Kysyisin teiltä muilta, jotka olette vl perheestä, että tunnetteko itsenne ulkopuoliseksi? Itse en ole enää vuosiin ollut uskovainen, en ainakaan lestadiolaisten tavalla. Tuntuu etten kuulu uskovaisiin mutten "epäuskoistenkaan" seuraan.
Sain hyvin suojellun ja tiukan kasvatuksen, jopa verrattuna muihin lestadiolaisiin perheisiin. Näyttää siltä, että monella tapaa taustani pilaa elämääni: mielenterveysongelmat, ongelmat työssä, opiskelussa ja ihmissuhteissa...
Sain hyvin suojellun ja tiukan kasvatuksen, jopa verrattuna muihin lestadiolaisiin perheisiin. Näyttää siltä, että monella tapaa taustani pilaa elämääni: mielenterveysongelmat, ongelmat työssä, opiskelussa ja ihmissuhteissa...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ulkopuolisuuden tunne on tuttu. Taustani on melko lailla samanlainen kuin sinulle. Ehkä astetta rankempi. Ankara vl-kasvatus. Irrottauduin siitä hengellisyydestä mielessäni jo 10-vuotiaana. Tunsin sydämessäni että kaikki ei ollut OK. Mutta lopullinen irtiotto vei aikaa ja voimia.
Olen tarvinnut terapiaa. Ulkopuolisuus johtuu siitä että ei kasvuympäristössään saanut rakkautta ehdoitta. Aina piti suorittaa. Tehdä työtä ja huolehtia perheestä. Varoa syntiä. Ja pelkäsin koko ajan että menetän äidin. Hän oli kovilla ja aina sairaana. Koska raskaudet, keskenmenot ja synnytykset veivät hänen voimansa. Olin pieni mutta valmis antamaan mitä hvyänsä että olisin saanut äitin terveeksi ja iloiseksi. En siinä onnistunut vaikka miten suoritin.
Olen kääntänyt ulkopuolisuuden kokemuksen voimakseni. Se antaa mielenkiintoisen näkökulman elämään. En koskaan koe olevani "epäuskoinen", vaikka en silä lailla usko kuin suku. Elämä tuntuu todella suurelta lahjalta. Onni että saa olla elossa. Heikkona ja haavoitettuna, kuormineneen, ulkopuolisuuksieen, silti tässä ja nyt. ja hei, juuri se pitäisi olal yksi kristinuskon perussanomia, että saa olla hyväksytty ja rakastettu ilman suorittamista. Vailla vatimuksia, silloin jaksaa paremmin sitten niitä arkipäivän asioitakin. Kannattaa hakea ammattiapua. VL-lapsuus on raskas ja vaativa selviytymisleiri... Mutta siitä voi selviytyä. Kaikkea hyvää sinulle, voimia, kohtalotoveri.
Tuttu tunne. "kielsin" uskon n. 7 vuotta sitten. Edelleenkin on tunne, että en kuulu heikäläisiin enkä myöskään "epäuskoisiin" porukoihin.
Vanhat ystävät jättäytyi taka-alalle, koska minun kanssa oli "kieltämisen" jälkeen kuulema vaikea puhua. Ei voinut kertoa milloin on seuraava emäntävuoro tai mitä leipoisi myyjäisiin tai paljonko edelliset myyjäiset oli tuottanut rahaa paikalliselle yhdistykselle...
Kolikon toinen puoli oli uusien tuttavien kanssa
(eli epäuskoisten). Ei löytynyt yhteistä jutun juurta esim. viikonlopun tapahtumista. Kysyivät monesti että olenko uskovainen, olen kuulemma jotenkin erilainen kuin muut. Sanoin että en ole uskovainen, kotona viihtyvä vain :-)
Elämäni ei muuttunut muulla tavalla kuin että enää en käynyt seuroissa ym. tilaisuuksissa. Edelleenkään en polta, en käytä olkoholia ollenkaan enkä käy ravintoloissa ym. paikoissa.
Korvakorut laitoin mutta meikkaa en juuri koskaan.
Mielenterveys oli kovilla muutaman vuoden. Edelleen kärsin huonosta itsetunnosta. Minulla sama tunne vieläkin että taustani uskovaisessa perheessä pilaa jollain tavalla elämääni.
Ns. uskovaiset sanoivat sieltä lähteissäni että minuun on tarttunut ylpeyden henki!
Voisiko joku selittää mitä sillä tarkoitetaan??
Minä en saanut siihen vastausta vaikka sitä ystävällisesti kysyinkin.
Anteeksi sekava kirjoitus :)
Mutta tiedostat ongelman (ulkopuolisuuden tunne) ja selvität sen... Ala kuunnella itseäsi, mitä todella haluat tehdä täällä, mitä haluat sanoa itsellesi ja muille? Rakasta itseäsi, hyväksy itsesi juuri sellaisena kuin olet. Aloita pienistä asioista, kehu itseäsi päivittäin... muista, että olet paljosta päässyt jo yli. Sillä olethan?
Ilo läikähti sielussa kun näin nämä teidän "psalmit"! :-) Meitä on muitakin...rankkaa kuuria läpikäyviä...Siis olen päätynyt siihen että vl-perheessä kasvatetaan vl-identiteettiin. Joka ei kuitenkaan ollut se mitä itse sisimmässäni olen. Voisin kai olla usk. jos se ei estäisi minua olemasta se millainen minä oikeasti olen. Ja se mitä olen, minun on pakko oppia tuntemaan voidakseni elää... siis itsetuntemusta. On ihanaa tunnistaa oma itsensä! Se on ihana tunne. Rauhanyhdistyksellä näkemäni kuva itsestäni ei ollut se oikea, en oikeasti aidosti ole se ihminen jollaiseksi minua yritettiin tehdä. Irrottautumiseni jälkeen olen saanut kokea ihmisten tunnistavan minut, se on kanssa hieno kokemus. Kun joku lähimmäinen, ystävä, näkee minut ja hyväksyy, rakastaa. Rakastava ei koskaan katso minua arvioiden, kyseenalaistaen mitään. Se on todellista armoa että on saanut kohdata rakastavia ja hvyäksyviä ihmisiä.
Kaikkea hyvää sinulle joka kirjoitit tänne, ja sinulle joka luit tätä ketjua! Halauksia!
kiitos siitä. Meitä on monta! Emme tavallaan ole yksin, vaikka emme tunnekaan toisiamme. Muistetaan se. Ehkä osan meistä tulee jotenkin "kadota", mutta ei se ole kadotus. Pelko pois ja orjan mieli, ylpeydestä ei ole kyse vaan valinnan vapaudesta.
Kuten Carpe diem toteaa, kaiken voi kääntää voimaksi. Itselleni kasvatukseni/taustani on suuri voiman lähde nyt... sitä ei oikein voi selittää, mutta on tavallaan niin kova koulu takana, että elämä näyttäytyy todella kauniina nyt.
Valoa teille, kanssakulkijani
Olen tuo aikaisempi nimetön. Kiitos teille kaikille vastauksista. Itse löysin tämän keskustelun vasta eilen ja olipa helpotus! Ihanaa etten ole yksin ajatusteni kanssa.
En ole vuosiin kuulunut "virallisesti" uskovaisiin, mutta tuntuu, ettei siitä ikuisesta leimasta pääse koskaan. Ehkä se on hyväkin asia. Uskovaisia pidetään luotettavina. Mutta sitten se kääntöpuoli: juuri olin työhaastattelussa, jossa sisarusteni määrä tuli esille. Täytyi vakuutella, etten ole enää uskovainen, etten yritä tuputtaa uskoa kenellekään. Onneksi kokemus lastenhoidosta oli tässä tapauksessa vain hyväksi, sain paikan.
Ammattiapua olen hakenut ja saanut, kävin kolme vuotta terapiassa. Se auttoi jonkin verran. Itsetunto on silti vielä aika huono ja oma minuus vasta löytymässä. Saattaa johtua myös nuoresta iästä... Mutta tosiaan, kiitos tuesta. Kyllä se tästä. Entistä vahvempina jatkamme eteenpäin!
Olen vähän vanhempi kuin sinä (samalla taustalla) ja näen tekstistäsi, että kaltaisesi tulee selviämään! Löydät vielä oman juttusi ja omat ihmisesi, joiden kanssa koet olevasi "yhtä". Usko vain, niin näet että todeksi muuttuu. :)
Uskovainen voi olla muutenkin kuin vanhoillisuudessa. Kysymys on iankaikkisuudesta. Toivon, ettei kukaan anna yhden ihmisjoukon ottaa pois uskon kruunua.
Vanhoillisuus on niin väkivaltainen uskomusjärjestelmä, että sen jälkeen inhimillinen kohtelu ja armollisuus saattaa tuntua laimealta. Monesti vanhoilliset moittivat kansankirkon saarnoja laimeiksi, koska niissä jätetään omantunnonvapaus kuulijalle. Siitä se kristityn avellus kuitenkin alkaa.
Siis? Mikä tällainen uskonto on, joka tuhoaa ihmisten elämiä. Varsinkin naisten ja lasten. Tämähän on hirvittävää! Olen just löytänyt tämän palstan ja olen aina omannut tiettyjä ennakkoluuloja vl:n suuntaan, mutta en voinut ikinä kuvitella, että se on näin hirvittävä ja musertava yhteisö. Ymmärrän ja näen, että osa näistä jutuista on pelkkää pa***aa, mutta juuri nämä tosissaan kirjoitetut jutut ahdistavat eniten. Kuinka joku voi Jumalan nimissä toimia tuollalailla. En sitä vaan ymmärrä.