Pelko on jotenkin tullut jäädäkseen enkä tiedä miten ihmeessä rentoutuisin ja osaisin nauttia edes jostain.
Lapsena äiti pelkäsi isovanhempien terveyden puolesta, olivat sairastelevia ja asuivat meillä. Kun vanhemmat olivat töissä, mummi hoiti minua. Tosin äiti aina muistutti että miten minun pitää osata toimia ja hälyttää apua jos mummi tai taata saa jonkun kohtauksen (olin silloin jotain 5-6 vuotias).
Äiti luki kaikenmaailman roskalehtiä joissa oli usein juttua kummista sairastapauksista yms. Äiti huokaili aina ääneen että mitähän jos MINÄ saiarastuisin myös johonkin kummaan tautiin. No sittenhän sitä lapsen mielikuvitus laukkasikin ja tunsin jos minkä taudin kalvavan sisuskaluja ja pelkäsin laittaa nukkumaan.
Asuimme myös aika syrjässä jossa lähinaapurit olivat pelkästään vanhuksia, lapsia en tavannut ennen kouluikää koskaan.
Oman perheen perustettuani otin liian löysin rantein äitini mielestä. En kuulemma ollut tarpeeksi huolissani lapsista tai ainakaan en näyttänyt sitä päällepäin. Tuntui että oikea ja kunnon äitiys olisi ollut jatkuvaa hysteeristä laukkomista edestakaisin ja käsien vääntelyä.
Äitini usein vielä provosoi kuin tahallaan pelkotiloja. saattoi tulla käymään, istua tuolille ja tuijottaa hetken suoraan silmiin, sitten sanoa "Nyt on kuule sattunut jotain..." ja tuijottaa edelleenkin. Minä tietysti säikähdän hirveästi että mitä nyt. Sitten äiti pitkän hiljaisuuden jälkeen lausahtaa "Sinähän säikähdit, menit ihan punaiseksi, katoppa vaikka peilistä".
Lapset ovat kasvaneet ja pärjäävät osa jo omillaan, asun kahden nuorimmaisen kanssa kolmistaan, jossain vaiheessa tuli avioerokin.
Nyt olen huomannut että avioeron jälkeen olen muuttunut todella jännittäjätyypiksi.
Jännitän saapuvaa postia, tuleeko niin suuria laskuja että en selviä niistä. Jännitän työttömiä pätkiä, jännitän uusia jatkuvasti vaihtuvia työpaikkoja ja vaihtelevia toimenkuvia joissa saa pinnistää koko osaamisensa ja vielä sen ylikin.
Tuntuu että mitään yllättävää ei saisi sattua tai tulla eteen, sillä tämä jatkuva jännitys kuluttaa todella paljon.
En enään osaa kotonakaan puuhastella mitään pientä kivaa, joka tuottaisi mielihyvää.
Onko kenelläkään muulla ollut tällaista kauhunkierrettä ja miten ihmeessä siihen saisi apua ja helpotusta??
Lapsena äiti pelkäsi isovanhempien terveyden puolesta, olivat sairastelevia ja asuivat meillä. Kun vanhemmat olivat töissä, mummi hoiti minua. Tosin äiti aina muistutti että miten minun pitää osata toimia ja hälyttää apua jos mummi tai taata saa jonkun kohtauksen (olin silloin jotain 5-6 vuotias).
Äiti luki kaikenmaailman roskalehtiä joissa oli usein juttua kummista sairastapauksista yms. Äiti huokaili aina ääneen että mitähän jos MINÄ saiarastuisin myös johonkin kummaan tautiin. No sittenhän sitä lapsen mielikuvitus laukkasikin ja tunsin jos minkä taudin kalvavan sisuskaluja ja pelkäsin laittaa nukkumaan.
Asuimme myös aika syrjässä jossa lähinaapurit olivat pelkästään vanhuksia, lapsia en tavannut ennen kouluikää koskaan.
Oman perheen perustettuani otin liian löysin rantein äitini mielestä. En kuulemma ollut tarpeeksi huolissani lapsista tai ainakaan en näyttänyt sitä päällepäin. Tuntui että oikea ja kunnon äitiys olisi ollut jatkuvaa hysteeristä laukkomista edestakaisin ja käsien vääntelyä.
Äitini usein vielä provosoi kuin tahallaan pelkotiloja. saattoi tulla käymään, istua tuolille ja tuijottaa hetken suoraan silmiin, sitten sanoa "Nyt on kuule sattunut jotain..." ja tuijottaa edelleenkin. Minä tietysti säikähdän hirveästi että mitä nyt. Sitten äiti pitkän hiljaisuuden jälkeen lausahtaa "Sinähän säikähdit, menit ihan punaiseksi, katoppa vaikka peilistä".
Lapset ovat kasvaneet ja pärjäävät osa jo omillaan, asun kahden nuorimmaisen kanssa kolmistaan, jossain vaiheessa tuli avioerokin.
Nyt olen huomannut että avioeron jälkeen olen muuttunut todella jännittäjätyypiksi.
Jännitän saapuvaa postia, tuleeko niin suuria laskuja että en selviä niistä. Jännitän työttömiä pätkiä, jännitän uusia jatkuvasti vaihtuvia työpaikkoja ja vaihtelevia toimenkuvia joissa saa pinnistää koko osaamisensa ja vielä sen ylikin.
Tuntuu että mitään yllättävää ei saisi sattua tai tulla eteen, sillä tämä jatkuva jännitys kuluttaa todella paljon.
En enään osaa kotonakaan puuhastella mitään pientä kivaa, joka tuottaisi mielihyvää.
Onko kenelläkään muulla ollut tällaista kauhunkierrettä ja miten ihmeessä siihen saisi apua ja helpotusta??
Vastaukset 2
Vanhimmat
syvään keuhkojen alaosalla niin että vatsa pullistuu ja keskity siihen hengittämisen tuntemukseen.
Liikuta katsetta nopeasti edestakaisin vasemmalle ja oikelle keskittyen.
Nuo auttaa ja paras opetella tekemään jotain tuollaista kehoon kohdistuvaa joka vie keskittymisen täysin siitä pelkäämisestä, muuten taitaa olla edessä paniikkihäiriökierre.
Tieto lisää tuskaa mutta tässä yksi linkki, jonka tiedoista tunnistin itseni välittömästi. Voi olla ettei kyse olekaan paniikkihäiriöstä vaan ahdistuneisuushäiriöstä...
http://www.introspekt.fi/artikkelit/ahdistun.html