Minulla on kuukauden ikäinen vauva, hyvin toivottu ja kauan odotettu lapsi. Synnytyksen jälkeen olin muutaman päivän todella onnellinen, mutta sitten alkoi alamäki jota nyt on kestänyt tähän päivään asti.
Tuntuu kun olisin aivan hukassa! Jotenkin en tunne vieläkään vauvaa täysin omakseni, hoidan häntä kyllä mutta jotenkin se kovasti hehkutettu ihana äidinrakkauden tunne puuttuu. Tietysti välitän vauvasta paljon, mutta miksi en vieläkään ole niin rakastunut vauvaan mitä kaikki äidit aina hehkuttavat? Eikös tämän pikkuvauva-ajan pitänyt olla aivan ihanaa aikaa? Jotenkin olen ihan lukossa vauvan kanssa.
Nytkin pelkään että milloin vauva taas herää ja alkaa itkemään mahakipujaan, joita tuntuu riittävän. Tuntuu että en osaa hoitaa vauvaa tarpeeksi hyvin kun vauva vaan itkee enkä saa häntä rauhoittumaan vaikka kaikkeni yritän. Vauvan itkun aikana oloni on aivan kamala, yritän vaan pidätellä omaa itkuani ettei vauva hätääntyisi enempää. Tunnen itseni niin huonoksi äidiksi :(
Välillä tuntuu että haluaisin vaan lähteä karkuun, olen jotenkin niin hukassa enkä tunne enää itseäni ollenkaan! Kuitenkin haluan selvitä tästä kaikesta itse. Tuntuu että minulla ei saisi olla lupaa tuntea näin!! Mies onneksi auttaa paljon vauvan hoidossa ja on ollut hiukan huolissaan pahasta olostani, mutta en oikein osaa hänelle kunnolla avautua tunteistani...
Kiitos jos jaksoit lukea sekavan sepustukseni, tämän kirjoittaminenkin auttoi jo hiukan selvittelemään tunteitani...
Tuntuu kun olisin aivan hukassa! Jotenkin en tunne vieläkään vauvaa täysin omakseni, hoidan häntä kyllä mutta jotenkin se kovasti hehkutettu ihana äidinrakkauden tunne puuttuu. Tietysti välitän vauvasta paljon, mutta miksi en vieläkään ole niin rakastunut vauvaan mitä kaikki äidit aina hehkuttavat? Eikös tämän pikkuvauva-ajan pitänyt olla aivan ihanaa aikaa? Jotenkin olen ihan lukossa vauvan kanssa.
Nytkin pelkään että milloin vauva taas herää ja alkaa itkemään mahakipujaan, joita tuntuu riittävän. Tuntuu että en osaa hoitaa vauvaa tarpeeksi hyvin kun vauva vaan itkee enkä saa häntä rauhoittumaan vaikka kaikkeni yritän. Vauvan itkun aikana oloni on aivan kamala, yritän vaan pidätellä omaa itkuani ettei vauva hätääntyisi enempää. Tunnen itseni niin huonoksi äidiksi :(
Välillä tuntuu että haluaisin vaan lähteä karkuun, olen jotenkin niin hukassa enkä tunne enää itseäni ollenkaan! Kuitenkin haluan selvitä tästä kaikesta itse. Tuntuu että minulla ei saisi olla lupaa tuntea näin!! Mies onneksi auttaa paljon vauvan hoidossa ja on ollut hiukan huolissaan pahasta olostani, mutta en oikein osaa hänelle kunnolla avautua tunteistani...
Kiitos jos jaksoit lukea sekavan sepustukseni, tämän kirjoittaminenkin auttoi jo hiukan selvittelemään tunteitani...
Vastaukset 5
Vanhimmat
mun esikoinen on juuri täyttänyt 2v ja ei se äidinrakkaus ainkaan mulla heti laitoksella iskenyt. kesti pitkän aikaa tuntea se.
sulle on varmaan sanottu että vauva aistii äidin tunteet. eli kun vauvasi alkaa itekä etkä saa häntä heri rauhoittumaan hermostut? vauva aistii sen ja alkaa itkemään enemmän..silloin sinä taas hermostut lisää jne. yleensä vauvalle riittää se että saa olla sylissä vaikka ei heti rauhoitu. mulla oli ainakin alkuun vaikeuksia rauhoittua itse. aloin tekemään niin että jos vauva vaan itki(ei paniikissa) menin toiseen huoneeseen hetkeksi. se auttoi. kestää hetken ennen kun opitte tuntemaan toisenne. täytyy muistaa että vavalle KAIKKI on uutta ;) koita jaksaa.
Samat sanat eli et ole mitenkään epänormaali. Minä olin työelämän pyörityksessä ja yhtäkkiä pitikin olla kotona yksin huutavan paketin kanssa, josta ei ottanut mitään tolkkua. Ensimmäistä kertaa olin TODELLA vastuussa toisen ihmisen hyvinvoinnista ja se oli pelottava ajatus. Kolmas lapsi menikin sitten jo siinä sivussa.
Ensimmäinen vauva kakkasi kerran viikossa ja ilmeisesti vatsa oli kovin kipeä. Hän huusi suoraa huutoa iltapäivästä yöhön pari kuukautta ja kannoin häntä sylissä 7 kuukautta. Mikään sitteri, makuuasento ei käynyt.
Ei minulla mikään suuri äidinrakkaus iskenyt heti kun vauvan näin vaan sen on kasvanut kasvamistaan kun lapsen on oppinut tuntemaan. Lehdet, televisio, sukulaiset ym luovat sellaista mielikuvaa, että äidit aina ja joka tilanteessa hehku ja pullantuoksu ympärillä leijailevat onnen auvoisissa pilvissä ja ovat täydellisiä äitejä, vaimoja, rakastajattaria, kodin hengettäriä. Ympärillä kysytään toistuvasti, että eikö olekin ihanaa ja vauvaa ihastellaan joka mutkassa. Se arki voi toki olla ja onkin niitä äidin ja lapsen ihania hetkiä, mutta myös koliikkia, pulautuksia rinnuksilla, suihkuavaa maitoa, itkua, kakkavaippoja, unettomia öitä, riittämättömyyden tunteita, kiristyneitä tunteita miehen kanssa ym ym.
Nyt meillä on kolme ihanaa lasta, jotka ovat elämäni aarre (pienin on 6 vuotta). Heidän kanssaan on hauskaa puuhailla ja jutella ja väliin sitten taas kitistään ja rähistään. Mutta jos olen ihan rehellinen, niin en juurikaan kaipaa niitä vauva-aikoja. Mutta olen tyytyväinen, että jaksoin ne käydä läpi, vaikka täytyy sanoa, että välillä mentiin aika pohjamutia myöten.
Nyt kolme innokasta vastaanottajaa odottaa äitiä töistä kotiin joka päivä ja tuskin malttavat odottaa, että pääsevät kertomaan, mitä taas on päivän aikana tapahtunut. Ja joka päivä huomaan, miten tärkeä minä olen heille ja he minulle. Tänäänkin oli postileikki, jossa sain monta kirjettä täynnä sydämiä
... níin ja lisäisin vielä, että meilläkin ensimmäinen oli kovin odotettu ja toivottu. Kävin hoidoissa ja 3 vuotta meni ennenkuin hänet sain. Joten minäkin olin ensi alkuun ihmeissäni, että missä se paljon puhuttu äidinrakkaus oikein viipyi. Mutta tulihan se ajan mittaan sieltä kun lapseen tutustui. Anna armoa itsellesi äläkä vaadi itseltäsi mitään sen mukaan, mitä ympäristö yrittää sinulle tuputtaa. Ympäristö muuten kovin mielellään sitten kertoo, miten pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä, ja "eikö teillä jo...". Älä välitä muista, teillä ollaan niinkuin ollaan ja sinulla on sellaiset tunteet kuin on. Minua on helpottanut kaksi lausetta:
- ei se sitten kun se on kaksikymppinen
- tai - kyllä se sitten kun se on kaksikymppinen
Näitä voi soveltaa melkein kaikkeen ja tarvittaessa tukkia myös "ympäristöstä" kaikuvat eriävät mielipiteet eli
LUOTAN SIIHEN ETTÄ....
- kyllä se kaksikymppisenä varmasti osaa kakata pyttyyn...
- ei se kaksikymppisenä enää itke ja huuda (kai:)..
- ei se enää kaksikymppisenä nuku äidin ja isän vieressä...
- ei sillä kaksikymppisenä enää varmasti ole vaippoja...
Tällä ajatusmallilla olen lohduttanut itseäni monta kertaa kun on tuntunut, että olenko huono äiti joka ei osaa olla juuri sellainen kuin ympäristö haluaisi.
Hei, hei, hei!
Kaikesta ei tarvitse eikä voi selvitä itse.
Tiedän, ettei sinua lohduta, kun sanon, että kaikki vauvat itkevät, suurin osa myös näennäisen "syyttä" eli, mikään ei tunnu rauhoittavan pientä. Pdä sylissäsi, kun olet todennut, ettei ole nälkää/märkä vaippa ja itke tarvittaessa mukana.
Jos masu vaivaa, eikä röyhtäilystä ole apua, ei ole ihmeitä, mitä tehdä. Ole vain läsnä ja lohduta.
Ei itku, pelko ja vihakaan ole kiellettyjä äidiltä!
Mutta noin niinkuin sinusta ja sinun voinnistasi, kuulostat selvästi synnytysmasennuksesta kärsivältä.
Älä salaa tunteitasi, ne vai pahenevat padottuina.
Apua tuohon on jo aika hyvin saatavilla, neuvolasta pitäisi osata ohjata eteenpäin. Seurakunnat joillain paikkakunnilla tarjoavat myös tukea ja keskusteluryhmiä äideille. Älä pelkää, et ole yksin, etkä huono äiti!
Synnytysmasennus iskee yhteiskuntaluokkaa, ikää ja toiveita huomioimatta joka kymmenenteen äitiin!
Mikä siinä vauvan rääkymisessä on niin kamalaa, niinhän ne tuppaa tekemään, kyllä se loppuu aikanaan, no tosin kakskymppisetkin vielä marisee toisinaan jaloissa. Se on nyt sitten sunkin kohallas sitä loppuelämä, äitiyden ihanaa tunnetta. Kysyppäs omalta äidiltäs, onko sillä ollut aina niin ihanaa sun kanssa? No, ei tietystikään vastaa rehellisesti, koska on olemassa tämä äitiyden myytti.