Toisessa ketjussa asiaa sivutiin jonkin verran. Kuitenkin jäin miettimään teidän muidenkin mietteitä siitä tilanteesta kun olette joutuneet kokemaan keskenmenon.
Keskenmeo voi perjeaateessa tapahtua milloin vain ennen (muistaakseni) 22 raskausviikkoa. Tähän teemaan kuulunee myös jossain mielessä kohtukuolemat kuten myös muut raskauden aikaiset ongelmat. Kuten rypäleraskaus tai kohdun ulkopuolinen raskaus jne...
Miten tämä sitten kuuluu tälle palstalle. Olisi mukava tietää miten vl lähipiiri on suhtautunut tähän asiaan.
Oletteko kokeneet saavanne riittävästi aikaa toipua (myös henkisesti) keskenmenosta (ehkäisykielto)?
Onko keskenmeno vaikuttanut parisuhteeseenne?
Miten se on vaikuttanut seuraavaan seuraaviin raskauskiin? Oletteko osanneet nauttia raskaudesta keskenmenon jälkeen?
Entä te jolle keskenmeot ovat "jokapäiväistä" leipää?
Entä te joilla raskaus on alkanut munatorvessa?
En te jotka olette synnyttänee kuoleen lapsen?
Tai lapsen joka on tiedetty kuolevaksi heti synnyttyään?
Entä äidit jotka ovat menettäneet lapsen 22 raskausviikon jälkeen? Syitä voi olla paljonkin?
Lapsen vammaisuus, istukan toimintaongelmat, istukan irtoaminen, selitämätön syy, napanuora kauan ympäsillä....
Miten ympäristö on suhtautunut asiaan (vl:ssa)?
Miten se on vaikuttanut seuraavaan raskauteen ?
Oletteko saaneet aikaa käydä asian läpi?
Entä te jotka odotatte lapsen toisensa perään ja se aina menehtyy raskauden aikana?
Kuinka monta kertaa nainen voi joutua käymään sen vl:ssa läpi?
Onko se vl kanta että naisen pitää alistua toistuvasti raskaudelle josta ei koskaan synny lasta? ( Tälläisiäkin tapuksia kuuluu olevan? Lakaako iminen jossain vaiheessa noudattavan ehkäisykieltoa?)
Entä perheet johon ei synny tervettä lasta? Siis tilanne jossa tiedetään että syntyvä lapsi on vammainen.
Entä perheet jossa lapsen vammaisuuden todennäköisyys on suuri? (äidin ikä / geneetiset syyt)
Onko oikein synnytää tietoisesti omantoiminnan seurauksena lapsi joka kärsii fyysisesti kovista kivuista?
Kaikeen tähän voimme heitää sen vl fraasin : Jumala on elämän ja kuoleman herra eikä ihmisellä ole lupa puutua hänen luomistyöhön.
Ja kuitenkin päivämiehessä todetaan vuonna 2005 että sairauden tai muun ylitsepääsemättömän eseteen edessä voidaan joutua tilanteisiin jolla raskaus ei ole enää mahdollinen? Onko edellä mainitut tapauket jossain tilanteissa joko sairaus tai ylitsepääsemätön este?
Lopuksi vielä kysyn että kuinka on mahdollista se (itsellänikin tiedossa useita tapauksia) jossa lapsi on kuollut mm istukan irtoamisen seurauksena ja äiti on menettänyt runsaasti verta = pelastettu elämään nykylääketieteen keinoin. Niin kuinka on mahdollista että menee vain muutamia viikkoja tai kuukausi ja tuo äiti joka on saanut vakavan varoituksen on TAAS raskaana.
Tai äiti on käynyt läpi useita keisarinleikkauksia ja häntä on varoitettu siitä että kohtu ei kestä raskauksi siihen tahtiin niin silti nainen on raskaana lääkärin ohjeista piitaamatta?
Em asiat otin esille siksi että jään miettimään että eikö naisella ole lainkaan tunteita tälläisten asioitten äärellä?
Vai ajateleeko hän että kuolema olisi elämää(ajallista) parempi?
Vai ohitetaanko nämä asiat vl periteisesti olankohautuksella - näemmehän että kaikki kuitenkin meni hyvin? (Tällä kerralla entä seuraavalla)
Kuinka vl voivat työntää sivuun kaikki tunteet pelon ja ahdistuksen? Vai voivatko?
Kieltävätkö he tunteensa koska eivä ehkäisyopin äärellä muuta voi? Tämän asian äärellä uskovainen nainen ei voi pelätä niin paljoa että kietlätyyisi raskaudelta? (Varsinkaan jos hän tietää että kiletäytyminen seksistä merkitsee perheen hajoamista)
Ja isätkin mitä te ajattelette kun raskaus ei menekkään niin kuin pitäisi?
Keskenmeo voi perjeaateessa tapahtua milloin vain ennen (muistaakseni) 22 raskausviikkoa. Tähän teemaan kuulunee myös jossain mielessä kohtukuolemat kuten myös muut raskauden aikaiset ongelmat. Kuten rypäleraskaus tai kohdun ulkopuolinen raskaus jne...
Miten tämä sitten kuuluu tälle palstalle. Olisi mukava tietää miten vl lähipiiri on suhtautunut tähän asiaan.
Oletteko kokeneet saavanne riittävästi aikaa toipua (myös henkisesti) keskenmenosta (ehkäisykielto)?
Onko keskenmeno vaikuttanut parisuhteeseenne?
Miten se on vaikuttanut seuraavaan seuraaviin raskauskiin? Oletteko osanneet nauttia raskaudesta keskenmenon jälkeen?
Entä te jolle keskenmeot ovat "jokapäiväistä" leipää?
Entä te joilla raskaus on alkanut munatorvessa?
En te jotka olette synnyttänee kuoleen lapsen?
Tai lapsen joka on tiedetty kuolevaksi heti synnyttyään?
Entä äidit jotka ovat menettäneet lapsen 22 raskausviikon jälkeen? Syitä voi olla paljonkin?
Lapsen vammaisuus, istukan toimintaongelmat, istukan irtoaminen, selitämätön syy, napanuora kauan ympäsillä....
Miten ympäristö on suhtautunut asiaan (vl:ssa)?
Miten se on vaikuttanut seuraavaan raskauteen ?
Oletteko saaneet aikaa käydä asian läpi?
Entä te jotka odotatte lapsen toisensa perään ja se aina menehtyy raskauden aikana?
Kuinka monta kertaa nainen voi joutua käymään sen vl:ssa läpi?
Onko se vl kanta että naisen pitää alistua toistuvasti raskaudelle josta ei koskaan synny lasta? ( Tälläisiäkin tapuksia kuuluu olevan? Lakaako iminen jossain vaiheessa noudattavan ehkäisykieltoa?)
Entä perheet johon ei synny tervettä lasta? Siis tilanne jossa tiedetään että syntyvä lapsi on vammainen.
Entä perheet jossa lapsen vammaisuuden todennäköisyys on suuri? (äidin ikä / geneetiset syyt)
Onko oikein synnytää tietoisesti omantoiminnan seurauksena lapsi joka kärsii fyysisesti kovista kivuista?
Kaikeen tähän voimme heitää sen vl fraasin : Jumala on elämän ja kuoleman herra eikä ihmisellä ole lupa puutua hänen luomistyöhön.
Ja kuitenkin päivämiehessä todetaan vuonna 2005 että sairauden tai muun ylitsepääsemättömän eseteen edessä voidaan joutua tilanteisiin jolla raskaus ei ole enää mahdollinen? Onko edellä mainitut tapauket jossain tilanteissa joko sairaus tai ylitsepääsemätön este?
Lopuksi vielä kysyn että kuinka on mahdollista se (itsellänikin tiedossa useita tapauksia) jossa lapsi on kuollut mm istukan irtoamisen seurauksena ja äiti on menettänyt runsaasti verta = pelastettu elämään nykylääketieteen keinoin. Niin kuinka on mahdollista että menee vain muutamia viikkoja tai kuukausi ja tuo äiti joka on saanut vakavan varoituksen on TAAS raskaana.
Tai äiti on käynyt läpi useita keisarinleikkauksia ja häntä on varoitettu siitä että kohtu ei kestä raskauksi siihen tahtiin niin silti nainen on raskaana lääkärin ohjeista piitaamatta?
Em asiat otin esille siksi että jään miettimään että eikö naisella ole lainkaan tunteita tälläisten asioitten äärellä?
Vai ajateleeko hän että kuolema olisi elämää(ajallista) parempi?
Vai ohitetaanko nämä asiat vl periteisesti olankohautuksella - näemmehän että kaikki kuitenkin meni hyvin? (Tällä kerralla entä seuraavalla)
Kuinka vl voivat työntää sivuun kaikki tunteet pelon ja ahdistuksen? Vai voivatko?
Kieltävätkö he tunteensa koska eivä ehkäisyopin äärellä muuta voi? Tämän asian äärellä uskovainen nainen ei voi pelätä niin paljoa että kietlätyyisi raskaudelta? (Varsinkaan jos hän tietää että kiletäytyminen seksistä merkitsee perheen hajoamista)
Ja isätkin mitä te ajattelette kun raskaus ei menekkään niin kuin pitäisi?
Vastaukset 36
Vanhimmat
on ollut kaksi keskenmenoa ensimmäisen lapsen jälkeen. Ne olivat lyhyin väliajoin.
Siinä mielessä olen päässyt niistä aika helpolla, että ne olivat ennen raskausviikkoa 10 molemmat, eikä kaavintaa tarvinnut tehdä.
Koin ne hankaliksi siksi, että kerkesi tottua ajatukseen, että tulee uusi vauva vaikka ensimmäinen reaktio molemmissa tapauksissa oli, kun raskaudesta sain tietää, että Apua, ei taas, ei vielä!! Silti siinä vaiheessa, kun meni kesken, itkin monta päivää.
Muutama kuukausi näistä keskenmenoista meni ja olin jälleen raskaana. Se meni loppuun asti. Puoliväliin asti pelkäsin, että kesken tulee ja loppuajan, että kuolee muuten joko mahaan tai synnytykseen.
Henkisesti kaikki tuo oli kovaa siksi, että en ollut ehtinyt saada itseäni tasapainoon keskenmenoista, luulen, että siksi pelkäsin vauvan kuolemaa koko raskauden ajan.
Tällaisesta asiasta ei voi keskustella muiden vl:ien kanssa ainakaan sellaisen, joka ei ole keskenmenoa kokenut, koska tunteita ei silloin osata ottaa huomioon. Ne kelle kerroin, kommentoivat enimmäkseen, että "voivoi, sellaista sattuu", "toivottavasti seuraava ei mene kesken"...jne. Nämä olivat siis niitä, jotka eivät olleet itse samaa kokeneet.
Ehkäisy ei siinä vaiheessa silti tullut mieleenikään henkisen tasapainon saamiseksi.
En tiedä onko se syy tai seuraus koetusta "vuoristorata tunneryöpystä" vai olisiko joka tapauksessa käynyt niin, että toisen lapsen syntymän jälkeen tuli masennus, josta en ehtinyt toipua enkä hakeutua hoitoon ennen taas seuraavaa raskautta. Oli miten oli nyt olen viimeisilläni ja koko ajan mietin miten jaksan kolmea pientä, kun kahdenkin kanssa tuntuu niin rankalta masennuksen vuoksi.
Tunnelin päässä on kuitenkin vähän valoa siksi, että olemme mieheni kanssa päättäneet, että hoidan itseni kuntoon tämän lapsen synnyttyä ilman pelkoa uudesta raskaudesta, että jaksan paremmin huolehtia ja rakastaa lapsiamme tulevaisuudessa.
Toivon koko sydämestäni, ettei heille tule elinikäisiä arpia ja siten myös itsetunnon puutetta tulevaisuudessa siitä, ettei äiti ole jaksanut lukea satuja, leikkiä, laulaa, viedä puistoon, askarrella jms heidän kanssaan tärkeimpinä lapsuuden vuosina vaan enimmäkseen on väsyneenä huutanut ja koko ajan kieltänyt milloin mistäkin.
Siihen kuitenkin haluan pyrkiä, että jaksaisin heidän kanssaan kaikenlaista mukavaa touhuta ja haluaisin, että voisivat sitten isompana muistella, kuinka äidin kanssa tehtiin sitä ja tätä mukavaa.
Muille (siis ystävilleni/sukulaisilleni) en aio, enkä voi ratkaisustamme mitään kertoa koska olisin automaattisesti heti leimattu.
Tässä asiassa lähimmäisenrakkaudessa olisi paljon parantamisen varaa vl:ssa.
Siis miksi ihmeessä olet tuollaisessa yhteisössä jäsenenä? En ymmärrä. Eikös uskonnolliselta yhteisöltä pitäisi saada tukea lohtua ja rakkautta tuollaisissa tilanteissa? Ihmettelen mihin tarvitset lahkoa, jolta pitää salata totuus, jolta ei saa mitään todellista tukea ja joka elämän vaikeissa ongelmissa syyllistää ja tuomitsee sinut? Miksi ihmeessä olet edelleen jäsenenä, koska vl-lahkoon kuuluminen ei ole pelastuksen ehtona. Eikä kärsimys maanpäällä hyödytä mitään, sillä paljon kärsimällä ei voi taivaspaikkaa lunastaa.
Ymmärrän, että haluat viettää aikaasi muiden uskovien kanssa, mutta voithan liittyä sellaiseen seurakuntaan, joka ei tuomitse, jolta saa lohtua, eikä ole ensimmäisenä kiveä heittämässä. Sillä ihminen pelastuu, vain ja ainoastaan uskolla, ja se puoli sinulla tuntuisi olevan kunnossa. Toisin kuin monilla vl:lla. Monet heistä tuntuvat olevan vain tapauskovaisia, mikä ehkä selittää osan yhteisönne ongelmista. Eli miksi et vaihda seurakuntaan, joka seuraa Jumalan sanaa, eikä yritä pelolla hallitsemaan ja alistamaan.
En halua pilkata vl:suutta (myönnän, etten kaikkia sen toimia hyväksy), enkä tuomita sinua siitä, että heihin kuulut, mutta en vain mitenkään ymmärrä, miksi olla tuollaisessa yhteisössä. Voisitko kertoa ja valottaa, miksi monet teistä jäävät kyseiseen lahkoon, vaikka lähtöhaluja olisi ja omatunto sanoo, ettei kaikki vl opetukset mene yksiin Jumalan opetusten kanssa.
Moni varmaan käy ry:llä siksi, että kaikki tutut ovat siellä.
mutta luulisi silti olevan helpompaa lähteä kuin jäädä. Onhan se tietysti vaikea lähteä, kun tietä, että "ystävät" ja sukulaiset hylkäävät lähdön jälkeen, mutta ainahan voi saada uusia todellisia ystäviä muualta.
Ihmettelen vain, että millä oikeudella vl:t tuomitsevat lähtijät helvettiin. Eikös ihmisen sydämen todellisen tilan tutkiskelu pitäisi jättää Jumalalle. Tai ainakin lopullisten kadotus-tuomioiden julistus....
Uskovaiset vain kertovat mikä on tuomio, jonka Jumala on jo antanut. Niin he ajattelevat. Jos haluat perehtyä tarkemmin, niin lue Miikka Ruokasen kirja Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus.
Ohhoh, kyllä tämä hullu lahko yllättää aina touhuillaan. Taitaa olla aika paksua luettavaa tuo kirja. Heh heh! Kyllä se täytyy ihan mielenkiinnosta lukea....
Kun luen tuota ketjua tuon sinun viestisi alla jään miettimään kysymystä oletkos sinä lähdössä muka johonkin?
Minusta sinä olet pitämässä sekä uskosi että hoitamassa itsesi kuntoon?
"Tunnelin päässä on kuitenkin vähän valoa siksi, että olemme mieheni kanssa päättäneet, että hoidan itseni kuntoon tämän lapsen synnyttyä ilman pelkoa uudesta raskaudesta, että jaksan paremmin huolehtia ja rakastaa lapsiamme tulevaisuudessa."
Sinulla taitaa olla aivan oieka ymmärrys siitä mikä elämssä on tärkeää.
"Toivon koko sydämestäni, ettei heille tule elinikäisiä arpia..."
Enpä usko :) , sinä kuitekin näyt hyvin ymmärtävän mihin se johtaa jos et itsestäsi huolta pidä.
"Muille (siis ystävilleni/sukulaisilleni) en aio, enkä voi ratkaisustamme mitään kertoa koska olisin automaattisesti heti leimattu."
Kuuluuko tämä asia heille kuitenkaa viimekädessä. Jos sinä lähdet tästä asiasta hakemaan kanannottoja saat niitä sekä puolesta että vastaan. Tämä asia on kuitenkin sellainen että se jää sinulle omantunnonratkaisuksi. Sinä olet sitä miettinyt - mikä on oikein ja mikä on väärin.
Ja jos ratkaisua katsotaan sinun lastesi kannalta olet minusta tehnyt hyvin kun et vain ole siirtänyt vastuuta tästä asiasta yhteisön kannantoton varaan vaan olet uskaltautunut miettimään omassatunnossasi mikä on oikein ja mikä on väärin.
Tässä asiassa lähimmäisenrakkaudessa olisi paljon parantamisen varaa vl:ssa.
jo mieheni kanssa miettinyt lähtemistä mutta ei se ole aivan yksinkertaista.
Tiedän jo kerran "maailmaan eksyneenä", että perhe ja ystävät sukulaiset katsovat sen jälkeen kieroon ja säälivästi, eikä sen jälkeen pidä samana ihmisenä kuin ennen, vaikka eihän luonne siitä miksikään muutu jos yhteisöstä eroaa.
Toisin sanoen siis lähimmäisenrakkaus saattaa kadota lähes täysin läheisten ihmisten puolelta. Sen jälkeen on kuin tyhjän päällä jos ei tunne juuri ketään ihmisiä kunnolla yhteisön ulkopuolelta. Itse ihmettelen suunnattomasti nykyään sitä kapeakatseisuutta ja sitä, ettei tämän liikkeestä eronneen tunteita oteta mitenkään huomioon. Puhutaan sille jopa suoraan, että olet vain katkeroitunut tai muuta yhtä lämmintä. En silti voi yleistää, kyllähän siellä on niitä oikeasti lämpimiäkin ja oikein uskovia ihmisiä, jotka ei tuomitse mutta valitettavan iso osa on näitä ns. sokeita tuomitsijoita.
Tämä on suurin syy, että epäröin ja miksi hyvin moni jää.
Sosiaaliset ympyrät ja kontaktit pitää siis tavallaan aloittaa rakentamaan ihan alusta jos liikkeestä eroaa. Se pelottaa.
Miikka Ruokasen kirja on kirkon tutkimuslaitoksen teetämä tutkimus vanhoillislestadiolaisesta opista, joka on toteutettu systemaattisen teologian keinoin.
Tukee ja lohduttaa vaikeissa asioissa, ei leimaa eikä tuomitse.
En ole vanhoillisia, mutta keskenmenoon ottaisin kantaa sen verran oman kokemani (kaksi kertaa) perusteella. Vaikka seuraavaan raskauteen olisi kaksikin vuotta, pelot kummittelevat kokoajan mielessä, varsinkin niihin viikkoihin asti milloin edellinen raskaus meni kesken. Itselleni kyllä suositeltiin heti uutta raskautta, joskus se saattaa olla parasta lääkettä keskenmenon jälkeen, jos kaikki on kunnossa ja jaksaa muuten.
Nämä raskausasiat ja lapsen saamiset ovat täysin henkilökohtaisia asioita ja jokainen itse koetelkoon siinä miten toimia oikein.
Voisitko sinä ensin kertoa oman mielipiteesi näihin asioihin.
Nämä todellakin ovat hyvin syvällisiä ja jokaista ihmistä puhuttelevi, joka tälläisia asioita on joutunut kokemaan.
Raskaus on aina riski, oli se sitten ensimmäinen tai 15. Kaikissa raskauksissa on mahdollisuus keskeytymiseen, ja keskeytymisen läpi käyminen on rankka kokemus, joka muuttaa ihmistä.
Mitä ajattelet kun tämän kaiken kokee ihminen joka ei olen vl. Miten hän nämä asiat ratkaisee, ehkäisylläkö. Sinä voisit kysyä heiltäkin.
Pyydän sinua pohtimaan näitä asioita omakohtaisesti, mitä sinä teen kun näin käy.
Sinulla todella on hyviä ja kattavia keskustelun aiheita, mutta syvällisyydessään niihin ei ole yhtä vastausta.
Koska voin nähdä tästä sen varsinaisen aloituksen...
Itselläni on kokemusta sekä keskenmenoista että kohtukuolemasta kuten myös kohdun ulkopuolisesta raskaudesta. Olen myös saanut keskustella asiasta monen muun ihmisen kanssa. Sekä vl:ssa että sen ulkopuolella. Varmaankin siksi etten ole pitänyt asiaa salassa ja ihmisen joka on juuri kokenut keskenmenon haluaa ennen kakkea puhua ihmisen kanssa joka on kokenut saman. Kerään tähän ajatuksia omista ja muiden kokemuksista....
Keskenmeno on monelle täydellinen yllätys. Se useimmiten alkaa ennen 12 raskausviikkoa. Usein luonto hoitaa asian eikä mitään toimenpiteitä tarvita. Keskenmenoon saataa liityä syylisyyttä tapahtuneesta. Vaikka normaali elämä ei ole koskaan keskenmenon syy.
Keskenmenoon liityy myös kysymyksiä joihin ei ole vastausta. Miski minulle käy näin? ONko kukaan muu koskaan kokenut samaa? Aika moni on kokenut saman. Keskenmenon enne12 raskausviikkoa. Aika moni kokee myös sen että keskenmeno ei mene niin kuin pitäisi. Pelkästään se että vuotaa paljon on kokemuksena järkyttävä. Saatika se jos keskenmenoa seuraa raju joskus sairaalahoitoa vaativa tulehdus.
Ja aika moni kuvaa sitä ahdistavaa tunneta kuoleman pelkona. Poliklinikalla saatetaan asiaa vähätellä niissäkin tilanteissa jossa kiireelinen kaavinta olisi aiheellinen. Tai myöntyä puhelimessa polikäyntiin joka johtaa kiireeliseen nukutussalikäyntiin. Siitä tunteesta että - ei välitetä voi olla vaikea päästä ylitse. Tilanne on usemmille myös ensimmäinen kerta kun oikeasti joutuu toimenpiteeseen.
Vaikka luonto hoitasi homman päällä on myös tunne siitä että on epäonnistunut ja epäkelpo. Myös huoli tulevien lasten vammaisuudesta kaivaa. Onko keskenmenon syy vammaisuus? Vaikeinta on hyväksyä se että keskenmenon syy ei selviä. Yleensä varhaisten keskenmenojen syytä ei selvitetä ennen kuin ne ovat toistuvia.
Tilanteessa voi olla vaikea kohdata muita odottavia äitejä. Tai jos on "odottanut jonkun kanssa yhdessä" toisen raskauden jatkuminen ja oman keskeytyminen koetaan ahdistavana. Tämä ahdistus saataa jatkua pitkäänkin. Ja vertailu tähän lapseen voi jatkua silloinkin kun se on syntynyt - jos minunkin raskaus olisi jatkunut...
Kohdunulkopuolinenraskaus on sikäli vaikea tilanne että aina se ei johda leikkaukseen. Vaan tilannetta voidaan seurata tai raskautta voidaan yritää keskeytää muuten. Tavoiteena säästää munanhohdin. Tilanne on siinä mielessä selvä että tälläisestä raskaudesta ei synny lasta ja hoitamattomana se on hengenvaarallinen.Kuitenkin vaikka päälimmäisenä on pelko omasta itsestä sitä joutuu olemaan täysin terveydenhoitohenkilökunnan arvion varassa. Toivoa ja uskoa siihen että tilanne hoidetaan niin ettei se viimekädessä uhkaa henkeä. Ja kuitenkin usemmat kokevat luottamuspulaa.
Vaikka itselläni on takana monta keskenmenoa siihen ei koskaan totu. Eikä se tunne joka on kerran syntynyt koskaan poistu nimittäin se odotus että meneekö tämä raskaus taas kesken. Myös ihmisten suhtautumien on omalla kohdallani johtanut siihen että raskaudesta kerrotaan vasta niin myöhään kuin mahdollista.
Minä en keskenmenon jälkeen halua kuulla kommenteja - näin oli parmepi - tämä oli Jumalan tahto - ensikerralla paremmalla onnella - ei kun uutta putkeen - onhan sinulla jo monta lasta - miksi jne... Miksi minun pitäisi olla vaslmis vastaamaan yhteenkään kysymykseen. Kun yhteenkään niistä kuitenkaan ei ole vastusta.
Enkä myöskään halua kuulla - nämä ovat tavallisia - näitä tapahtuu paljon - kuitenkin keskenmeno on ensimmäinen tai 5 kerta omalle kohalle ja se on aina tilanne jossa on pysähdyttävä ja hyvksyttävä se että aina ei saa valita.
Ainoa lohduttava ja oikea komentti jonka terveydenhoidosta olen saanut on ollut tämä - lääketieteen kyky autaa loppuu tähän. Se kertoo siitä että lääkärit ja hoitajatkin ovat joutuneet hyväksymään sen minkä itse on joutunut hyväksymään. Keskenmeno tulee jos tulee.
Vaikeinta on ollut vaikeiden ja traumaatistenkin keskemenojen jälkeen päästä sinuiksi sen menettämisen pelon kanssa...
Josta voisin jatkaa toiseen viestiin....
Tämä tunne on yksi kekseisimmistä tunteista joka nousee esille keskenmonon äärellä. Ei vain tulevan lapsen osalta vaan myös olemassaolevien lasten osalta. Ja myös miehen osalta.
Kun kesenmenoja on takana useita lakaa odottamasta mitään. Haluaa työntää koko raskauden ulos ajatuksista. Myös ahdistus siitä että pitääkö taas olla valmis elämään tuon menettmisen pelon kansssa (ja myös oman kuoleman pelon kanssa).
Pinnalla on myös loukaantuminen toisia ihmisiä kohtaan. Keskenmenot ovat vain elämää ja kuuluvat lähes jokaisen naisen elämään. Tämä ei ole totta! Kaikilla ei todellakaan enemmän kuin puolet raskausksista pääty keskenmenoon. Eikä kaikilla keskenmeno aiheuta "ongelmia". Mutta niillä joilla keskenmeno tarkoitaa aina ongelmia oppivat pian pelkäämään ja vihaamaan sitä tilannetta jonka eteen toistuvasti joutuvat.
Ja myös luottamuksen menemin elämään on monelle tuttua. Mitään ei voi ennakoida. Elämää varjostaa mahdollisuus että koska vaan elämä on kriisissä siksi että taas jälkeen kerran keskenmeno on todellisuutta.
Aika moni sanoo että keskenmeno vie ilon seuraavista raskauksista ja myös elämästä ja tilalle tulee pelko. Ja myös se ajatus siitä että uskoo lapsen todeksi vasta sitten kun se on syntynyt. Myös raskauden pelko muutaa monilla muotoaan. Raskauden ja menettämisen peloksi.
Monet sanovat että pelko on yksi halitsevimpia tunteita ja syö jaksamisen nollaan. Moni myös kertoo siitä että mies ei voi ymmärtää mitä nainen itkee viikosta toiseen. Tai miksi suru on niin voimakasta. Tai miksi nainen voi kertakaikkiaan pelätä seuraavaa raskautta. Niin että se tunne on (lähes) ylitsepääsemätön.
Moni nainen myös kertoo että pelko nousee seksuaalisuuden keskeimmäksi elementiksi. Se ristiriita että vaikka toisaalta nainen voi jopa aidosti haluta lasta hän ei ole valmis uudelleen käymään läpi sekä keskenmenoa että siihen liityviä tilanteita ja tunteita.
Vl:ssa oletetaan naisen kykenevän hyväksymään kuolema (keskenmonon yhtydessäkin). Miksi? Miksi se pitäisi hyväksyä? Eikö saa tuntea että on epäreilua että ensin jää raskaaksi vaikkei sitä aidosti halua ja sitten raskaus ei jatukukaan.
Keskenmeno on monien odotusten ja toiveitten hauta. Keskenmeno on yhtä "epä-reilu" kuin odottamaton kuolema. Se ei kysy lupaa se vain tulee.
Vl:ssa kai ajatellaan että vaikka keskenmeno olisi kuinka taraumaattinen tilanteena niin jos siitä selviää "hengissä" kaikkihan meni hyvin.
Miten niin hyvin? Mitä hyvää on siinä että joutuu käymään läpi joskus useita kaavintoja. Syömään useita antiiottikuureja. Olemaan kipeä ja sairas?
VL:ssa myös ajatellaan että lapsi on Jumalalle kelpaava ja näin ollen on hyvä että lapsi pääsee pois? Asioita ajatellaan vain tuon lapsen osalta. Mutta ei ajatella lainkaan voiko nainen aidosti ajatella omalle kohdalleen että se on hyvä.
VL:ssa myös samoista syistä ajatellaan että kuolema uskovaisen ihmisen osalta ei ole surunasia vaan on ilon asia. Että kun ihminen siirtyy iankaikkisuuteen uskovaisena se on iloinen asia. Onko ihmisellä oikeus surra? Onko naisella oikeus surra?
Onko naisella oikeus tuntea vihaa, katkeruutta, pelkoa, surua, menettämisen pelkoa, ahdistusta?
Saako keskenmenon yhteydessä nainen tuntea että Jumala on hänet hylännyt? Kysyä ja kyseenalaistaa Jumalan suunnitelman oikeellisuutta? Voiko nainen samaistua juuri keskenmenon kokeneena ajatukseen - tämä oli Jumalan tahto? Tai että Jumala näki tämän hyvksiä?
Voiko nainen nähdä että keskenmeno on hyvä? Miksi Jumala ei antanut lasta vaikka salli raskauden alkaa?
Minusta naisella on oikeus vihaan ja myös katkeruuteenkin. Ja myös pelkoon.
Ikävä todeta että kaikki tunteet jotka näiden asioitten äärellä ovat olleet pinnassa nousevat lähes kaikilla naisilla pintaan seuraavan raskauden myötä.
Onko nainen valmis kuukauden päästä keskenmeonosta valmis uuteen raskauteen? Kuinka pitkään naisella menee hyväkyä se että jos hän raskautuu hän voi joutua uudelleen tilanteeseen jossa raskaus kesksytyy? Keskenmeno myös konkretisoi sen tosiasian että monikaan asia ei ole valittavissa.
Vl:ssa "ei voi" valita raskautuuko. Tai voi mutta jokainen tietää mitä seksilakko tilanteessa jossa mies ei sitä hyväksy ja ymmärrä merkitsee. Mies ei myöskään ehkä ymmärrä naisen surua eikä pelkoa. Hän hän ei omassa kehossaan käy läpi muutoksia jotka raskaus aiheutaa jo ihan alkumetreiltä asti.
Vl:ssa seksuaalisuus ja tarve olla toista ihmistä lähellä usein myös tarkoitaa suoraan raskautumista. Keskenmenon kokenut naisella voi olla pakottava tarve todistaa itsellleen (ja muille) olevansa kokonainen ja psytyvä nainen. Johon äitiys vl:ssa liitetään. Nainen = äiti.
Kuitenkin hän joutuu elämään omien ristiriitaisten tunteittensa kanssa.
Ainakin itse useiden keskenmenojen jälkeen joutui hyväksymään että pelko kuuluu raskauteen. Jos raskautuu täytyy olla valmis myös kohtaamaan sekä pelon että menettämisen pelon...
Ajattelen myös että keskenmeno vaikuttaa parisuhteeseen aina. Miten siitä en ehkä ole kuitenkaan valmis puhumaan. Kuitenkin ajattelen niin että kun mies joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan keskenmenon kokeneen vaimonsa toivoisi että - nainen tarvitsee aikaa, aikaa ja aikaa. Ja vaikka asia olisi keskusteltu läpi jo 10 kertaa voi olla että se pitää keskustella vielä 90 - 1000 kertaa. Ja vaikka joku päivä alkaa mennä seuraava päivä voi tuoda tunteet taas pintaan. Seuraavat kuukautiset voivat ja usein ovat kriisi.
"Moni nainen myös kertoo että pelko nousee seksuaalisuuden keskeimmäksi elementiksi."
Tuo on totta. Se pelko voi todella vammauttaa koko naisen seksuaalisuuden. Pelko on omiaan tappamaan ilon.
Kysymyksesi ja ajatuksesi olivat asiallisia ja järkeviä. Liiankin asiallisia ja älykkäitä. Nuo ovat juuri niita fiksuja kysymyksiä ja keskustelun avauksia, joihin on turha odottaa vl:lta järkeviä vastauksia(ehkä muutaman lauseen vastauksia, muttei kunnon keskustelua). He eivät pysty keskustelemaan avoimesti, se on nähty jo monta monta kertaa. Suurin osa vaikenee ja muutamat "älyköt" "perustelevat" näkemyksiään muutamalla irtonaisella raamatun lauseella tai heittävät ilmoille tuomioita siitä, kuka uskoo ja kuka ei tai kuka menee helvettiin ja kuka ei. Kyvyttömyys todelliseen keskusteluun saatta johtua jo lapsena aloitetusta aivopesusta, ettei omia aivoja saa käyttää, vaan "totuus" ja kaikki mitä tarvitsee tietää, kerrotaan saarnamiesten toimesta.
Niin tai näin, mutta on outoa, että vl:t(varsinkin johtoasemassa olevat) valittavat, ettei täällä keskustella asiallisesti, vaan palsta on täynnä asiatonta törkyä. Sitten kun joku yrittää aloittaa asiallista keskustelua asioista niin yksinään saa kirjoitella. Se on ainakin varmaa, ettei yksikään vl pysty ottamaan keskusteluun osaa järkevästi. Tai onhan niitä tietenkin muutamia poikkeuksia, mutta suurin osa ei tähän pysty.
Palaan siihen kalevan artikeliin jossa se pappi totesi että - uskon on selvittävä elämän testissä...
Se toteamus on erittäin hyvä toteamus josta totean että vl vakaumus ei siitä aina selviä. Se lapsellinen usko ja naivius joutuu toisinaan elämän testissä umpikujaan.
Tälläisten asioitten äärellä väistämättä käy niin että se ehdotton oikea ja absoluutinen totuus voi osoittautua mahdottomaksi. Siksi että siinä ei ole armolle ja rakkaudelle sijaa.
Siksi että tälläisten asioitten äärellä ihminen ehkä näkee sen että hän ehdollistaa uskoaan tekoihin. Että häneltä vaaditaan uhrilahjaa uskon ja armon ehtona.
Ei minua haitaa se että puhun yksin. Näen kuitenkin sen että joku on lukenut ajatuksiani ja se riitää minulle.
Kyllä minä omalla kohdallani näitä miettineenä tiedän kuinka vaikeita nämä asiat ovat. Vl paljon ihmisiä jotka eivät koskaan joudu kasvamaan aikuisiski ja miettimään näitä asioita. (valitettavasti)
Se mikä ei kosketa omalle kohdalle sitä ei tavitse miettiä siitä ei tarvitse tietää.
Olen samaa mieltä, ettei vl:n lapsellinen ja naivi usko kestä kriittistä tutkiskelua tosielämän valossa. Ehkä se on monien ainut selviytymiskeino, että suljetaan silmät totuudelta, lakataan ajattelemasta ja aletaan toistaa ylempää opetettuja mantroja Jumalan tahdosta. Ei haluta, eikä uskalleta kohdata todellisuutta. Tarkoitan sitä julmaa ja raakaa todellisuutta, josta saarnamieskään ei osaa eikä uskalla puhua. Silloin on hyvä sulkea aivot, pistää laput silmille ja alkaa toistella näitä SRK:n fraaseja. Paetaan Jumalan selän taakse ja luovutaan kaikesta vastuusta hokemalla: "Se on Jumalan tahto, se on Jumalan tahto..."
Kirjoittamiasi asioita en voi ymmärtää, voin vain yrittää ymmärtää. Paitsi keskenmenoista voin sanoa jotain tietäväni(omakohtaisia kokemuksia) ja luettuani kirjoituksesi, tunnen ymmärtäväni niistä vielä enemmän.
Taroitan tällä tilannetta jossa raskaus on jatkuntu jo niin pitkälle että nainen usein on käunyt sekä ultrassa että tuntenut lapsen liikeet aina täysiaikaisen kuoleen lapsen syntymään. Minusta raja keskenmenon ja kuolleenasyntyneen välillä on keinotekoinen jo pelkästään siksi että jo melko aikaisiin lapsi on päälisinpuolin täysiaikaisen lapsen kaltainen. Ja konkreettinen yhteys lapseen muodostuu jo pelkästään liikeitten kautta.
Puhutanpa terveydenhoidossa sitten mitä tahansa niin usein tilanne on se että tilanne tulee esille joko siksi että sydänääniä ei enää löydy tai nainen hakutuu hoitoon kun liikeitä ei tunnu.
Ja tämä tilanne päätyy aina lapsen synnyttämiseen, vaikka terveyden hoito saataa puhua tilanteesta kaunistellen myös muilla termeillä. Olin aivan yhtä kipeä synnyttäessäni kohtukuollutta lasta kuin täysiaikaisen lapsen synnytyksessä. Ja aivan samat riskit ja komplikaatiot lapsen kuolemaa lukuunottamatta ovat olemassa.
Kukaan ei kertonut minulle totuutta etukäteen. Ja kyllä olen katrkera vieläkin siitä että minulle valehdeltiin. Kuka siitäkin hyötyi? En minä ainakaan.
Aina kun puhun tästä asiata on muutamia tunteita jotka nousevat väistämättä pintaan. Ja voin kertoa miksi. Viha, loukaantuminen, tuska menettämisestä ja epätietoisuudesta.
Kun minulle tuli tämä tilanne eteen oli minua vastassa neuvolan täti joka koskaan ei ollut joutunut kohtaamaan tätä tilannetta. Meitä oli siis kaksi jotka koskaan eivät olleet kohdanneet tätä tilannetta.
Lapsi todetiin kuoleeksi ja se mitä sairaalassa minulle tuosta toimenpiteestä kerrotiin oli täysi vale. Päälimmäisenä jäin miettimään että miski mies lähetettiin kotiin? Mietin sitä vieläkin. Miksi mies päästetään tuosta tilanteesta kuin koira veräjästä? Ja miski miestäni ei pyynnöistä huolimatta kutsuttu takaisin. Myöskään osaston puhelin ei toiminut jotta olisin voinut soitaa. Ei tuohon aikaan ei ollut vielä kännyköitä.
Kyllä tunsin olevani täydellinen vanki. Eikä tilanteen traumaatisuutta ole parantanut se että päädyin kriittisessä tilanteessaa leikkaussaliin.
Vihaan sitä piitaamattomuutta millä minuun suhtaudutiin. Ja annoin osastolla tulla täydeltä laidalta mitä tilanteesta ajattelin. Lopputulos ei vain muutu sillä että todetiin että kohdallani asiaa ei oltu hoidetttu niin kuin olisi pitäny. - Sainoin suoraan että pitäkää huoli siitä että tämä ei toistu enää kenenkään kohdalla.
Kaikki tiesivät että odotan vauaa. Olihan raskaus jo pitkällä. Kun kotiuduin kukaan ei alkuun uskaltautunut kohtaamaan tilannetta. Eikä kukaan tarjonnut apua.
Koin myös loukaavaksi sen että vaikka väistämättä oli silmin nähtävissä etten enää odota vauvaa ihmiset eivät kysyneet asiasta mitään. Se vain ohitetiin ikäänkuin lasta jota olin odottanut ei olisi ollut ollenkaan.
Ymmärrän sen että on vaikeaa kohdata tälläistä asiaa. Silti on loukaavaa se että asia lakaa vain olemasta ihmisille. Päälimmäisenä on edelleen se kysymys joka nousee erään ihmisen toteamukseta - en vain pystynyt kohtaamaan sinua siinä tilanteessa - Kukaan ei kysynyt olinko itse valmis kohtaamaan tuon tilanteen ja muut ihmiset. - tämä ihminen ei halunnut kohdata minua siksi ettei halunnut minun tunteiden sotkevan omi tunteitaan omasta raskaudestaan. Vaikka ymmärrän tämän asian en silti voi sanoa etten loukaantunut.
Meni aikaa kuukausia... Sitten kun ensimmäiset (vl:t) uskaltautuivat juttusille komentti oli tämä kaltaisia- ehkä näin oli parempi - tämä oli Jumalan tahto - hänän pääsi taivaaseen jne...
En voi mitään sille että tapa jolla nämä komentit tuotiin esille oli loukaavia. Eivät ne lohduttaneet siinä tilanteessa lainkaan vaan ennemmikin tuli tunne siitä että minulta viedään oikeus suruun. Ettei minulla ole oikuetta käydä tuota asiaa läpi ja hyväksyä sitä mitä en voi muutaa. Enhän itse koskaan saa vastausta kysymykseen miksi kävi niin kuin kävi.
Koin loukaavana komentit että - kyllähän sinä vielä voit saada paljon lapsia... entä kun minä olisin halunut tämän. En minä halunut toista enkä uutta lasta. Ei uusi lapsi korvaa sitä lasta jota odotin. Väite on totuuden vastainen. Niin kuin myös se että aika parantaa haavat.
En usko että voin unohtaa koskaan. Miksi pitäisi? Mieli on armollinen sikäli että se estää minua muistamasta tarkaan sitä kaikkea. Kuitenkin se kaikki ei unohdu koskaan. Se on osa minua ja minun elämääni.
Ja jos minä jotain Jumalan tarkoitusta näen tuossa tilanteessa niin sen että minusta kasvoi se tiikeriäiti joka taistelee vammaisen lapsen oikeuksita.
Lapsen vammaisuus/erillaisuus ei sekään ole vierasta. Siitä en kuitenkaan halua puhua enempää mulla kuin yleisellä tasolla.
Nyky aikana usein lapsen vammaisuus paljastuu jo raskausaikana. Vaikka itse sain puhtaat paperit kaikista seuloista sain kuitenkin lapsen joka ei ole täysin terve... Tätä kautta olen jututtanut paljon myös niitä muita vanhempia joilla on käynyt yhtä hyvä "tuuri" saada erillainen lapsi.
Seuraavat ajatukset ovat sekamelska omista ja toisten ajatuksita. Toivon että luette niitä ymmärtäen etteivät ne ole yhen ihmisen ajatuksia.
Moni on epäilyt lapsen vammaisuutta tai erillaisuutta jo raskauden aikana. Moni on myös mennyt seulontoihin ajattelematta mitään. Monelle on ollut järkytys kun kutsu jatkotutkimuksiin on tullut.
Olen jutellut joidenkin äitien kanssa joilla lapsi on ollut vaikeasti vammaisia. Ja tämä on todettu jo raskauden alussa. 2 näistä lapsista ei olis voinut elää raskauden jälkeen lainkaan. Molemmat menehtyivät ennen syntymää. Toinen juuri ennen suunniteltua kesksytystä.
Kaikesta huolimatta näissä tilanteissa ja keskusteluissa on mahdotonta otaa mitään kantaa. Minä en joudu sen päätöksen kanssa elämään jos raskautta jatketaan tai ei jatketa. Toisessa näissä tilanteissa oli myös äidin elämä henki ja terveys vaakakupissa. Onko sikiön joka ei koskaan tule elmään elämä arvokaampaa kuin äidin henki ja elämä? MIkä merkitys on sillä että tällä naisella jo oli useita lapsia? Vai onko sillä mitään merkitystä?
Toisesta näissä tapauksista kyse oli perinnöllisyydstä. En voi tuomita ihmistä joka päätyy siihen ettei ota sitä riskiä että joutuu kerta toisensa jälkeen siihen tilanteeseen jossa elämä päätyy ennne syntymää.
Vammaisia lapsia syntyy myös sattuman oikusta. Kutienkin jokainen joka on saanut terveen lapsen olisi hyvä muistaa se että vaikka lapsi syntyy terveenä on joukko asioita jotka voivat johtaa myöhemmin lapsen vammautumiseen jopa kuolemaan.
Lapsi voi myös saada perimässään sairuden joka johaa lapsen kuolemaan vasta lapsen myöhemmällä iällä.
Vammaisuus voi olla asia jonka valitsemme tietäen edelisten kertojen perusteella olevan todennäköistä ja luultavaa. ONko se oikein?
Vl ajatellaan että vammaisella on oikeus syntyä?
Tai että kaikilla lapsilla on oikeus syntyä?
Entä jos tämä asia onkin ylitesepääsemätön este?
Kaikki tuntemani ihmiset ovat päätynee siihen etteivät ota riskiä vammaisen lapsen synnyttämisstä. Tiedän joitain perheitä jotka ovat hyödyntäneet mahdollisuutta valita lapsen sukupuoli ja näin ollen vältyneet vammaiselta lapselta. Tiedän joitain perheitä jotka ovat päätyneet ottamaan vastaan lapsen tuli mitä tuli. Toisilla on käynyt hyvin toisille huonosti.
Kuitenkin tiedän että on perheitä joihin syntyy vammainen lapsi toisensa perään.
Vl ei ole yksiselitteisen helppoa elää vammaisen lapsen kanssa. Ja se mikä kaikkein eniten närästää tässä asiassa on se että vain ne "paremmat" vammaiset näkyvät vl yhteisössä.
Vain ne vammaiset joiden kanssa voidaan liikkua seuroissa ym näkyvät tässä yhteisössä. Muita ikäänkuin ei ole olemassa. Ne eivät näy missään eikä niistä kukaan puhu. Niistä jotka vaaativat 24 h hoitoa. Tai laitoshoitoa.
Myöskään perinnöllisistä sairauksista vl ei koskaan puhuta mitään. Ja kuitenkin niitä mahtuu tähän yhteisöön. Ne ovat asioita johon kukaan ei halua ottaa kantaa. Josta kukaan ei halua puhua mitään.
VL pidetään itsestään selvänä että vammaisen lapsen raskautta ei koskaan keskeytetä. Kuitenkin tuo ehdottomuus johtaa kohtuuttomiin lopputuloksiin. Jos meillä ei ole oikeutta päätää elinkelvottoman sikiön elämästä kuinka meillä on oikeus päätää tätä lasta odottavan äidin terveydestä ja hengestä.
Vl myös levitellään juttuja vääristä diagnooseista. Siitä kuinka vammainen lapsi syntyikin terveenä. Miksi? Helpotaako tämä jotekin sellaisen naisen tilannetta joka joutuu kohtaamaan tälläisiä asioita.
Kuinka moni on oikeasti koskaan joutunut käymään tätä pohdintaa sillä tasolla että ymmärtää mistä loppujen lopuksi on kyse. Aika harva on.
Ja juuri sen takia näiden kaikkien nostamieni asioitten äärellä totean etten minä voi tuomita ketään siitä valinnasta johon on kaiken pohdinnan jälkeen päätynyt. Minulla ei ole siihen mitään sanomista. Kuinka minä joka koskaan en ole todella jotunut valitsemaan mitä teen , kenen elämä ja henki on tärkeintä. Ketä uskoa kenenn luotan. Kuinka minä voisin ottaa kantaa etttä - sinä teet oikein tai sinä teet väärin.
Voin ottaa vain kannan sen puolesta että ihmisen on kyettävä elämään ratkaisujensa kanssa. Niin tässä kuin ehkäisyn kuin ehkäisemättömyyden kanssa.
Kun näitä keskusteluja olen käynyt olen ajatellut että ihmisen on viimekädessä kuunneltava omaa omatuntoaan ja elettävä sen mukaan. Pidettävä hvyä omatunto ei ihmisten vaan Jumalan edessä.
Uskottava siihen että tekee niin tai näin tekee oikein. Koska viimekädessä se jää uskon varaan.
Ihmiset jotka omallekohdalleen eivät ole kohdaneet näitä asioita joita avaukseessa nostin esille ovat lähes aina kykenemättömiä ymmärtämään että asioilla on monta puolta. Että näihin asioihin liityy paljon tunteita joita ei voi ymmärtää kuin vain ne jotka ovat näitä asioita tavalla tai toisella kohdanneet.
Ja kaiken muun lisäksi jokainen tilanne on oman laisensa. Niin kuin jokainen vammainen lapsi on omanlaisensa.
Minusta kunkin vanhemman tulisi kantaa vastuu syntymättömistä lapsistaan. Perinnöllisiä vaikeaa vammaisuutta aiheuttavia geenejä ei pidä ehdoin tahdoin levittää. Päätös on vanhempien. Vaikealla sairaudella tarkoitan tässä sairautta, joka estää normaalin elämän, aiheuttaa kipua ja kärsimystä ja on mahdoton parantaa tai lievittää. Esimerkiksi downin syndrooma ei ole mittakaavani mukaan vielä näin vaikea.
Otetaan esimerkki elävästä elämästä: On olemassa sairaus joka tulee esiin pojilla (on siis X kromosomissa) ja tauti tappaa pojat kivuliaasti n 10 vuotiaana. Tytöt ovat terveitä, mutta periyttävät tautia. Jos äidillä on viallinen X kuolee keskimäärin puolet poikalapsista ja puolet tytöistä on kantajia. Joka sukupolvesta siis keskimäärin neljäsosa kuolee kivuliaan kuoleman lapsuudessaan.
On toki olemassa geenivirheitä, jotka tappavat vieläkin suuremmalla prosentilla, jopa kaikki lapset.
Mielestäni vammaisella on oltava oikeus hyvään elämään. Joissain tapauksissa se paras elämä on mahdollisimman lyhyt, eikä sisällä syntymistä maailmaan. Joskus on parempi kuolla alkiona ennen tuntoaistin kehittymistä, kuin vasta syntymän jälkeen kun kipuaistimus on kehittynyt (esimerkiksi tapauksessa, jossa lapselle ei ole kehittynyt ruoansulatuselimistöä).
Minun omatuntoni ei sallisi minun pakottaa elämään sellaista lasta, jota luonto ei ole tarkoittanut jäämään henkiin ja jonka elämä olisi lyhyt ja pelkkää kipua.
Aina kun puhumme näistä asioita yleistämme. Teemme niin joko siksi että emme ymmärrä että jokainen vammainen lapsi on yskilö. Minä tein niin sinä teit niin....
"Esimerkiksi downin syndrooma ei ole mittakaavani mukaan vielä näin vaikea."
Ja kuitenkin down-lapsi voi elää elämän joka on täynnä kärsimystä ja kipua. Minä tiedän down-lapsia joiden elämä on ollut hyvin lyhyt ja hyvin täynnä ajallista kärsimystä.
En moiti sinua siitä että yleistät kuitenkin joudun toteamaan että jos hyväkymme tuon yllä olevan heiton olemme sokeita totuudelle. Sille että osa down-lapsista on eritäin vaikeasti vammaisia ja elävt elämää joka on täynnä kärsimystä.
Sinun ajatukesi ovat ihan hyviä, enkä halua moittia sinua niistä vaan osoitaa että kaikki on suhteellista. Sinun kuvasi down-lapsista on se että heidän elämänsä noudataa sitä kaavaa jonka olet ehkä nähnyt. Minä tiedän että on down-lapsia jotka eivät ehkä elää yhtään päivää joka ei sisätäisi kipua ja kärsimystä.
Kun minä jouduin ensimmäistä kertaa juttelemaan äidin kanssa joka odotti vauvaa joka ei olisi elänyt päivääkään pahinta oli se että minulla ei ollut tietoa tarpeeksi jotta olisin voinut oikeasti ymmärtää.
Jokainen yleistää ja suhteutaa ajatuksiaan oman kokemus ja tietomailmansa kautta. Mitä enemmän ihminen tietää sitä enemmän hän voi myös ymmärtää että on olemassa näkökulmia ja ajatuksia joita ei vielä ole löytänyt.
"Minun omatuntoni ei sallisi minun pakottaa elämään sellaista lasta, jota luonto ei ole tarkoittanut jäämään henkiin ja jonka elämä olisi lyhyt ja pelkkää kipua."
Sanot rokeasti ja ehdottomasti. Oletko joutunut koskaan testaamaan tosielämässä tuon ajatuksen pitävyyttä? Ei en halua että vastaat. Vaan ennemminkin todeta että jokainen meistä taitaa olla jollain tasolla idealisti ainakin niin pitkälle kuin idealismin muurit murtuu ja näkee että sen mitä piti ennen ehdottomana oikeana ei ehkä sitä ole.
Ajattelin ennen ettei abortia voi hyväksyä missään tilanteessa. Mutta jos vaakakupiin laitetaan raskauden kautta yritetty itsemurha tai abortti (sikiön kulema joka on väistämätön) en ole lainkaan varma että voisin itse seisoa viimekädessä tuon aborttikantani takana.
Tällä hetkellä näytää siltä etten joudu koskaan viimekädessä miettimään tuota asiaa omalle kohdalleni. Kuitenkin olen ymmärtänyt sen etten voi ottaa siihen edotonta kantaa puolesta enkä vastaan. Otaa kantaa siihen kenen elämä on tärkeää ja kenen ei. Kenen elämää tulee suojella. Ja kenen elämä laitetaan etusijalle.
Olisi pitänyt ehkä kirjoittaa: osa down lapsista ei täytä vaikean määritelmää. Lisäsin tuon maininnan down lapsista, koska aina tuppaa jostai ilmoittautumaan iloisen down lapsen äiti joka perää minulta olisiko hänen pitänyt tappaa lapsensa. Kaikilla down lapsilla tilanne ei ole noin hyvä.
Olen ihmisenä toisaalta hyvin tunteellinen ja toisaalta hyvin realisti. Itkeä tiruutan, kun jotakuta sattuu. Kuitenkin pystyn antamaan järjelle tilaa. Pystytkö lopettamaan kärsivän eläimen, jota en voi muuten auttaa? Minä pystyn. Minusta kärsimyksen katseleminen on pahempaa, kuin kuoleman katsominen.
Kyllä päätän kärsivän eläimen kärsimyksen. Katson sen armeliaammaksi kuin sen että jättäisin sen kitumaan. Mitä ajatelet eutanasiasta. Onko se aina väärin vai voitko ajatella että voisit sen jossain tilanteessa hyväksyä?
Eutanasia on vaikea kysymys. Lähinnä se on sitä omaisten kannalta. Koen niin, että epätoivoisessa tilanteessa (kuolema väistämätön) ei kuolemista tarvitsisi keinotekoisesti pitkittää lääketieteen keinoin, ellei asianomainen niin halua. Sukulaiset usein eivät tahdo päästää rakastaan menemään vaan pakottavat lääkäreistä pitämään tätä hengissä.
Suoraan eutanasiaan (=tappava annos lääkkeitä jne.) on vaikea ottaa kantaa. Minusta se riippuu olosuhteista. Otetaan esimerkki: Olet sotatantereella ja toveriltasi ammutaan puolet päästä pois. Kovissa kivuissa hän pyytää sinua lopettamaan itsensä, koska tietää ettei voi selvitä ja kokee kovia tuskia. Tälläisessä tilanteessa olisin ehkä pyynnön toteuttamisen kannalla. Ainakin siinä tapauksessa, ettei käytettävissä ole mitään lääkkeitä, joilla kuolevan kivut saisi turrutettua.
Nykyaikaisessa sairaalassa eutanasian sijaan voitaisiin mielestäni hyvin käyttää nukutusta. Potilas voitaisiin pitää tajuttomana pahimpien kipujen ajan aina kuolemaan saakka. Tätäkin vaihtoehtoa olen kuullut uskovien vastustavan.
Kirjoituksesi viimeiseen kappaleeseen;" Minun omatuntoni ei sallisi..." Otan tähän vertauksen:
Jos ihminen sairastuu parantumattomasti, hänen elämänsä on usein lyhyt ja pelkkää kipua. Eikä häntäkään ole luonto tarkoittanut jäämään henkiin. Kyse saattaa olla joskus jopa pienestä lapsesta, joka ei ymmärrä mistä on kysymys, on vain kipua, hoitoja, kärsimystä.
Elämän jatkuminen on Jumalan käsissä.
En ole VL.
Raamatussa selvin sanoin, ei ole mikään uskovien keksintö.
Aika hurjalta tuntuu tuo kysymys kärsivän eläimen lopettamisesta. Tarkoitatko että on sama lopettaako kärsivän ihmisen vai eläimen?
hyshys,
Kuljet todella syvissä vesissä näissä lapsiasioissa.
Näkee, että nämä asiat askarruttavat sinua hyvin paljon. Olet perehtynyt asioihin ja miettinyt asioita syvällisesti.
Totta, valitettavasti minä en pysty eikä ehkä kukaan meistä ei osaa eikä pyty kattavasti vastaamaan näihin sinun kirjoituksiin, olet aivan omaa luokkaa tiedoissa ja perehtymisessä.
Hyvä kun kuitenkin kirjoitat vaikka emme osaakaan vastata.
Keskenmeno on vl vaijetu tabu josta ei puhuta. Tiedät sen itsekin. Saatika lapsen menetys.
Voisitko edes yritää miettiä mitä seuraavan kerran teet tai sanot kun kohtaat sen keskenmenon tai kuleen vauvan synnyttäneen äidin?
Voisitko yritää jollain tasolla ymmärtää sitä syvää loukaantumista mitä moni nainen kokee keskenmenon koettuaan.
Voisitko ymmärtää sen että terveydenhuolto antaa toisinaan täysin ala-arvoista palvelua jonka kohteeksi myös vl nainen voi joutua.
Minä huomatan vielä että se mitä olen kirjoittanut olen kirjoittanut osan omista kokemuksista osan niitten keskustelujen pohjalta jota olen käynyt.
Minä en halua vastausta mihinkään. En minä niitä tarvitse. Haluan teidän vain tajuavan sen että kun te tuomitsette jonkun ihmisen teot te ette ehkä ymmärrä asiaa siten kun teidän tulisi se ymmärtää. Minä yritän tuoda teille näkökulmia ja ajatuksia niistä tunteista ja tilanteista joita olen omassa tai toisten kautta saanut kohdta.
Näytää teille sen että teidän täytyy tietää enemmän jotta luulette vähemmän.
Ymmärätkö mikä siinä on täydellinen shokki kun nainen kokee vaikka kohdun ulkopuolisen raskauden ja tipahtaa yleensä täysin yksin tilanteeseen johon ei voinut mitenkään ennakolta varautua. Ja vielä kun vastaan voi tulla mitä tahansa. - ja siinä vaiheessa kun nainen tajuaa että jos hän ei olisi ymmärtänyt asiaa ajoissa hän voisi nyt olla kuollut - ymmärrätkö. On aika puhuteleva hetki tajuta että jos asit olisivat menneet toisin... Ja se hetki ei unohdu koskaan.
En tiedä kuinka nuori tai vanha olet mutta ymmärrätkö että kun ihminen ymmärtää oman elämänsä rajallisuuden hän ehkä alkaa peilata elämäänsä toisella lailla kun silloin kun "elämä jatkuu ikuisesti". Kun elmä näytää toisen laiset kasvot se myös vaatii ihistä kasvamaan. Ja myös hyväksymään sen että - elämä ei kaikilta osiltaan ole ihmisen valintaa eikä ihmisen kädessä. Vaan on asioita joita ihminen ei voi valita.
Minulla ei ole ollut keskenmenoja ja en voi tietää sitä tuskaa jonka sinä ja muut naiset olette kokeneet kun olette saaneet keskenmenon tai useampia.
Uskon, että siinä on samaa kun lapsi syntyy kuolleena, kuten äidilläni on käynyt.
Elämä ja kuolema kulkevat rintarinnan ja siihen meidän on tyydyttävä. Nähtävä oma mitättömyys kaiken keskellä, me emme voi saada omia lapsiakaan jos niitä ei anneta. Tai menetämme heidät jo pienenä tai sitten vähän isompana.
Voimmeko me tietää tai tuntea elämän ja kuoleman salaisuuksia.
Kun ihmiset kokevat näitä menetyksiä, keskenmenoja, onneksi he ovat jo aikuisia, koska kipu ja suru herättää niin paljon kysymyksiä joihin ei ole vastauksia. On vaan nöyryttävä oman tietämättömyyden edessä.
Siksi turvautuminen Jumalan johdatukseen kaikissa elämän asioissa tuo turvaa, koska me emme voi hallita edes omaa elämää. Meidän on tyydyttävä siihen mitä Jumala antaa, monesti se on kärsimystä ja tuskaakin.
Yhden asia jonka näen positiivisena tämän kaiken kärsimyksen keskellä, sen, että se muuttaa ihmistä näkemään oman mitättömyyden ja tekee ihmistä nöyremmäksi elämän, kuoleman ja Jumalan edessä.
Minä näen,että sinä olet kasvanut ja nähnyt paljon elämässä. Olet kokenut hyvin kipeitä asioita. Toivon, että jaksat kirjoitella tänne ja neuvojakin antaa vaikka me emme osaa vastatakkaan sinulle tai vastaamme väärin.
Uskon kuitekin, että haluat keskustella/kirjoitella koska kirjoitat asioista.
vääriä vastauksia?
Vaikka sinulla ei olekaan vielä oma kohtaista kokemusta asiasta niin tavalla tai toisella sinä joudut sen kanssa ennemmin tai myöhemmin tekemisiin. Ja kun sinä nyt kohtaat sen tilanteen luettuasi näitä minun sangen hajanaisia mietelmiä niin avaako ne sinut näkemään sen tilanteen monitahoisuuden.
Kun tässä hiljattain ystäväni koki traumaatisen keskenmenon niin hän totesi että hän ei jaksa elää muiden ihmisten kanssa. Ja syy oli nimenomaan se että ihmiset eivät oikeasti ymmärrä. Ja kun ihmiset eivät ymmärrä he myös loukaavat tietämättömyytään. Ja kuitenkaan ihminen ei tuossa tilassa jaksa selitää. Varsinkaan kun ei silti tule ymmärretyksi.
Luulen että kun seuraavan kerran kohtaat näitä asioita mietit ehkä ensin mitä sanot kun sanot ajatelemattomuuksissasi asioita joita ei ehkä siinä tilanteessa kannattaisi sanoa.
Keskenmenoille ei voi mitään eikä sille että vauva syntyy kuoleena tai vammaisena. Kuitenkin se ei tosisasia ei poista ihmisen oikeutta surutyähön ja myös niihin kielteisiin tunteisiin.
Hyvä kun olet kertonut keskenmenon surusta ja surutyöstä.
Minäkin huomasin miten veljeäni ja hänen vaimoa kosketti kun kysymys tuli heitä kohdanneesta keskenmenosta.
Onneksi he kuitenkin saavat jakaa keskenään sen surun.
Nyt huomaan, miten vähän osasin silloin tukea kun tukea he olisivat tarvinneet, sen jälkeen heille ei enää ole tullut raskauksia.
Eevassa juttu, jossa Eve Hietamies sai yhdeksän keskenmenoa, ennenkuin sai ensimmäisen lapsensa.
Hän on yksi esimerkki joka on selvinnyt kivuista, kyynelistä, pettymyksistä ja vastoinkäymisistä.
En täysin ymmärrä heittoasi. Elämä toko jatkuu keskenmeon jälkeen. Kuitenkin se on asia joka ei ajan myötäkään lakkaa olemasta.
En usko hetkeäkään että voisi olla naista joka keskenmenojen ja tai kuoleen lapsen synnytämisen jälkeen voisi päästä asian yli niin ettei se koskaan tulisi eteen seuraavassa raskaudessa. Tavalla tai toisella.
Voi olla että olen väärässä ja täläisiä yli-ihmisiä on.
Eve Hietamies sanoi, että ne keskenmenot ovat osa häntä, mutta tämä syntynyt lapsi kuitenkin hälvensi sitä surua mitä hän on kokenut ja halusi nyt iloita suuresti lapsestaan.
Varmasti keskenmenojen ja kuolleena syntyneen lapsen surua ei voi hävittää mihinkään, ne jää osaksi niitä, joita sellainen suru on kohdannut.
Mutta uusi vauva voi tuoda iloa, jos sellaisen sitten joskus saa, sekäänhän ei ole varmaa.
Jos niin käy, että ei koskaan saa vauvaa, vaan aina vaan on keskenmenoja, elämä on todella raskasta.
Minusta keskenmenoihin pitäisi varmaan suhtautua avoimemmin ja niistä pitää puhua,niinkuin Eve Hietamies puhui oikein lehden palstalla.
Olet aivan oikeassa, että monesti suru jää käsittelemättä ja jää ikuisesti painamaan äitiä ja isää.
Odotimme kauan uutta odotusta. Kun vuosien "odotuksen" jälkeen raskaustesti kirkui punaisena, olin onnesta sekaisin. 12 viikkoa kesti raskaus, sitten jouduin pienen elämän menettämään. Suru. Kipu. Pettymys. Väsymys. Miten selviän eteenpäin?
"Keskenmeno lupaa hyvää; tulet pian varmasti uudelleen raskaaksi", "se on nyt enkelivauva", "sinulla on ollut liian rankkaa raskausaikana", "tiedän, miltä SINUSTA tuntuu" (ET TIEDÄ!) jne. lohduttavat kommentit välillä melkein lyövät. Eikä helpota se, että aina uudelleen raskautuvista vl-ystävistäni ainakin 2 saa lapsen samaan aikaan, kun minun piti saada.
Miksi? Miksi emme koskaan me???
Hyshys, rukoilen puolestasi, että jaksaisit. Ja että elämä antaisi meille molemmille jotakin hyvää...
Aina väärinpäin. Sinulle "Yhden äiti" olisi ehkä sopinut paremmin tuo nimim. hys.hys. kertoma tapa suhtautua suruusi, eli kuin ilmaa, jos loukkaannut siitä kun toiset yrittävät sinua lohduttaa parhaansa mukaan. Uskon että asian ymmärtää parhaiten saman kokenut, mutta ei kannata moittia siitä jos ystäväsi eivät ole osanneet valita oikeita sanoja.