oon nyt päättäny

Sinä halut parantua, Sinä haluat elää normaalisti. Sinä haluat, SINÄ TODELLAKIN HALUAT syödä yhden eskimo jäätelön normaalisti, ilman että siitä seuraisi sitä helvittiä. SINÄ HALUT SIITÄ KIERTEESTÄ POIS. Sinä todellakin haluat!

Sinä todellakin haluat varata sen ajan! Sinä varaat sen ajan! Sinä parannut! Sinä tulet nauttimaan elämästä!

Sitä sinä todellakin tulet tekemään, nauttimaan elämästä, parantumisen myötä.

Sinä parannut

Jos nyt saisin toivoa mitä vaan, niin toivisin, että menet lääkäriin hakemaan apua. Minä hain apua: terapia loppu puoltoista vuotta sitten ja nyt syön eskimon ilman pahaa oloa. Parannuin ja niin voit parantua sinäkin! Yksin et siihen pysty, vaan tarvitset apua. Toivottavasti menet hoitoon:)

se mitä mä tein oli että: mä en päättäny et huomenna se loppuu tai mitään koska siitä ei ole hyötyä..mä aloin miettimään et haluanko mä viettää loppu elämäni yksin ilman ystäviä,miestä tai perhettä...siinä kohtaan tajusin et mä haluun parantuu...tottakai oon sen soiton jälkee miettiny etten haluu parantuu koska en jaksa koko ajan vatvoa asiasta tuntemattoman kanssa mutta loppupeleissä mä haluun entisen onnellisen elämäni taksin..haluan edes jotain pientä tuntoa sille että haluan elää...jos sä haluat parantua..sä otat puhelimen käteen ja teet alottaa..mä tiedän kui koville se ottaa mut muuta vaihtoehtoa ei ole!
tsemppiä!!

Me ihmeessä lääkäriin! Koska sun ajatus siitä on varmasti oikea. Tarvitset apua. Ja ne auttaa. Ne ottaa sh:t todesta. Mulla itellä on ihan sama. Yksikin jätski tms. saa sortumaan. En saa ajatuksia normaaliks sen suhteen. Sit mietin, että miten nuo laihat ihmiset syö noin paljon herkkuja eikä liho. Mutta ne ei ehkä ajattele kokoajan ruokaa niinkuin minä ja syö kokoajan.

Mä ajattelin kans ensin et ei mua mikään vaivaa, kyl tää tästä. Mut mun pelastus oli mun poika. Kun ensi kerran havahduin, että en jaksa pojan kanssa koska mun pään täytti mun ongelmat ruuan suhteen ja mitä saan syödä ja koska, soitin lääkäriin. Mieti säkin vaikka joku syy miksi soitat lääkärille. Ja muista, että se on vasta pitkän polun alku. Mä menin yhden pelokkaan ja valvotun yön jälkeen lääkärille. Olin niin oksentanut että pelkäsin kuolevani. Varasin ajan ja jännitin niin kauheesti odotellessani aikaa odotushuoneessa. Kun vuoroni tuli, purskahdin itkuun lääkärin edessä ja väkisin kerroin ongelmani, ja ihan suoraan, koska vihdoinkin olin päässyt sinne asti, silloin ekaa kertaa sanoin ääneen bulimia, ja se oli vaikeeta. Olin onnistunut, sain pakotettua itseni. =) Siitä on nyt n. 3kk ja tää on vasta alussa. Mitä ois tapahtunu jos en olis mennyt? Koska jo nyt tämä tuntuu pitkältä ajalta. Ja ainoa mikä sai mut liikkeelle oli poika, ja sen hyvinvointi. Ylä-ja alamäkeä mä oon menny tän mun paskan kans. Mut ainakin oon hoidon piirissä. Nyt ymmärrän itteeni ja elämääni, enkä tiuski pojalle, kun tiän mistä voimattomuuteni johtuu. Että

Mene ihmeessä lääkärille! Ne ymmärtää. Tää on pitkä tie. Pitempi kun ikinä osaisit arvata. Mä kiitän, että mulla on poika. Ties missä masennuksen syövereissä olisin ilman sitä suloista lasta =)

Mun syömishäiriö on nyt pahempi ku ikinä, fyysisesti/konkreettisesti. Mutta ehkä se kuuluu parantumiseen, että hakee sitä tasapainoa ja normaalia syömistä. Vaikeeta :`/

Toiv, jaksoitte lukea :) Mä ainakin kaipaan tukee, ja haluisin puhua niille, jotka ihan oikeesti tietää mistä tässä on kyse.