Olen reilut kolme vuotta ollut mieheni kanssa yhdessä ja meillä on yksi lapsi, n. 2v.
lapsi tuli lyhyen ajan sisällä tavattuamme, mutta yhteisestä tahdostamme. Aluksi kärsin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, mutta töihin mentyäni tilanne tasaantui. nyt kuitenkin arjen tasaannuttua, olen ollut todella katkera ja turhautunut. seurusteluamme kesti n. 2 kk ennen raskautta. Mies on hyvä, hän on kestänyt valituksiani ja pahaa oloani kaiken aikaa. Välillä on helpompiakin aikoja.
Olemme sitoutuneet yhdessä lapsen vuoksi tekemään parhaamme. En kaipaa mitään ihastus juttuja tai kapakka elämää, olen vain jotenkin stressaantunut arjen kiireestä ja tekemättömistä asioista. Silti olen nalkuttanut ja napissut miehelleni kaiken aikaa ja nyt hän sitten suuttui todella. -Meidän olisi pitänyt mennä hänen ystäviensä luokse viikonlopuksi. Itse sanoin heti, että en lähde, ja viikko on riidelty. Eilen sitten sanoin, että hyvä on, tulen jos se on niin tärkeää. Siihen hän tiuskaisi, että sähän et sinne tule. Piti mykkä koulua vuorokauden ja lähti sitten lapsen kanssa reissuun itsekseen.Pyysin anteeksi, mutta ei reagoinut mitenkään. Olemme puhumalla selvitelleet asioita aina. Kaduttaa nyt, että kun en pystynyt tekemään hänen mielikseen tätä yhtä hänelle tärkeää asiaa.
Tuntuu, että meillä on aina eri aikataulut siihen, että saako läheisyyttä ja huomiota. Sitten alan huomiota saadakseni provosoida omalla nalkuttavalla käytöksellä. Olen ajatellut olevani läheisriippuvainen. Enkä tiedä miten käsitellä näitä jatkuvia pettymyksen tunteita...
Onko teillä ollut vastaavia tilanteita? Olisiko hyviä neuvoja? Olen peloissani, että perheemme hajoaa, etten saisi enää anteeksi.
lapsi tuli lyhyen ajan sisällä tavattuamme, mutta yhteisestä tahdostamme. Aluksi kärsin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, mutta töihin mentyäni tilanne tasaantui. nyt kuitenkin arjen tasaannuttua, olen ollut todella katkera ja turhautunut. seurusteluamme kesti n. 2 kk ennen raskautta. Mies on hyvä, hän on kestänyt valituksiani ja pahaa oloani kaiken aikaa. Välillä on helpompiakin aikoja.
Olemme sitoutuneet yhdessä lapsen vuoksi tekemään parhaamme. En kaipaa mitään ihastus juttuja tai kapakka elämää, olen vain jotenkin stressaantunut arjen kiireestä ja tekemättömistä asioista. Silti olen nalkuttanut ja napissut miehelleni kaiken aikaa ja nyt hän sitten suuttui todella. -Meidän olisi pitänyt mennä hänen ystäviensä luokse viikonlopuksi. Itse sanoin heti, että en lähde, ja viikko on riidelty. Eilen sitten sanoin, että hyvä on, tulen jos se on niin tärkeää. Siihen hän tiuskaisi, että sähän et sinne tule. Piti mykkä koulua vuorokauden ja lähti sitten lapsen kanssa reissuun itsekseen.Pyysin anteeksi, mutta ei reagoinut mitenkään. Olemme puhumalla selvitelleet asioita aina. Kaduttaa nyt, että kun en pystynyt tekemään hänen mielikseen tätä yhtä hänelle tärkeää asiaa.
Tuntuu, että meillä on aina eri aikataulut siihen, että saako läheisyyttä ja huomiota. Sitten alan huomiota saadakseni provosoida omalla nalkuttavalla käytöksellä. Olen ajatellut olevani läheisriippuvainen. Enkä tiedä miten käsitellä näitä jatkuvia pettymyksen tunteita...
Onko teillä ollut vastaavia tilanteita? Olisiko hyviä neuvoja? Olen peloissani, että perheemme hajoaa, etten saisi enää anteeksi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
neuvo pätee aina kun on ihmisten väleistä kyse; puhukaa!
Omaan käytökseen voi vaikuttaa, toisen ei.
Parisuhteessa on joskus toimittava muutenkin kuin mikä itsestä on kivaa ja hauskaa ihan vain sen takia että se sille toiselle on tärkeä asia. Kun noita kompromisseja ja myönnytyksiä oppii tekemään ilman että ne on aina isoja uhrauksia tai suuria asioita niin suhde elää ja voi hyvin. Harvoin kukaan elää suhteessa jossa kaikesta ollaan samaa mieltä ja tylsää se olisikin.
Tuolal alempana joku kirjoitti kun rakkaus on loppu. taitaa teillä olla vähän sama juttu kyseessä toisella kantilla. Eli kun vauhtia on riittänyt niin arjen eläminen tulee yllätyksenä ja sitä pitää opetella erikseen ihan tosimielellä eikä odotella että asiat vain loksahtelee paikalleen itsellään.
Ainakin tykkäät puolisostasi joten siitä vain miettimään kohtuutta ja kohtuuttomuutta omalla kohdallasi..
Oon ollu ihan samanlainen.Niinkauan nalkutin ja arvostelin et toinen räjähti ja sit säikähdin niin et aloin itkee.Hullua!!!Toi sun kuvaama tilanne on tapahtunu meilläki.Mut tiäkkö,mä katoin peiliin oikein kunnolla ja pyysin miestäni kertomaan mikä mussa on "vikana".Hän sit kerto,varovasti,ja pojat ku mä itkin.Tunsin itteni niin maanmatoseks ja pohjasakaks.Sit ajattelin et koska toista ei voi muuttaa ni mä muutun sit!Lähdin mielenterveystoimiston asiakkaaksi selvittämään mikä mua vaivaa.Enkä turhaan!!!Nyt oon muuttunu jo niin et heti ku alan nalkuttaa jne. ni pysähdyn siihen ja lopetan.Meijän liitto on parantunu mahtavasti ja oon joutunu huomaamaan et se olin MINÄ joka riitelin meijän liitossa.Mies joutu seuraa mukana.
Sulla on toivoa.Jos susta tuntuu ettet osaa yksin,ni soita paikkakunnan mielenterveystoimistoon ja pyydä päästä juttelee ees kerran.Ne osaa kyl sanoo kerrasta et tarviitko heidän apua vai et.VOIMIA!!!!