Toisenlainen kysely

Jaaha, näihin ilmeisesti jos ei kaikkiin vastaa kyllä, tullaan todennäköisesti toitottamaan siitä kuuluisasta itsepetoksesta. Mutta koitetaan nyt kuitenkin.

Ei edes ole kiusattu. Toki joskus huomauteltu jotakin, mutta siitä nyt ei taas kannata välittää; siinä missä yksi on ylipainoinen, toinen on rillipiru ja kolmas pissis/lutka ja neljäs haiseva nörtti.

Totta helvetissä olen itkenyt pakkien vuoksi, tosin muistaakseni vain kerran. Tosin en tiedä lasketaanko sitä, koska ne eivät varsinaisesti olleet edes pakit vaan sopimus siitä, että olemme vain ystäviä ja näiden "pakkien" syyt eivät olleet missään tekemisissä kilojeni kanssa ja mahdollisuudet tuohon ihmiseen eivät edes ole menneet.

Vaatteet nyt sen verran vähäpätöinen juttu, että niiden vuoksi on turha alkaa itkemään.

No noloja tilanteitahan on sattunut, tosin lähinnä tyhmien puheideni takia, eli eivätpä nekään taida kiloihini mitenkään liittyä. Eikä varmastikaan mitään niin vakavaa ole koskaan möläyttänyt, että itkemään olisi joutunut.


Jups, eli siis yksi ehkä-kyllä, toivottavasti se pelastaa minut itsepetoksessa elelevän leimalta. :)

Ikinä en ole kilojani itkenyt. Kyllä ne itkettävät elämän mokat on jostain muusta kiinni kuin kiloista. Vituttanut kilot sen sijaan ovat, joskus, ei aina.

Mä olin pullea lapsi ja ehkä siitä syystä vähän kömpelö. Se minkä muistan kauheimpana oli jumppatunnin pesäpallo- ja muut pelit. Parhaat pelaajat valitsi porukkaa joukkueisiin ja minä jäin aina viimeiseksi. Juoksin kyllä tosi hitaasti mutta se viimiseksi jääminen oli nöyryyttävää. Sitä itkeskelin muutaman kerran peiton alla illalla.
Häpesin myös paksuja reisiäni joten pukeuduin aika peittävästi. Koulun kanssa uimaan meno oli aina kauhun paikka ja yritin löytää sen nurkimmaisen pukukopin ja suihkun.
Nyt aikusena vaan v...ttaa kun ei mahdu niihin kivoihin vaatteisiin mitä kaupoissa löytyy.
Ketteryys liikkumisessa on kyllä parantunu huomattavasti kuoluajoista.

minulla on ollut jo viisi vuotta ylipainoa noin 30 kg. Ehkä tämän ikäinen (57v ) ei niin kovasti enää kyynelehdi.

Sinulla on outo käsitys, että jokainen lihava on ollut jo lapsena lihava. Kuitenkin lihavat lapset ja nuoret ovat harvinaisuuksia. Lihavuus on keski-ikäisten sairaus eikä nuorten.

Lapsena olin hyvin laiha, joten minua haukuttiin luuviuluksi koulussa. Nuorena aikuisena olin normaalipainoinen ja hyvin kaunis ja ostelin itselleni niitä ihania mekkoja. Nyt vasta viisikymppisenä olen lihonut, kun sairastuin. No, aika aikaa kutakin.

Olen melko herkkä ihminen.
Kilot saavat minut itkemään aina silloin tällöin, yllensä illalla kun tiedän syöneeni tyhmästi ja liikaa.
Sitten kuitenkin saan sellaisen voimantunteen ja jaksan taas laihduttaa.

Itken ja vihaan kilojani. Kiusaaminen sattuu(sitä kokee myös aikuisena).

Minun täytyy tunnustaa, että olen iteknyt kaikkien noiden vuoksi.

Olin ala-asteella koulukiusattu, tosi en kovin pahoin siis, että minulla kyllä oli ystäviä eikä kiusaaminen ollut jokapäiväistä. Pojat usein haukkuivat läskiksi ja tytöillä se oli enemmänkin sitä, että minut valittiin aina viimeiseksi kaikissa liikuntajutuissa. Se kyllä itketti valtavasti joskus silloin.

Yläasteella kukaan ei enää läskiksi nimitellyt ja oli ystäviäkin ja ihan kivaa teinielämää, mutta ei ollut mitään kontaktia poikiin. Jos sanoin jollekkin pitäväni heistä, he antoivat pakit. Se itketti myös.

Monesti myös on tullut itku vaatekaupassa kun olen kokeillut nättejä housuja jotka vaikuttivat siltä, että menevät päälle mutta sitten jumittuivatkin reisiin. Olen itkent ja tullut pahalle mielelle monta kertaa sovituskopissa.

Miksi en siis laihduta? Jotenkin se vaan on niin vaikeaa, mutta ehkä huomenna sitten?

En muista oisinko itkenyt mutta harmitellut kovasti kyllä esim. kun kaverit lähtee kesällä porukalla rannalle ja itse haluis mukaan mutta ei kehtaa.. :(

että murrosikäisenä tuli tirautettua useammatkin itkut.aikuisena itku vaihtui vitutukseen ja itsemurha ajatuksiin.

syyksi voisin sanoa,olen lihava mies.
jokainen tehkööt omat johtopäätöksensä.