Nykyään saa apua

Eivät nämä eri diagnoosit mitään hauskoja ole, mutta yhdessä auttavat:
ihminen saa apua, häntä ei enää leimata.

Kerron itsestäni (jos se ketään kiinnostaa?) -
kaikki oirekuvat eivät minuun sovi, mutta jotain on ollut pielessä - koko ikäni - ja kohta olen kuusikymppinen ja tuntuu että yhä on pielessä.

Eli koulussa pärjäsin muuten ok, keski-arvo oli 8 hujakoilla, mutta laskemaan en oppinut kunnolla ja käsityöt olivat kauhun hetkiä kun en millään sitä oppinut.
Siihen aikaa " tukiopetus" oli sitä että opettaja huusi naama punaisena ja kotona irvailtiin kun toinen on niiiiin tyhmä ettei opi EDES kutomaan.
Laskennossa sama juttu; lahjas isä oli raivoissaan, kun saatoinkin olla niin tyhmä.
Lukemisessa, kirjoittamisessa, ja muissa aineissä pärjäsin ihan hyvin.

En ole koskaan sietänyt, että minuun kosketaan.
Olen lapsena juossut päin kaikenlaisia esteitä koska en nähnyt niitä.

Myöhemmin työelämässä suuria vaikeuksia joita kuittasin - kun en pärjännyt - menemällä pubiin vaikka järki sanoi, että se on se vihoviimeinen " apu ja ratkaisu" mutta muutakaan en osannut.
Töissä meni aina jonkun aikaa ihan hyvin, sitten tuli jotain pientä sälää - josta muut ihmiset olisivat selvinneet leikiten - mutta joka minulla oli ylivoimaisen vaikeata.
Niinpä juoksin kirjaimellisesti karkuun.
Siihen aikaan sai helposti töitä ja minä menin aina uuteen ja uuteen työpaikkaan mutta eihän se mitään auttanut, ongelmat seurasivat mukana.

Minulla on nyt todettu tuntuvaa peilikuva taipumusta eli näen kaiken toisin - ihan oikeasti.

Myös vasemmassa otsalohkossa jkv atrofiaa ja lateraaliventrikkeli suurentunut.
Välillä epäiltiin alzheimerin tautia mutta pään magneettikuva ei tätä tukenut.
Yksi neurologi oli tekemässä pään biopsiaa, en sallinut sitä, koska mielestäni ihmisen aivoja ei tarvitse roplata.
Nyt sitten tilanne se, että olen pysyvästi työkyvyttömyyseläkkeellä kaikenlaiste hahmotushäiriöiden vuoksi.

Mitään lääkitystä ei ole.
Monet lääkärit ovat tarjonnet rauhoittavia ja yksi jopa neuroleptejä - kysyin, auttaako se näihin tuntemuksiin ja pysyvään ahdistukseen?`
No ei, sanoi lääkäri.

Kaikilla joilla on lapsia, jotka saavat erilaisia diagnooseja sanoisin, että tietysti on ikävää kun omalla lapsella on jotain hankalaa mutta onneksi lapsia ei enää syyllistetä eikä haukuta tyhmiksi kuten minua on haukuttu melkein koko elämäni.
Itsetuntoni on täysin 0.