Mä vihaan mun elämää!
en tarkkaan tiiä koska tää kaikki paska alko. mut kuitenkin ihan normaalilla laihdutuksella. eka jätin kaikki karkit ym herkut pois ja sit alko kamala liikkuminen, sit jäi kaikkio lihat ja perunat ym ruoka pois, sit jäi rasvat ja sit tuli pakkomielteet ja nyt kaikki on yhtä paskaa vaan kokoajan, mun elämäs ei oo mitään ideaa. haluun kuolla. tai sit jonnekki laitokseen mis voin oikeesti parantuu. oon täs koko kesän kotona koittanu, mut paikallaan vaan junnataan! :( en jaksaaaaaaaa
en tarkkaan tiiä koska tää kaikki paska alko. mut kuitenkin ihan normaalilla laihdutuksella. eka jätin kaikki karkit ym herkut pois ja sit alko kamala liikkuminen, sit jäi kaikkio lihat ja perunat ym ruoka pois, sit jäi rasvat ja sit tuli pakkomielteet ja nyt kaikki on yhtä paskaa vaan kokoajan, mun elämäs ei oo mitään ideaa. haluun kuolla. tai sit jonnekki laitokseen mis voin oikeesti parantuu. oon täs koko kesän kotona koittanu, mut paikallaan vaan junnataan! :( en jaksaaaaaaaa
Vastaukset 3
Vanhimmat
mulla oli toi sama alku....pikkuhiljaa meni aina vaa sairaammaks ja sairaammaks (ite en sitä tietenkää tajunnu) lopuöta olin nii laiha etten uskaltanu syödä mitää siks ku aattelin et oon nii pieni et jos syön vähänki liikaa ni lihon heti jne jne jne... syömishäiriö on kamala asia: psyykkinen sairaus joka vaikuttaa silti myös fyysisesti, se on itselleni jo liikaa....nyt 5 vuotta sairaana ollu...nykyisin tosin bed ja lähes 30 kiloa enemmän ku anoreksia aikana......:´( :´( nykyisin se asia vaan on toisin että kukaan ei tajua että oon sairas!!!!musta se on ihan mieletöntä että ne ei tajuu että mä kärsiin!!!luulee parantuneen...oon aivan yhtä sairas ku sillon 5 vuotta sitte ku tää kaikki alko...
oho,tarkotus ei ollu vuodattaa omaa tuskaani vaan yrittää jotenki rohkasta sua, kuulosti nii tutulta ku mullaki oli tollasta sillon... en voi muuta ku toivoa että sä paranet ja saat avun terveellisesti ja syömishäiriökierre ei jatku!!! mulla ainakaa ei oo elämässä muuta toivetta ku se että sais olla onnellinen eli NORMAALI! se ois mulle onnen täyttymys!! eteenpäin mennään ja toivoa pidetään yllä......
Kuulostaa tutulta. Noin vuosi sitten tyttärelläni oli sama tilanne. Onneksi hän pääsi hoitoon. Vaikeaa on ollut ja monta takapakkia tullut, mutta mieli on selkiytynyt, itsetunto kohonnut ja tulevaisuuttakin voi ajatella. Hän on itse sanonut, että kotona hän ei olisi ikinä parantunut.Ja tänään hän söi jäätelön. Itken ilosta.
Toi oli ihan sydäntäraastavan kauhea ja ihana kommentti.
Itse tappelin anoreksian kanssa monta vuotta ja mun pelastuksekseni sain tilaisuuden muuttaa ulkomaille silloin sairauden pahimmassa vaiheessa(tai siis kun oli laihimmillani). Ja mulle sanottiin että se on painon noustava tai en muuta ja jos ei niin sairaala. Siinä kohtaa oli siis tehtävä valinta. Enkä mä sillä 3kg painon nousulla todellakaan terveeksi tullu mutta se oli se ensimmäinen pieni voitto.
Nyt voin jo kauheasti valehtelematta sanoa omaavani terveemmän suhteen ruokaan ja liikuntaan. Tykkään ihan hirveästi liikkua edelleen mutta oon oppinu tuntemaan rajani.
Toivon sekä itseni että varsinkin oman äitini takia, että sille tielle en palaa enää koskaan. Vaikka itseään sillon sattu ihan hirveästi oma olo niin vielä kamalampaa oli nähdä ne äidin itkuset silmät kun tultiin punnituksista kotiin. Olisin halunnut parantua ihan vaan äidin takia muttei osannut vielä sillon. Muistan aina sen yhden iltapalan kun en vaan suostunut syömään eikä äiti enää jaksanut pakottaa ja tuli myöhemmin halaamaan ja sanoi vaan pienen lapsen avuttomuudella että " en vaan osaa tehdä mitään ja rakkain maailmassa kuihtuu pois".
Ne on niitä pienen pieniä valopilkkuja sillä pitkällä tiellä ne jäätelön syömiset ja muut. Vaikka minulla meni kauan että pystyin syömään kenenkään muun nähden niin muistan se yhden sateisen tiistai-illan kun tultiin kaupasta kotiin ja vaikka kuinka ällötti ja oksetti tein itselleni ihan tavallisen juusto-tomaatti-kaurapaahtoleivän, menin huoneeseni, laitoin oven kiinni ja söin sen. Ihan itse. Ihan kokonaan. Kyyneleet silmissä ajattelin kaikkea sitä mistä olin jäänyt paitsi, se oli vaan niin sanoinkuvaamattoman hyvä hetki. Silloin päätin että vielä joskus..