Lueskelin noita edellisiä juttuja, ja huomasin etten ole yksin jännitykseni kanssa. Olen juuri 18 vuotta täyttänyt opiskelijatyttö ja nää ongelmat on vaivannut mua pari vuotta, jotkut kauemminkin. Olen todella kyllästynyt että mun pitää rajoittaa elämääni koko ajan jonkun jännitysjutun takia. Toivottavasti edes joku jaksaa lukea loppuun asti.. :)
Kavereiden ja perheen kanssa mulla ei ole mitään ongelmia, mutta heti jos porukkaan tulee esim. yksi tai kaksi luokkakaveria, muutun mykäksi. Jos multa kysytään jotain, vastaan, mutta muuten olen hiljaa. Kaikensorttisia esiintymisiä ja vastaavia koitan välttää loppuun saakka. Luokan eteen meneminen tuntuu kamalalta, ja laitan talvisin sinne mennessä pitkän talvitakkini päälle. Se jotenkin tuo turvaa, vaikka onkin auki. Kun siinä pitää sitten jotakin puhua, puhun nopeasti ja sen takia möhläilen joskus sanoissa, jolloin änkytän ja muutun punaiseksi. Mulle tulee esitystilanteissa myös kuuma ja välillä silmissä sumenee ja korvissa humisee. Joudun todennäköisesti hautaamaan haaveeni yliopistoon menemisestä. Olen nyt ammattikoulussa ja opiskelen lähihoitajaksi lasten pariin. Lasten kanssa minun on helppo olla ja puhua. ns. tekemällä oppimis-oppitunnit koulussa ovat täyttä tuskaa, koska jännitän ihan koko ajan. Jännityksen vuoksi laitan tällaisilla
tunneilla usein ryhmissä tehtävät operaatiot "läskiksi" kun olen itse pääsuorittaja.
Sanomattakin on varmasti selvää, että työssäoppimisjaksot ovat sitten ihan pelkkää painajaista. Ensinnäkin uuteen paikkaan meneminen on helvetin rassaavaa, ja kädet ja jalat tärisee aina ennen sitä. Uusien ihmisten tapaaminen on kamalaa, kun ei tiedä mitä pitäisi sanoa. Näissä paikoissa tuntuu että kaikki ihmiset testaa sua niin kauan, että epäonnistut jossakin, ja siitä ne nauttii. Olen luokkani priimus ja osaamisessa ei pitäisi olla mitään moitittavaa, mutta silti aina tuntuu siltä kun en osaisi mitään. En luota itseeni. Joka aamu alkaa ahdistuksella, ja se voimistuu koko ajan mitä lähemmäksi työvuoron alkamista tullaan. Usein toivon, että voisin vain juosta pois, kun
näen työpaikan. Ahdistus kyllä lievittyy päivän kuluessa. Tykkään puuhailla asiakkaiden (vanhukset) kanssa, mutta jos joku työntekijä sattuu siihen tilanteeseen paikalle, niin se ei olekaan enää yhtään kivaa.
Viime arviointikeskustelussa opettajan ja ohjaajan kanssa olin niin sekaisin, että meinasin ruveta itkemään. Kun kummatkin näistä kiinnittivät huomionsa vain muhun melkein kahdeksi tunniksi ja kysymyksiä sateli koko ajan, se oli mulle ihan liikaa. Itsensä arvosteleminen oli todella vaikeeta, kun ohjaajakin siinä kuunteli.
Olen listoilla eräänlaisessa työvoimanvuokrausfirmassa joka välittää alani
töitä. Palkka on erinomanen, mutta olen kyennyt tekemään vain muutaman keikan, koska pelkään niin paljon mennä uusiin paikkoihin, varsinkin silloin jos pitää ottaa vastuu jostakin. Keksin pomolle aina jotain tekosyitä, ettei tarvitsisi ottaa tarjottua keikkaa vastaan.
Kaiken lisäksi mulla alkaa autokoulu ihan kohta. En tiedä yhtään mitään, että mitä siellä tehdään ja miten ja minkälaisia ihmisiä siellä on. Ajotunnit tulee varmasti olemaan henkisesti aivan järkyttävän vaikeita, kun pitää opetella jotakin uutta jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa. Mulle on aina ollut hirveen tärkeetä että jos menen johonkin yksin, niin tiedän tarkkaan mitä tapahtuu. Esimerkiksi kun käyn kaupassa niin se, missä järjestyksessä kierrän kauppaa, pitää suunnitella ennakkoon. Silti usein tilanteessa vaihdan suunnitelmaani, että pääsen "pakoon" jotakin. Esimerkiksi sosiaalista tilannetta. Tai sitten joku lääkäriin meneminen. En niinkään jännitä sitä itse lääkäriosuutta, vaan ilmottautumista ja odottamista. Saattaa kuulostaa hullulta mutta niin se vaan
on..
Puhelimessa puhuminen tuntemattoman kanssa luonnistui ihan hyvin vielä muutama vuosi sitten, jolloin saatoin soittaa jopa huvikseni johonkin kirjastoon ja kysyä aukioloaikoja, vaikka tiesin ne jo muutenkin. Nyt jos pitää soittaa johonkin, kirjoitan paperille sanasta sanaan mitä mun pitää sanoa. Unohdan muuten kaiken, siis sanat vaan katoaa. Koitan lykätä puheluita aina viimeiseen asti ja jos lopulta soitan, mun täytyy saada olla ihan yksin ja hiljasessa huoneessa. Yleensä menen vessaan tai häädän muut perheenjäsenet pois kotoa.
Ns."omieni parissa" pystyn olemaan aikalailla jännittämättä. Tällä tarkoitan metalli-ihmisiä. Olen kuunnellut metallimusiikkia puolet elämästäni, saan siitä voimaa ja se on hyvin tärkeä osa elämääni. En luopuisi siitä koskaan. En pelkää toisten ihmisten mielipitetä metalli-imagosta, koska se on minulle yksi maailman tärkeimmistä asioista. Jos jonkun mielestä vaatteeni, asusteeni, musiikkini tms. ovat kamalia, se on minulle täysin yhdentekevää.
Mikä helvetti tähän kaikkeen oikein auttaa. Mikä tässä oikein on? Neuvokaa ihmiset jos osaatte.
Kavereiden ja perheen kanssa mulla ei ole mitään ongelmia, mutta heti jos porukkaan tulee esim. yksi tai kaksi luokkakaveria, muutun mykäksi. Jos multa kysytään jotain, vastaan, mutta muuten olen hiljaa. Kaikensorttisia esiintymisiä ja vastaavia koitan välttää loppuun saakka. Luokan eteen meneminen tuntuu kamalalta, ja laitan talvisin sinne mennessä pitkän talvitakkini päälle. Se jotenkin tuo turvaa, vaikka onkin auki. Kun siinä pitää sitten jotakin puhua, puhun nopeasti ja sen takia möhläilen joskus sanoissa, jolloin änkytän ja muutun punaiseksi. Mulle tulee esitystilanteissa myös kuuma ja välillä silmissä sumenee ja korvissa humisee. Joudun todennäköisesti hautaamaan haaveeni yliopistoon menemisestä. Olen nyt ammattikoulussa ja opiskelen lähihoitajaksi lasten pariin. Lasten kanssa minun on helppo olla ja puhua. ns. tekemällä oppimis-oppitunnit koulussa ovat täyttä tuskaa, koska jännitän ihan koko ajan. Jännityksen vuoksi laitan tällaisilla
tunneilla usein ryhmissä tehtävät operaatiot "läskiksi" kun olen itse pääsuorittaja.
Sanomattakin on varmasti selvää, että työssäoppimisjaksot ovat sitten ihan pelkkää painajaista. Ensinnäkin uuteen paikkaan meneminen on helvetin rassaavaa, ja kädet ja jalat tärisee aina ennen sitä. Uusien ihmisten tapaaminen on kamalaa, kun ei tiedä mitä pitäisi sanoa. Näissä paikoissa tuntuu että kaikki ihmiset testaa sua niin kauan, että epäonnistut jossakin, ja siitä ne nauttii. Olen luokkani priimus ja osaamisessa ei pitäisi olla mitään moitittavaa, mutta silti aina tuntuu siltä kun en osaisi mitään. En luota itseeni. Joka aamu alkaa ahdistuksella, ja se voimistuu koko ajan mitä lähemmäksi työvuoron alkamista tullaan. Usein toivon, että voisin vain juosta pois, kun
näen työpaikan. Ahdistus kyllä lievittyy päivän kuluessa. Tykkään puuhailla asiakkaiden (vanhukset) kanssa, mutta jos joku työntekijä sattuu siihen tilanteeseen paikalle, niin se ei olekaan enää yhtään kivaa.
Viime arviointikeskustelussa opettajan ja ohjaajan kanssa olin niin sekaisin, että meinasin ruveta itkemään. Kun kummatkin näistä kiinnittivät huomionsa vain muhun melkein kahdeksi tunniksi ja kysymyksiä sateli koko ajan, se oli mulle ihan liikaa. Itsensä arvosteleminen oli todella vaikeeta, kun ohjaajakin siinä kuunteli.
Olen listoilla eräänlaisessa työvoimanvuokrausfirmassa joka välittää alani
töitä. Palkka on erinomanen, mutta olen kyennyt tekemään vain muutaman keikan, koska pelkään niin paljon mennä uusiin paikkoihin, varsinkin silloin jos pitää ottaa vastuu jostakin. Keksin pomolle aina jotain tekosyitä, ettei tarvitsisi ottaa tarjottua keikkaa vastaan.
Kaiken lisäksi mulla alkaa autokoulu ihan kohta. En tiedä yhtään mitään, että mitä siellä tehdään ja miten ja minkälaisia ihmisiä siellä on. Ajotunnit tulee varmasti olemaan henkisesti aivan järkyttävän vaikeita, kun pitää opetella jotakin uutta jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa. Mulle on aina ollut hirveen tärkeetä että jos menen johonkin yksin, niin tiedän tarkkaan mitä tapahtuu. Esimerkiksi kun käyn kaupassa niin se, missä järjestyksessä kierrän kauppaa, pitää suunnitella ennakkoon. Silti usein tilanteessa vaihdan suunnitelmaani, että pääsen "pakoon" jotakin. Esimerkiksi sosiaalista tilannetta. Tai sitten joku lääkäriin meneminen. En niinkään jännitä sitä itse lääkäriosuutta, vaan ilmottautumista ja odottamista. Saattaa kuulostaa hullulta mutta niin se vaan
on..
Puhelimessa puhuminen tuntemattoman kanssa luonnistui ihan hyvin vielä muutama vuosi sitten, jolloin saatoin soittaa jopa huvikseni johonkin kirjastoon ja kysyä aukioloaikoja, vaikka tiesin ne jo muutenkin. Nyt jos pitää soittaa johonkin, kirjoitan paperille sanasta sanaan mitä mun pitää sanoa. Unohdan muuten kaiken, siis sanat vaan katoaa. Koitan lykätä puheluita aina viimeiseen asti ja jos lopulta soitan, mun täytyy saada olla ihan yksin ja hiljasessa huoneessa. Yleensä menen vessaan tai häädän muut perheenjäsenet pois kotoa.
Ns."omieni parissa" pystyn olemaan aikalailla jännittämättä. Tällä tarkoitan metalli-ihmisiä. Olen kuunnellut metallimusiikkia puolet elämästäni, saan siitä voimaa ja se on hyvin tärkeä osa elämääni. En luopuisi siitä koskaan. En pelkää toisten ihmisten mielipitetä metalli-imagosta, koska se on minulle yksi maailman tärkeimmistä asioista. Jos jonkun mielestä vaatteeni, asusteeni, musiikkini tms. ovat kamalia, se on minulle täysin yhdentekevää.
Mikä helvetti tähän kaikkeen oikein auttaa. Mikä tässä oikein on? Neuvokaa ihmiset jos osaatte.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sun kirjoitus oli melkein kuin omasta suustani, paitsi et oon 24w tyttö. Samalla tavalla mullakin alko tietyillä oireilla joskus yläasteella tuo jännittäminen, esim. esitelmät olivat kamalia kun ääni värisi ja olo oli NIIN tukala!
Ihan kamala fiilis kun jännittää hirveesti, varsinkin se kun antaa itestään ihan idiootin vaikutelman, kun ei esim. muista mitä piti sanoa, änkyttää ja tärisee. Aina tuollaisen tilanteen jälkeen mulle tulee sellainen tosi v*ttuuntunut olo, ärsyttää kun en pysty olemaan sellainen kuin oikeesti olen, vaan jännitys pilaa kaiken. Mulla on todellisuudessa aika erilainen luonne, kuin mitä jännittäessä ja siinä kaikessa ahdistuneisuudessa tulee ilmi, jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Nimittäin jännittämisen takia usein olen luonteelleni vastaisesti hiljaa, mitään puhumatta ja varmaan annan itsestäni tosi kylmän ja "jäykän" kuvan, mitä en siis todellisuudessa ole.
Muistan kun kävin joskus lukiossa psykologin juttusilla jännittämisestä, ja kuinka ärsytti kun se vaan sanoi että se menee iän myötä ohi...Tiesin jo silloin jossain takaraivon perukoilla että se ei ihan niin vain menekään ohi :(
Olen huomannut että nää oireet muokkautuvat iän myötä, jotkut pelot laimenevat ja uusia pelkoja ja jännityksen ja ahdistuksen aiheita tulee lisää. Yksi tuoreimmista on mulla se, etten pysty vastaamaan puhelimeen jos jokin tietty TUTTU ihminen soittaa! Tää on jo tosi paha, mutta ahdistus on niin voimakasta ettei vaan pysty. Kuulostaa täysin järjettömältä! Siinä sitten ihmiset varmaan miettii, että mitä pahaa ovat tehneet kun ei vastaa...Ystävät kaikkoaa jne.
Koulu on mulle ollut lukiosta alkaen vaikeaa tän häiriön vuoksi. Ammattikorkeaa olen käynyt ja nyt siirtymässä toiselle alalle. Koulun aloitus ahdistaa, oonko mä jo liian vanha aloittamaan uudella alalla, miten pärjään, saanko kavereita jne.
Mä haluisin tehdä elämälläni vaikka mitä, mutta tehokkaana jarruna toimii tää jännitys. Monia asioita olen saanut tehtyä vaan "pakottamalla" itteni tekemään ne, mutta jotkut asiat ovat vain olleet niin vaikeita etten ole pystynyt. Haluisin matkustella ja saada hyvän ammatin ja palkkauksen, tää kaikki vaatii vaan multa kamalasti työtä ja monta kertaa tekis mieli vaan heittää rukkaset naulaan ja luovuttaa, pääsis ainakin helpommalla.
Pohjimmiltaan tää jännitys on mulla lähtenyt varmaan siitä, kuten varmaan ehkä jollakin muullakin, että on luonut itsestään tietyn ideaalikuvan, kuinka pitää toimia ja käyttäytyä, on luonteeltaan vähänb sellainen "täydellisyyden tavoittelija" ainakin tietyissä asioissa. Jos ei sitten käyttäydy tai pystykään käyttäytymään tietyn mallin mukaan tai et olekaan oikeasti luonteeltasi sellainen kuin "ideaaliminäsi", (kotikasvatuskin on mun tapauksessa varmasti vaikuttanut tän jännityksen syntyyn) niin se aiheuttaa jännitystä ja ahdistusta. Lisäksi pelko siitä, että muut eivät hyväksy sua sellaisena kuin olet. Ja vielä viimeiseksi luulen että tietyt ihmistyypit voivat olla herkempiä kehittämään jännitysoireita ja ahdistuneisuutta.
Nää on omia mielipiteitäni, joita saa vapaasti kommentoida ja kertoa omansakin jos haluaa.
Olisi mukava kuulla myös muiden jännittäjien juttuja omasta elämästään!!
Hyvää kesänjatkoa kaikille!
Kun mua jännittää ja joudun vaikka pitämään esitelmän niin nieleskelen paljon.Se ehkä kuulostaa oudolta mut en voi sille mitää.On vaikee puhuu kun lauseet katkee kun on pakko nieleskellä!!Auttakaa,en tiiä mitä tehdä!
Kuulostipa pitkälti aika tutulta!
Itselläni on samanlaisia oireita. Puhelimessa puhuminen on mulle painajaista, varsinkin jos pitäisi soittaa jonnekin virastoon tms. Välttelen soittamista viimeiseen asti ja sitten kun on pakko se tehdä, kirjoitan jopa oman nimenikin paperille, etten unohda sitä :D
Kaikenlaista esiintymistä jännitän ihan hirveästi ja vältän niitä aina kun mahdollista.
Mä oon juuri nyt autokoulussa. Se vasta kamalaa onkin. Autokoulun ope ihmettelee miksi jännitän niin kauheasti ja monet töppäilyt menee pelkästää sen hirveän jännittämisen piikkiin.
Lisäksi allekirjoituksen kirjoittaminen on mulle vaikeeta. Kävelen mieluummin pitkänkin matkan nostamaan rahaa, ettei tarvii kortilla maksaa ja kirjoittaa nimeä.
Tuon autokoulun takia menin vihdoinkin lääkäriin (vaikka sekin oli ihan hirveää) ja sain lääkettä nimeltään Cipralex, jota oon nyt ottanut muutaman viikon. Tuntuu, että oireet on hiukan lieventyneet, ainakin olen soittanut jonnekin ihan reippaasti ja myös kirjoittanut allekirjoituksen kaupassa ilman suurempaa paniikkia.
Toivon, että löydät apua ongelmaasi!
Kannattaa lukea myös tuolta Paniikkihäiriö-palstalta kirjoitus lisäaineista (ne kun aiheuttavat myös hermostuneisuutta, kuulemma).
Hei! Ota vaikka beetasalpaajaa. Ei tule riippuvuutta. Luonaiskaupastakin saa rennoksia. Älä kovin helposti ala käyttämään mitään psykiatrin määräämiä mömmöjä. niistä voi tulla elinikäinen helvetti. Sanovat etteivät aiheuta riippuvuutta ja sitten muutaman vuoden kuluttua ilmeneekin jotain. olen kohta 52 ja jouduin sairaseläkkeelle niiden hemmetin jännityslääkejuttujen sivuvaikutusten takia. Tuli persoonallisuushäiriötäkin ja oireet pahempana kuin oli nuorena. Tollaisena kuin sinullakin muistan oireeni olleen. Keskusteluryhmät mlt:n kautta kylläkin voivat auttaa. terv se
samanlaisia jännityksiä. oon tyttö ja menen lukion tokalle. Jännitän kans hirveänä esitelmien pitoa ja jopa sitä kun opettaja kysyy jotain ja pitää omalta paikalta vastata. siis se tuntuu aivan tyhmältä. Jännitän pahemmin mitä enemmän porukkaa, mutta jos porukkaaa ei ole paljon niin sitten voin olla rennommin. Käytä kans beetasalpaajia ja niistä on todellaki ollu apua. Vältän kaikin mahdollisin tavoin esitelmien pitoa, mutta sitte musta tuntuu että oon meen vaan pakoon aisioita ja oon pelkuri. Mutta ku ne ahdistaa niin paljon ja ei vaan pysty. Onko se kiellettyä ees vähän helpottaa omaa elämää/mielenterveyttä jättämällä esitelmät väliin!?
Nää kaikki jutut mitä ootte kirjottanu on ihan täysin samat ku mulla. Rupesin itkemään kun luin kirjoituksianne. Olen lukion ekalla ja tässäkin tosiaan istun kun en pystynyt aamulla lähtemään kouluun. Se on omasta mielestäni todella outoa sillä tykkään opiskella ja oppia uutta, mutta tahtoisin opiskella kotona. Koulussa lähinnä pelottaa se että alan itkemään yhtäkkiä ilman mitään syytä tai että oksennan, koska minulla on älyttömän paha olo jatkuvasti. Olen myös laihtunut kesän aikana yhteensä viisi kiloa, kolme kiloa viimeisen viikon aikana, kun en pysty syömään.
Jännitän aivan kamalasti kaikkia tilanteita, jotka poikkeavat jollain tavoin tavallisesta elämästäni. Toisin sanoen en juurikaan voi poistua kotoa kun rupeaa jo ahdistamaan. Itsetunto minulla on kyllä kohdillaan, sillä pidän itseäni ihan kauniina ja viisaana, enkä paljoakaan jaksa ajatella mitä muut minusta ajattelevat. Ennen tosin panostin paljon ulkonäkööni mutta se oli pakko jättää huonon olon vuoksi. Vähän edes helpotusta.
Itseäni minua ärsyttää se kun ajattelen aina "sitten kun...". Kaikki on varmasti hyvin SITTEN KUN muutan omaan kotiin/ saan poikaystävän/ menen töihin jne... Mutta tiedän että jos en tee asialle mitään, se ei myöskään koskaan muutu.