Mikä minussa on vikana?

Mitäs jos kysyisit niiltä ihmisiltä, joiden kanssa liikut ja jotka eivät sinua uudestaan mukaan kutsu? He tietävät paremmin kuin tuntemattomien arvailut nettipalstailla

että aina on jossai tyttöporukassa joku joka ei haluu mun seuraa tai jolla on jotai mua vastaan.
sitte ku alan puhumaa ihastumisesta johonkin, alkaa juorut leviämään. "se on huora", "se on lesbo".

vain niin erilaista kuin mitä sinä itse olet- ehkä ajatusmaailmanne ei vain kohtaa. Itselläni on vanhoja lapsuudenystäviä, joiden kanssa jaan samankaltaisen ajatusmaailman eikä koskaan tarvitse kinuta pääseekö mukaan jonnekin, se on itsestäänselvää. Mutta sitten olen tavannut elämäni aikana paljon ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti ole kaivanneet seuraani ja ovat näyttäneet sen myös hyvin voimakkaasti.

Esimerkiksi ns. riekkujat ei oikein osaa olla syvällisempien tai ujompien ihmisten kanssa- sen olen huomannut. Ja toisaalta itse en taas kauan jaksa sellaista "vittu, meil on hauskaa" kiljuntaa ja huutoa. Siksipä olenkin mieluummin yksin kuin itselleni väärässä seurassa, koska monesti hyvin erilainen seura ahdistaa.

En tiedä, oliko tästä sulle apua, mutta muista että aina löytyy myös niitä, jotka varmasti kaipaa seuraasi-oikeita ystäviä. Esimerkiksi netin kautta saattaa löytyä monia mielenkiintoisia tuttavuuksia.

Itselläni on samanlaisia ongelmia, korkeintaan saan kutsun juoppokuskiksi. Kukaan ei koskaan pyydä oikeasti mihinkään pitämään hauskaa.

Töissäkin olen se joka joutuu juoksemaan muun joukon perässä ja naureskella teennäisesti muiden mukahauskoille jutuille, jos ei halua näyttää turhan yksinäiseltä. Mutta kyllä minä sen syyn tiedän, en vaan omaa riittävän hyviä sosiaalisia taitoja. Minulla on myös eräs ärsyttävä "pakkoliike" jota teen ihan refleksinomaisesti ihmisille puhuessani. Yritän pakosti näyttää jotenkin ylipositiiviselta, hymyilen ja naurahdan melkein jokaisen sanomani lauseen jälkeen. En tajua mikä se tällanenkin neuroosi on. Eihän normaalit ihmiset niin puhu. Ja tämän takia kaikki tuntevat olonsa seurassani vähintäänkin vaivautuneeksi. "Mikä tostakin on noin hauskaa joka asiassa".

Olen myös yrittänyt korjata yksinäisyyttäni itse, mutta ainainen porukkaan änkeäminen alkaa tuntua tyhmältä, kun koskaan ei pidetä yhteyttä jatkossa. Olen yrittänyt sopeutua joukkoon mutta en kai sitten muille kelpaa. Joku tässä viestiketjussa esittikin, että ehkä ajatusmaailmat yms. ei vaan kohtaa. On se sitten vaan kumma, kun en sopivaa seuraa koskaan löydä! Mikä minussa sitten on niin häiritsevää?? Olen joskus joltain kysynytkin, mutta tuntuu että tuollaisten asioiden kyseleminen ajaa ihmisiä vielä enemmän kauemmas. Saattaa saada sellaisen ns. vinkujan leiman...

Minulla on aika huono itseluottamus ja luultavasti yksinäisyys on erkaannuttanut minut luonnollisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Päädyin yhdessä pohdiskelussani siihen, että ehkä en vaan enää tiedä miten ihmisten kanssa ollaan!

samanlainen fiilis !
Pahinta on, etten voi aiempaan tapaan ajatelle, että olen vain vainoharhainen, koska oikeasti kaikkien mielestä olen ärsyttävä. kukaan ei koskaan ota minuun yhteyttä omasta aloitteestaan, minkä ymmärrän hyvin, sillä olen täysi friikki. Nauran aina yksinäni ja pälpätän koko ajan jostain... kaikki sanomani asiat kuulostavat todella tyhmiltä.