Hei!
Kävin psykologilla juttelemassa syitä jännitykseen/paniikkihäiriöön, joita meinaan saada työympäristössä.
Yhteenveto:
Isä ja äiti erosivat kun olin pieni ja jäin isälleni. Äiti ei ole ottanut ohjaavaa roolia kasvatuksessa. Isälläni oli tapana olla kriittinen/syyttää pienistäkin asioista ja kehua itseään (=huono itsetunto). Nykyään olen kriittinen itseäni kohtaan ja varsinkin ylempien auktoriteettien edessä minusta tuntuu että minua arvostellaan ja tästä syntyy jännitystila, joka haittaa oleellisesti urakehitystä. Olen siirtänyt kriittisen isäkuvani ylempiin auktoriteetteihin ja sisälleni on jäänyt soimaan arvosteleva ääni.
Onko kellään vastaavaa kokemusta?
Tästä pääsee kuulemma eroon, mutta se vie aikaa ennen kuin lapsuudessa ehdollistuneet mekanismit on nujerrettu.
Kävin psykologilla juttelemassa syitä jännitykseen/paniikkihäiriöön, joita meinaan saada työympäristössä.
Yhteenveto:
Isä ja äiti erosivat kun olin pieni ja jäin isälleni. Äiti ei ole ottanut ohjaavaa roolia kasvatuksessa. Isälläni oli tapana olla kriittinen/syyttää pienistäkin asioista ja kehua itseään (=huono itsetunto). Nykyään olen kriittinen itseäni kohtaan ja varsinkin ylempien auktoriteettien edessä minusta tuntuu että minua arvostellaan ja tästä syntyy jännitystila, joka haittaa oleellisesti urakehitystä. Olen siirtänyt kriittisen isäkuvani ylempiin auktoriteetteihin ja sisälleni on jäänyt soimaan arvosteleva ääni.
Onko kellään vastaavaa kokemusta?
Tästä pääsee kuulemma eroon, mutta se vie aikaa ennen kuin lapsuudessa ehdollistuneet mekanismit on nujerrettu.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ensimmäisellä luokalla kansakoulussa piti korjoittaa numeroita pieneen siniseen ruutuvihkoon, yksi sivu kutakin numeroa. Yksi kuutonen ei ollut isän mieleen, pyyhin sen pois ja tein uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaa. Pyyhin ja tein uudestaan ja itkin, isä huusi ja kirosi naama punaisena, sanoi etten osannut mitään, että minusta ei koskaan tulisi mitään ... ja se minusta sitten tulikin.
Vanhemmat erosivat kun olin 8, pääsin isästäni eroon, tapasin hyvin harvoin ja aina oli sama meno päällä. Ainoat kerrat kun häneltä sai kehuja, oli kun se kehuminen kohdistui minun kauttani häneen itseensä.
47 vuotiaana viimein kohtasin hänet tasaisella, kerroin kiihkottomasti ja asiallisesti noista lapsuudenaikaisista kokemuksista ja tunteista, hän oli nolona ja kuunteli mutta sivuutti asian aika vaivattomasti samantien. Sillä hetkellä näin miten surkea hän itse oli ihmisenä, äärimmäisen narsistinen manipuloija, jonka elämässä ei tuntunut olevan mitään sisältöä ellei hänellä ollut jotakuta manipuloitavaa tapausta työstettävänä.
Sanoin hänelle hyvästit ja kielsin pitämästä mitään yhteyttä. 6 vuotta on mennyt, enkä ole katunut ratkaisuani.
ps. masisksesta, ahdistuneisuudesta ja paniikeista olen päässyt eroon joogan tapaisella keskittymisharjoituksella ja tietoisella ajattelutapojeni muuttamisella, lääketieteeseen uskoin joitakin vuosia, siitä ei ollut minulle kuin haittaa.
Hei!
Voisitko kertoa hiukan tarkemmin tuosta jooga ja keskittymisharjoituksista?
paniikkihäiriöosastolla, kannattaa tutkailla sieltä, löydät myös juttua lääkkeistä.
hei!
samaten täällä.....se on niin kriittinen ja samalla uskoo että pystyn ihan mihin vaan. olen myös todella itse-kriittinen. meidän pitäisi luottaa enemmän itseemme. jos tiedetään että isillä on huono itsetunto, eiköhän asia ole itsestäänselvä, että ongelma on heissä. miks me likat aina otetaa näit juttui niin henkilökohtaisesti? tietysti välitämme iseistämme mutta missä raja..... meidän pitäisi suunnitella oma elämä itse!
lohdutusta, haleja ja kaikkea hyvää sulle!
t.dadsgirl