eikä siinä auttanut, se oli kerrasta poikki ei tosin oltu yhdessä kun noin parikymmentä vuotta, kohta 15 v. leskenä (kamala sana) vasta itse kuuskymppinen ja loppuelämäs sitten vietät yksin, en tiedä onko se niin paha eipä tarvii tapella kenenkään kanssa.
Kaikki kääntyy parhain päin. Ehkä sairautta "käytetään" tässäkin tapauksessa vahvistamaan liittoanne..Tosi on ettemme aina huomaa olla kiitollisia silloin, kun meillä on aihetta siihen.. Oli kyse sitten ihmissuhteesta tai vaikkapa terveydestä. Kiitos, että toit tämän asian esille :)
Voimia sinulle!
vasta sitten kuin hyva otetaan viereltasi pois ,niin silloin osaat antaa arvoa .toivoisin etta osaisin arvostaa vaimoani ennemminkin.
monenlaisia tunteita eletään...
On meille annettu (onneksiko?) aikaa; antaa- ja pyytää anteeksi; huomata mitä on menettänyt, - tai saanut.
Uskovat kai sanoisivat; sitä Jumala kurittaa jota rakastaa..niinkö se lie...
...toivottavasti vaimosi selviytyy!
Olen itse "kuolemansairas" - sydämeni pettää hiljalleen. Hassua kyllä (onneksi) tilani ei näy ulospäin millään tavoin. Juosta en jaksa, kävellä vielä kyllä.
Mieheni kolkattiin ja ryöstettiin muutama vuosi sitten työmatkalla ulkomailla, Suomessa loput leikkaukset - hän onneksi toipui.
Parisuhteemme poikkeaa sikäli tavallisesta, ettei meille monikaan asia ole enää niin itsestään selvä kuin aiemmin.
Emme mässäile kuolemalla tms, mutta arvostamme toisiamme päivittäin - riitelemmekin toki joskus.
Olen elämäni onnellisimmassa ja tasapainoisimmassa ihmissuhteessa - nöyränä ja kiitollisena jokaisesta hetkestä ;D
Samaa toivon Sinulle ja rakkaallesi!
että puolisosi tulee vielä kuntoon, ja toivon jaksamista sinulle!
Voimia teille molemmille. Kerro meille palstalaisille väliaikatietoja jos se sinua helpottaa. Olen hengessä mukana. *halaan*
kaikille teille, jotka olette kannustaneet minua kestämään tätä koettelemusta.
Vaimoni voi tänään hiukan paremmin. Neljä päivää tipassa kovissa tuskissa, ja nyt hieman hellittää.
Sairautta ei edelleenkään ole pystytty määrittelemään, mutta hänen olonsa koheneminen nostaa minunkin mielialaani.
Mietin tässä itsekseni, kuinka voisin huomata vaimoani tulevaisuudessa. Tämä -kukkapuska kourassa kotiin töistä palatessa-, ei ole ollut minun tapaistani.
Ehkä nyt yllättäkin hänet ainakin kukkasin tulevassa kuussa, jolloin tulee kuluneeksi 40v. kun tapasimme toisemme rippileirillä.