Vihaaaaaaaaaan

Toi oli ihan sydäntäraastavan kauhea ja ihana kommentti.

Itse tappelin anoreksian kanssa monta vuotta ja mun pelastuksekseni sain tilaisuuden muuttaa ulkomaille silloin sairauden pahimmassa vaiheessa(tai siis kun oli laihimmillani). Ja mulle sanottiin että se on painon noustava tai en muuta ja jos ei niin sairaala. Siinä kohtaa oli siis tehtävä valinta. Enkä mä sillä 3kg painon nousulla todellakaan terveeksi tullu mutta se oli se ensimmäinen pieni voitto.

Nyt voin jo kauheasti valehtelematta sanoa omaavani terveemmän suhteen ruokaan ja liikuntaan. Tykkään ihan hirveästi liikkua edelleen mutta oon oppinu tuntemaan rajani.

Toivon sekä itseni että varsinkin oman äitini takia, että sille tielle en palaa enää koskaan. Vaikka itseään sillon sattu ihan hirveästi oma olo niin vielä kamalampaa oli nähdä ne äidin itkuset silmät kun tultiin punnituksista kotiin. Olisin halunnut parantua ihan vaan äidin takia muttei osannut vielä sillon. Muistan aina sen yhden iltapalan kun en vaan suostunut syömään eikä äiti enää jaksanut pakottaa ja tuli myöhemmin halaamaan ja sanoi vaan pienen lapsen avuttomuudella että " en vaan osaa tehdä mitään ja rakkain maailmassa kuihtuu pois".

Ne on niitä pienen pieniä valopilkkuja sillä pitkällä tiellä ne jäätelön syömiset ja muut. Vaikka minulla meni kauan että pystyin syömään kenenkään muun nähden niin muistan se yhden sateisen tiistai-illan kun tultiin kaupasta kotiin ja vaikka kuinka ällötti ja oksetti tein itselleni ihan tavallisen juusto-tomaatti-kaurapaahtoleivän, menin huoneeseni, laitoin oven kiinni ja söin sen. Ihan itse. Ihan kokonaan. Kyyneleet silmissä ajattelin kaikkea sitä mistä olin jäänyt paitsi, se oli vaan niin sanoinkuvaamattoman hyvä hetki. Silloin päätin että vielä joskus..