Mun piti jatkaa tarinaa jo kauan sitten, mutta en päässyt koneelle, joten nyt sitten jatkuu... :)
-------------------------------------------------
Luku 5. Tara Pakenee
Tara lähestyi metsän reunaa. Jos nyt kävisi niinkuin aina ennenkin, puut viskaisivat hänet parikymmentä metriä taaempana olevaan järveen. Mutta aina tähtäys ei aivan onnistunut, ja hän mäjähti pientareelle. Viime kerralla murtui ranne. Metsän reuna läheni lähestymistään, mutta puut olivat ihmeen rauhallisia ja Tara alkoi epäilemään, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan. Hän astui metsän reunaan, mutta puut vain seisoivat rauhallisina kurkotellen kohti taivasta. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa ja kiirehti 'vartija'- puiden ohitse. Hänen silmänsä laajenivat ihmetyksestä ja hän lähti juoksemaan ja pysähtyi vasta suuren kukkulan huipulla.
Hänen hengityksensä rahisi ja hän katsoi ilon ja voitoriemun täyttämällä katseella alas Isiriin, hänen entiseen vankilaansa. Hän ei ymmärtänyt miten oli onnistunut. Oli vain yksi mahdollisuus... Hänen äitinsä oli täytynyt kuolla. Niin se oli, hänen äitinsähän oli käskenyt puita. Ensin Tara järkyttyi, mutta palasi sitten järkiinsä, nauroi ilkeästi ja kaivoi kartan esiin, olisi aika päättä mihin hän lähtisi. Itseasiassa, hänellä oli tarkat suunnitelmat, jotka hän oli kehittelyt ollessaan täysin toimeton ja tylsistynyt. Ensin Itukylään, suurinpaan ihmiskylään, aiheuttamaan kunnolla hämminkiä ja sitten vain Pohjoiselle Ylängölle, jossa kuulemma kävi paljon matkaajia. Tara kohotti kasvonsa kohti taivasta, nauroi villisti ja lähti kulkemaan kohti auringonlaskua.
Luku 6.
Elanor käveli hyräili onnellisena kävellessään pitkin metsää. Hän rakasti puita, ja nyt ne tuntuivat vielä läheisemmiltä kuin tavallisesti. Harvat matkaajat uskaltautuivat kulkemaan Hiljaisen Metsän läpi. Huhut vain levisivät, ja olivathan osat niistä tottakin, mutta Elanor ei koksaan ollut pelännyt Hiljaista metsää, se oli ollut hänelle koti, ei uhka. Pian metsä loppuisi ja ja hän saapuisi niitylle, joka johtaisi vuorille. Niiden takana taas olisi Etelä - metsä ja sen ikivanhat tammet, joille Elanorin sydän sykki. Hyräily purkautui lauluksi ja hänen silmänsä loistivat lapsenmielistä intoa. Yhtäkkiä hänen takaansa kuului tömähdys ja tikari painettiin kurkulle.
Hetkeksi Elanorin henki salpautui, mutta sitten hänen takaansa kuului tuttu, ivallinen ääni.
-Tällä menolla sinä tulet kuolemaan aika pian.
Äänen omisti Daimos, taitava velho ja hänen arkivihollisensa. Tikari otettiin kurkulta ja Elanor kääntyi raivoissaan ympäri kohdatakseen jäänsiniset silmät. Silmien päällä roikkui korpinmustat hiukset ja silmät sijaitsivat Elanorista nähden hyvin korkealla.
-Daimos, sinun on aina pakko tulla pilaamaan minun päiväni? Eleanor kysyi tiuskaisten ja suuntasi palavat silmänsä Daimokseen. Daimos naurahti. -Itseasiassa, kyllä. Mutta kerroppa minne olet matkalla tänä vuonna, hän uteli. Eleanor puisti päätään ja yritti kävellä Daimoksen ohi, mutta velholla ei ollut mittän ongelmia estää häntä. Daimos väänsi Elanorin kädet selän taakse ja painoi hänet tammea vasten. -Ihan oman terveytesi vuoksi, kerro, hän kehotti hymyillen. Eleanor huokaisi ja luovutti.
-Eteläiseen metsään. Elanorin ikäväksi Daimoskin oli matkalla sinne ja päätti pitää Elanorille seuraa. Kaikki hänen hyvä tuulensa kaikkosi.
Luku 7.
Tara juoksi pakoon henkensä edestä. Puoli kylää oli ilmeisesti hänen perässään. Taraa ei silti kaduttanut, ja pieni hymynhäive hiipi tukalasta tilanteesta huolimatta hänen kasvoilleen. Temppu oli ollut mahtava! Hän oli mennyt ja polttanut puolet kylän pelloista. Hän ei voinut pidättää naurua, vaan se pulpahti ulos hänen suustaan ryöppynä. Kyläläiset hänen takanaan kirivät väliä ja kirosivat häntä maan rakoon. Tara huusi yläpuolellaan lentelevällä kotkalle (tara nimittäin osasi puhua eläimille, muuta hän ei sitten osannutkaan), että ottaisi hänet kyytiinsä. Kotka totteli ja kaartoi alas niin, että Tara saattoi hypähtää sen selkään. Kyläläiset huusivat hänelle, että palaisi pelkuri takasin, mutta Tara vain ulvoi naurusta ja käski kotkan suuntaaman matkansa Pohjoiselle Ylängölle.
-------------------------------------------------
Tuli taas hirveen pitkä tarina. Se on kyllä aika huonoa tekstiä, mutta koittakaa olla välittämättä siitä hirveästi :P
Täytyy sitten lopulliseen versioon muutta hieman tekstiä :)
Mä kirjoitan tätä kyllä ihan omaksi ilokseni, mutta haluan nyt silti tietää, kannattaako minun jatkaa sen kirjoittamista täällä? eli sanokaa mitä mieltä olette.
Turhaa kirjoittaa, jos kukaan ei jaksa lukea :)
-------------------------------------------------
Luku 5. Tara Pakenee
Tara lähestyi metsän reunaa. Jos nyt kävisi niinkuin aina ennenkin, puut viskaisivat hänet parikymmentä metriä taaempana olevaan järveen. Mutta aina tähtäys ei aivan onnistunut, ja hän mäjähti pientareelle. Viime kerralla murtui ranne. Metsän reuna läheni lähestymistään, mutta puut olivat ihmeen rauhallisia ja Tara alkoi epäilemään, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan. Hän astui metsän reunaan, mutta puut vain seisoivat rauhallisina kurkotellen kohti taivasta. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa ja kiirehti 'vartija'- puiden ohitse. Hänen silmänsä laajenivat ihmetyksestä ja hän lähti juoksemaan ja pysähtyi vasta suuren kukkulan huipulla.
Hänen hengityksensä rahisi ja hän katsoi ilon ja voitoriemun täyttämällä katseella alas Isiriin, hänen entiseen vankilaansa. Hän ei ymmärtänyt miten oli onnistunut. Oli vain yksi mahdollisuus... Hänen äitinsä oli täytynyt kuolla. Niin se oli, hänen äitinsähän oli käskenyt puita. Ensin Tara järkyttyi, mutta palasi sitten järkiinsä, nauroi ilkeästi ja kaivoi kartan esiin, olisi aika päättä mihin hän lähtisi. Itseasiassa, hänellä oli tarkat suunnitelmat, jotka hän oli kehittelyt ollessaan täysin toimeton ja tylsistynyt. Ensin Itukylään, suurinpaan ihmiskylään, aiheuttamaan kunnolla hämminkiä ja sitten vain Pohjoiselle Ylängölle, jossa kuulemma kävi paljon matkaajia. Tara kohotti kasvonsa kohti taivasta, nauroi villisti ja lähti kulkemaan kohti auringonlaskua.
Luku 6.
Elanor käveli hyräili onnellisena kävellessään pitkin metsää. Hän rakasti puita, ja nyt ne tuntuivat vielä läheisemmiltä kuin tavallisesti. Harvat matkaajat uskaltautuivat kulkemaan Hiljaisen Metsän läpi. Huhut vain levisivät, ja olivathan osat niistä tottakin, mutta Elanor ei koksaan ollut pelännyt Hiljaista metsää, se oli ollut hänelle koti, ei uhka. Pian metsä loppuisi ja ja hän saapuisi niitylle, joka johtaisi vuorille. Niiden takana taas olisi Etelä - metsä ja sen ikivanhat tammet, joille Elanorin sydän sykki. Hyräily purkautui lauluksi ja hänen silmänsä loistivat lapsenmielistä intoa. Yhtäkkiä hänen takaansa kuului tömähdys ja tikari painettiin kurkulle.
Hetkeksi Elanorin henki salpautui, mutta sitten hänen takaansa kuului tuttu, ivallinen ääni.
-Tällä menolla sinä tulet kuolemaan aika pian.
Äänen omisti Daimos, taitava velho ja hänen arkivihollisensa. Tikari otettiin kurkulta ja Elanor kääntyi raivoissaan ympäri kohdatakseen jäänsiniset silmät. Silmien päällä roikkui korpinmustat hiukset ja silmät sijaitsivat Elanorista nähden hyvin korkealla.
-Daimos, sinun on aina pakko tulla pilaamaan minun päiväni? Eleanor kysyi tiuskaisten ja suuntasi palavat silmänsä Daimokseen. Daimos naurahti. -Itseasiassa, kyllä. Mutta kerroppa minne olet matkalla tänä vuonna, hän uteli. Eleanor puisti päätään ja yritti kävellä Daimoksen ohi, mutta velholla ei ollut mittän ongelmia estää häntä. Daimos väänsi Elanorin kädet selän taakse ja painoi hänet tammea vasten. -Ihan oman terveytesi vuoksi, kerro, hän kehotti hymyillen. Eleanor huokaisi ja luovutti.
-Eteläiseen metsään. Elanorin ikäväksi Daimoskin oli matkalla sinne ja päätti pitää Elanorille seuraa. Kaikki hänen hyvä tuulensa kaikkosi.
Luku 7.
Tara juoksi pakoon henkensä edestä. Puoli kylää oli ilmeisesti hänen perässään. Taraa ei silti kaduttanut, ja pieni hymynhäive hiipi tukalasta tilanteesta huolimatta hänen kasvoilleen. Temppu oli ollut mahtava! Hän oli mennyt ja polttanut puolet kylän pelloista. Hän ei voinut pidättää naurua, vaan se pulpahti ulos hänen suustaan ryöppynä. Kyläläiset hänen takanaan kirivät väliä ja kirosivat häntä maan rakoon. Tara huusi yläpuolellaan lentelevällä kotkalle (tara nimittäin osasi puhua eläimille, muuta hän ei sitten osannutkaan), että ottaisi hänet kyytiinsä. Kotka totteli ja kaartoi alas niin, että Tara saattoi hypähtää sen selkään. Kyläläiset huusivat hänelle, että palaisi pelkuri takasin, mutta Tara vain ulvoi naurusta ja käski kotkan suuntaaman matkansa Pohjoiselle Ylängölle.
-------------------------------------------------
Tuli taas hirveen pitkä tarina. Se on kyllä aika huonoa tekstiä, mutta koittakaa olla välittämättä siitä hirveästi :P
Täytyy sitten lopulliseen versioon muutta hieman tekstiä :)
Mä kirjoitan tätä kyllä ihan omaksi ilokseni, mutta haluan nyt silti tietää, kannattaako minun jatkaa sen kirjoittamista täällä? eli sanokaa mitä mieltä olette.
Turhaa kirjoittaa, jos kukaan ei jaksa lukea :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
mun ei kannata jatkaa tarinaa, kiitos kuitenkin niille jotka edes lukivat :)