katumusta ja välinpitämättömyyttä

se on normaalia. Varmaan osalla se ilmenee raskaudenajan masennuksena, osalla taas tuollaisena "ei tunnu missään" -tunteena.

Tosiasia on, että synnytyksen jälkeenkin, vaikka ei mitään varsinaista masennusta olisikaan, vauvaa pitää oppia rakastamaan. Ei se ole itsestään selvää. Menee usein kuukausia, ennen kuin lapsi oikein tuntuu omalta. Jos ei edes halua/jaksa yrittää, varmaan on todellista harkita adoptiota. Jos kuitenkin olet vakain tuumin vauvaa hankkinut, anna tilaa sillekin tunteelle, että vauvan tulo on vaikeaa ja rankkaa eikä mitään onnenhuumaa (tosin sekin voi synnytyksen jälkeen yllättäen iskeä).

Itsellä on hyvä neuvoskella, kun kärsin kyllä ajoittaisesta masennuksesta vauva-aikojen ulkopuolella, mutta raskaus ja pieni vauva pitävät elämän niin merkityksellisenä, ettei tarvitse masentua. Elämällä on päämäärä silloin, minua totisesti tarvitaan. Odotan neljättä...

Minulla on 1 v 4 kk:n ikäinen poika jota rakastan yli kaiken, mutta muistan kyllä kun esim. lasketun ajan mennessä yli sanoin miehelleni, että koska ei aio syntyä niin ei tarvi syntyä ollenkaan, en halua koko vauvaa enää!

Heippa, en osaa sanoa tuntemuksistasi sen paremmin, itse olen vasta tokalla kolmanneksella ja odotan ensimmäistä lastani. Mutta tuo on sellainen juttu, johon varmasti saat apua, neuvola on oikea paikka puhua tuntemuksista. Et ole siellä ainoa, joka on kokenut samaa. Neuvolassa oltaisiin varmasti onnellisia, jos he voisivat sinua auttaa. Kaikki kääntyy varmasti hyväksi, mutta muista puhua asiasta ympärillä oleville! Kyllä varmasti saat tukea kun et jaksa. Olen ollut tekemisissä tällaisten asioiden kanssa vaikkei ole omakohtaista kokemusta. Onnea loppuraskauteen ja opit kyllä rakastamaan vauvaasi kaikkien hormoniryöppyjen jälkeen =) Puhuthan ainakin lapsen isän kanssa, lienee lähin apu.