Elin vuosia työkeskeistä elämää. Tein ylipitkää päivää, työni meni lähes kaiken muun edelle. Sosiaaliset kontaktinikin löytyivät samoista ympyröistä, myös työpaikkaromanssi varatun miehen kanssa.
Petyin työpaikkaani. Uuvuin. Koin syyllisyyttä , ja lopetin suhteen mieheen. Korvikkeeksi nopeassa tahdissa pari täysin turhaa ja epäonnistunutta seurusteluyritystä.
Sitten läheisen ihmisen poismeno. Suru, joka muuttui ajanmittaan masennukseksi.
Tein edelleen työssä pitkää päivää. Iltaisin ja viikonloppuisin en jaksanut mitään. Oli kokonaisia viikonloppuja, jolloin jaksoin olla hereillä parin tunnin pätkissä noin kahdeksan tuntia. Välillä nousin tekemään vain ruokaa, olinhan sentään äiti. Muut ajat nukuin tai makasin sängyssä pystymättä mihinkään.
Eristäydyin läheisistäni, ettein kukaan huomaisi tilaani. Sosiaaliset suhteeni kapenivat entisestään. En osannut tai halunnut hakea apua, olinhan aina tottunut hoitamaan asiani itse.
Vaihdoin työpaikkaa, jotta pääsisin eroon työstä aiheutuvista paineista. Se auttoikin. Ei kertaheitolla, vaan pikkuhiljaa. Vähitellen aloin saada niskaotteen masennuksesta ja elämä alkoi tuntua taas jossain määrin mielekkäältä. Kiinnostukseni ulkomaailmaa kohtaan palasi ja hankin uusia harrastuksiakin.
En kokenut enää olevani masentunut, mutta tilalle oli tullut yksinäisyys. Työssä kyllä työkaverit, mutta työn ulkopuolella ei ystäviä tai kumppania. Tästä huolimatta tunsin, että asiani alkavat loksahdella paikoilleen.
Sitten odottamaton takaisku. Menetän taas minulle läheisen ihmisen, yllättäen, traagisesti.
Nyt olen surutyöni tehnyt, mutta yksinäisyys tuntuu nyt entistäkin ahdistavammalta. Olen huomannut itsessäni taas merkkejä masennuksesta. Pelottaa.
[email protected]
Petyin työpaikkaani. Uuvuin. Koin syyllisyyttä , ja lopetin suhteen mieheen. Korvikkeeksi nopeassa tahdissa pari täysin turhaa ja epäonnistunutta seurusteluyritystä.
Sitten läheisen ihmisen poismeno. Suru, joka muuttui ajanmittaan masennukseksi.
Tein edelleen työssä pitkää päivää. Iltaisin ja viikonloppuisin en jaksanut mitään. Oli kokonaisia viikonloppuja, jolloin jaksoin olla hereillä parin tunnin pätkissä noin kahdeksan tuntia. Välillä nousin tekemään vain ruokaa, olinhan sentään äiti. Muut ajat nukuin tai makasin sängyssä pystymättä mihinkään.
Eristäydyin läheisistäni, ettein kukaan huomaisi tilaani. Sosiaaliset suhteeni kapenivat entisestään. En osannut tai halunnut hakea apua, olinhan aina tottunut hoitamaan asiani itse.
Vaihdoin työpaikkaa, jotta pääsisin eroon työstä aiheutuvista paineista. Se auttoikin. Ei kertaheitolla, vaan pikkuhiljaa. Vähitellen aloin saada niskaotteen masennuksesta ja elämä alkoi tuntua taas jossain määrin mielekkäältä. Kiinnostukseni ulkomaailmaa kohtaan palasi ja hankin uusia harrastuksiakin.
En kokenut enää olevani masentunut, mutta tilalle oli tullut yksinäisyys. Työssä kyllä työkaverit, mutta työn ulkopuolella ei ystäviä tai kumppania. Tästä huolimatta tunsin, että asiani alkavat loksahdella paikoilleen.
Sitten odottamaton takaisku. Menetän taas minulle läheisen ihmisen, yllättäen, traagisesti.
Nyt olen surutyöni tehnyt, mutta yksinäisyys tuntuu nyt entistäkin ahdistavammalta. Olen huomannut itsessäni taas merkkejä masennuksesta. Pelottaa.
[email protected]
Vastaukset 3
Vanhimmat
ja hellitä töissä jos mahdollista.Voimia
hakeutua lääkäriin, kun itse tunnistat masennuksen merkit, kerroithan jo aiemmin olleesi masentunut. Mielialasi on tärkeää saada nousemaan ja silloin sitten yksinäisyyskin helpottaa, kun voit harrastusten kautta saada uusia ystäviä. Tsemppiä sinulle.
analysoit eläämääsi fiksusti, tilanne on hallinnassasi, kyllä pärjäät, älä mieti mahdollista "tulevaa masennusta", näe aurinko, luonto, ihmiset, mahdollisuudet, kaikki ! Mene muitten joukkoon, ota vastaan tarjottu ystävyys!
Näe mahdollisuutesi, olet fiksu !
Onnea elämääsi, sitä tulee, olen varma !