Olen äärettömän yksinäinen. Ja oikeastaan haluankin olla, pelkään ihmisiä. Kammoan sosiaalisia tilanteita ja silti kaipaan seuraa. Kaipaan myös parisuhdetta, mutta en halua tai uskalla aloittaa mitään, koska vihaan ja pelkään miehiä. Tuntemattomille olen avoin ja tutustun helposti...mutta en osaa luoda mitään pysyvää ystävyyttä.
Olen ihan tyhjä. Valitan koko ajan. Tuntuu, että muut säälivät ja paheksuvat. En oikeastaan edes arvosta ystävyyttä tai parisuhdetta. Enkä itseäni. En tee ystävillä mitään, he vain muistuttavat siitä miten onneton olen.
Olin ennen suosittu. Vai olinko? Enpä tiedä, mutta ennen oli ihmisiä ympärillä. Olen varmaan muuttunut, rumentunut, masentunut, seonnut. En tiedä tuleeko minusta enää normaalia.
Olen ihan tyhjä. Valitan koko ajan. Tuntuu, että muut säälivät ja paheksuvat. En oikeastaan edes arvosta ystävyyttä tai parisuhdetta. Enkä itseäni. En tee ystävillä mitään, he vain muistuttavat siitä miten onneton olen.
Olin ennen suosittu. Vai olinko? Enpä tiedä, mutta ennen oli ihmisiä ympärillä. Olen varmaan muuttunut, rumentunut, masentunut, seonnut. En tiedä tuleeko minusta enää normaalia.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ei kait kukaan sisimmissään halua olla yksinäinen?! Monet vaan ajattelevat etteivät ole ansainneet ketään rinnalleen, mutta kuitenkin sisimmillään kaipaavat kovasti sitä toista ihmistä elämäänsä.
Itsekkin haluan muuttua (täytyy saada parannettua ahdistus/masennus kuntoon) että voisin aloittaa rakentamaan elämääni uudestaan ja pystyisin etsimään kumppania jakamaan elämää kanssani.
Koeta jaksaa ja muista ettei ole normaaleja ihmisiä, on vain ihmisiä erilaisine ominaisuuksineen ja se erilaisuus tekee meistä ihmisiä...
T: yksinäinen (m)
Kaipaan koko ajan muita, en haluaisi olla yksinäinen. En kärsisi yksinäisyydestä, jos yksinäisyys olisi se mitä haluan. Mutta ihmissuhteet romahduttavat minut. Yksin on turvallisempaa.
Olen menettänyt toivoni tuhat kertaa ja aina saanut sen takaisin. Olen ollut masentunut monesti ja aina olen noussut. Olen väsynyt ja toivoton, koska tiedän että masennuskaudet tulevat aina varjostamaan elämääni.
Halutessani voin alkaa harrastaa jotain uutta, voin muuttaa, voin alkaa seurustella, voin tehdä mitä vaan piristääkseni itseäni. Olen kokeillut kaikkea mahdollista ja kaikki tekeminen, uudistuminen, terapia, asenteen muutos, uudet ihmiset ja asiat auttavat hetkellisesti. Sitten taas romahdan. Koska olen sisältä tyhjä. Kaikki mitä teen, on vain hetkellistä täytettä. Etsin koko ajan jotain, kuvittelen, että kun muutan asioita elämässäni, tulen olemaan onnellisempi, saan täytettyä tyhjyyden ja löydän rauhan. Oikeasti, pidemmän päälle en täyty mistään.
Jos päästän jonkun elämääni, saatan olla alkuun onnellinen, mutta lopulta tunnen vain alemmuutta, syyllisyyttä, ahdistusta. Muut ihmiset oksettavat minua, varsinkin miehet. Olen seurustellut monesti ja seurustelusuhteet masentavat minut. Ennen luulin sen johtuvan siitä, etten ole tavannut "sitä oikeaa". Mutta se ei johdu siitä. Kukaan ihminen, mikään asia ei tee minua onnelliseksi. Minun pitäisi itse tehdä itsestäni onnellinen, en vain osaa. Olen aina yksinäinen ja masentunut, koska sisälläni on musta aukko, joka ei lähde pois.
Tulee kyllä vähän surullinen olo kun tätä lukee, jos asiasi todella ovat noin ikävästi. Tiedän myös tunteen kun ei jaksa innostua mistään ja ei löydä/jaksa etsiä onnellisuutta, mutta vielä on suht vahvana usko siitä että löytää rauhan ja onnellisuuden.
Joskus itse haikeana muistelee vielä lapsuutta kun jaksoi vilpittömästi iloita pienemmistäkin asioista. Toivottavasti se musta aukko jonain päivänä täyttyy edes osittain ja saisit edes hetkellisiä onnellisuuden tunteita elämääsi...
T:yksinäinen (m)
Elä huoli,kohta loma loppuu ja pääset viidennelle luokalle!
Lohduttava kommentti sieltä esikoulusta.
Ei kuulosta järin hyvältä asenteelta tuo, että "vihaat miehiä" (joista suurinta osaa et ole tavannutkaan). Haluat silti parisuhteen. Suo anteeksi jos olen tungetteleva, mutta jos kerran pelkäät ja vihaat miehiä, kannattaisikohan sinun etsiä kumppaniksi toista naispuolista henkilöä?
Se että tutustut helposti toisiin ihmisiin on kadehdittava piirre. Mihin orastavat tuttavuudet sitten jämähtävät, mikä estää niitä muuttumasta ystävyydeksi tai kaveruudeksi? Soitteletko itse tutuillesi ja kyseletkö kuulumisia? Vai pyydätkö edes ihmisiltä heidän puhelinnumeroitaan tutustuttuasi heihin? Ystävyyssuhteet eivät pysy hengissä itsestään, sinun on uhrattava niihin aikaa.
Ehkä sinun kannattaisi näin ensi alkuun päättää, haluatko ystäviä, jos kerran haluatkin oikeastaan olla yksinäinen, et arvosta ystävyyttä etkä tee ystävillä mitään? Kerrot toisten säälivän ja paheksuvan itseäsi ja sanot ettet arvosta itseäsi itsekään. Opettele arvostamaan itseäsi ja katso jos tilanne muiden ihmisten suhteen paranee. Miksi kukaan haluaisi olla ystäväsi, jollet edes arvosta heitä?
Luulen että satuit vain erityisen katkeralle tuulelle kirjoittaessasi viestiäsi ja luulen että oikeasti taidat haluta ystäviä, vaikka viestistäsi voisi päätellä jotain muutakin. Sinun on jaksettava nähdä vaivaa tuttaviesi eteen, juteltava heille, pyydettävä heitä kahville (tai muuta vastaavaa) eikä vain luotettava siihen että he kyllä hoitavat tuttavuus-suhteenne.
Jollet pysty arvostamaan itseäsi, kehitä itseäsi siten että pystyt. Mieti millainen haluaisit olla ja pyri sitä kohti. Onnea siihen :)
Oikeastaan miehiä enemmän vihaan parisuhteita. Sama juttu olisi naistenkin kanssa, en pysty parisuhteeseen.
Alkavat tuttavuudet jämähtävät siihen, että minusta tuntuu ettei minulla ole mitään annettavaa. En pidä siitä millaiseksi koen itseni muiden seurassa, joten mieluummin vetäydyn turvalliseen yksinäisyyteen. En yleensä soittele ihmisille, soittelu tuntuu velvollisuudelta.
Tällä hetkellä en halua ystäviä. En kykene olemaan muiden seurassa, on helpompaa yksin.
Tavallaan järjellä ajateltuna arvostan sitä, kun ihmiset soittavat minulle tai pyytävät johonkin. Arvostukseni ystäviä kohtaan ei kuitenkaan näy missään. Jos joku soittaa, koen jääväni velkaa, minunkin pitäisi soittaa vastapalvelukseksi ja se ahdistaa. En jaksa antaa kenellekään itsestäni mitään.
Mietin jatkuvasti millainen haluan olla, mutta en saavuta tavoitteitani ja se masentaa minut. Olen koko ajan kauempana siitä mitä haluan olla. Tuntuu että elämä valuu minusta pois, kaikki hyvät asiat karkaavat yksi kerrallaan, pikkuhiljaa, huomaamatta. Olen vanhentunut parissa vuodessa kymmenen vuotta.
Tunnistin tuosta viestistä itseäni... vähän lohduttaa tieto, että muitakin ihmisiä on olemassa, jotka kokevat samalla lailla kuin minä itse.
Toivottavasti se lohduttaa sinuakin.
Älä luovuta ystävä hyvä, meitä on muitakin.
Jokaisesta päivästä löytyy varmasti jotain hyvää!!! Kun vaan suostuu näkemään asiat siltä kantilta.
Tsemppiä!!
tsemppiä ja valoa elämään sinulle myös.
"Kaipaan myös parisuhdetta, mutta en halua tai uskalla aloittaa mitään, koska vihaan ja pelkään miehiä."
Hyvä että myönnätte olevanne paha ihminen. Työstäkää ongelmaanne terapiassa jos edes haluatte parantua.
"En tee ystävillä mitään, he vain muistuttavat siitä miten onneton olen."
Miksi ihmiset ovat teille vain teidän oman olonne välineitä ?
"Olen varmaan muuttunut, rumentunut, masentunut, seonnut. En tiedä tuleeko minusta enää normaalia."
Te olette hullu.
Ihmiset todellakin ovat minulle vain omaa olotilaani heijastavia peilejä. Siksi en viihdy muiden seurassa, en kestä nähdä omaa kuvaani. Peilistä katsoo ruma ja paha, kieroutunut hullu.
Olet oikeassa, minun pitäisi itsenäistyä, opetella olemaan riippumaton muiden mielipiteestä, elää itseäni varten, ottaa vastuu. En tiedä miten se tehdään. Olen yrittänyt saada terapiapaikkaa.