Olen 58-vuotias neurootikko. Minulle on lapsuuden aikana ja n. 15-vuotiaana tapahtunut hyvin traumaattisia asioita (ei insestiä tms.!), lähinnä kuolleen näkeminen avonaisessa arkussa 8-vuotiaana, hirtettyyn törmääminen koulumatkalla, itsemurhaa yrittäneen näkeminen (hypppäsi 4.kerroksesta porraskuiluun) vertapulppuavana jne.
Silloin ei tiedetty, että lapsi tarvitsee jonkinlaista läpikäymistä ja asioiden käsittelyä: terapiaa. Ei annettu kriisiapua tuolloin! Sitten alkoivat sairauksien pelot ja epäilyt milloin mistäkin kuolemaan johtavasta sairaudesta. Poliklinikalta sain kerran lähetteen psykiatrillekin; oli kyse psykosomaattisista kivuista. Psykiatri määräsi vahvat mielialalääkkeet 1960-luvulla. Kun aloin odottaa toista lastani, lopetin gynekologin määräyksestä lääkkeet ja pelotkin vähenivät raskausaikana.
Palatakseen uudelleen ja pelkojen kohteena olikin nyt lapseni! Seurailin heidän "haukotteluaan" ja "kalpeuttaan" jne. Kului paljon, paljon aikaa - kunnes jäätyäni nyt työkyvyttömyyseläkkeelle NE ovat palanneet. Tai siis se KUOLEMANPELKO. Lueskelen netistä sairauspalstoja (podenkin kroonista sairautta) ja saan paniikkikohtauksia = en hallitse mieltäni. En suostunut syömään mielialalääkkeitä, koska sain niistä sivuoireita. Minulla on Xanor ja Somnor-unilääke. Kysyn itseltäni: mitä minä pelkään? Jokainen kuolee kerran? Miksi koko ajan tarkkailen itseäni? Ja aina se on jotain KAMALAA, parantumatonta! -
Tuossa oli lyhennettynä minun pelkojeni taustat - jos teissä on kohtalotoveria tai muuten vaan ihmistä, joka voisi jotenkin auttaa - olisin kiitollinen. Jään odottamaan...
Silloin ei tiedetty, että lapsi tarvitsee jonkinlaista läpikäymistä ja asioiden käsittelyä: terapiaa. Ei annettu kriisiapua tuolloin! Sitten alkoivat sairauksien pelot ja epäilyt milloin mistäkin kuolemaan johtavasta sairaudesta. Poliklinikalta sain kerran lähetteen psykiatrillekin; oli kyse psykosomaattisista kivuista. Psykiatri määräsi vahvat mielialalääkkeet 1960-luvulla. Kun aloin odottaa toista lastani, lopetin gynekologin määräyksestä lääkkeet ja pelotkin vähenivät raskausaikana.
Palatakseen uudelleen ja pelkojen kohteena olikin nyt lapseni! Seurailin heidän "haukotteluaan" ja "kalpeuttaan" jne. Kului paljon, paljon aikaa - kunnes jäätyäni nyt työkyvyttömyyseläkkeelle NE ovat palanneet. Tai siis se KUOLEMANPELKO. Lueskelen netistä sairauspalstoja (podenkin kroonista sairautta) ja saan paniikkikohtauksia = en hallitse mieltäni. En suostunut syömään mielialalääkkeitä, koska sain niistä sivuoireita. Minulla on Xanor ja Somnor-unilääke. Kysyn itseltäni: mitä minä pelkään? Jokainen kuolee kerran? Miksi koko ajan tarkkailen itseäni? Ja aina se on jotain KAMALAA, parantumatonta! -
Tuossa oli lyhennettynä minun pelkojeni taustat - jos teissä on kohtalotoveria tai muuten vaan ihmistä, joka voisi jotenkin auttaa - olisin kiitollinen. Jään odottamaan...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minulla ei lapsuudessa ollut leikkitovereita, muutimme asumaan maaseudulle kun olin kahden vanha.
Naapurustossa oli vain jokunen tölli ja niissä asui vanhuksia. Meillä asui lisäksi sairastelevainen mummo luonamme.
Äiti oli aina kamalan huolissaan mummon voinnista ja huokaili ääneen tätä asiaa.
Äiti myös mielellään lueskeli kaikenmaailman juoru- ja kohulehtiä ja niissä varsinkin juttuja karmeista parantumattomista sairauksista ja sairaustapauksista. Äiti saattoi ääneen huokailla ettei selviäisi itsekään hengissä jos minulle tulisi jokin syöpä tai muu.
Pelkäsin iltaisin nukahtaa, ajattelin että jos minulla onkin syöpä enkä enään herää.
Pienenä koululaisena minun piti tulla suoraan koulusta kotiin katsomaan mummon perään ja tietää miten toimia jos jotain sattuu. Pelkäsin sitä, miten osaan soittaa ambulanssin, siihen aikaan kun ei ollut teillä nimiä ja meillekin piti ajaa monen metsätien mutkan ja käännöksen kautta.
Usein ajattelin että olen vankina kotona, katselin ikkunasta räntäsadetta ja naapurimökkejä joissa vuorollaan omistajat kuolivat ja hautajaisia riitti.
Kaipasin niin kamalasti ikätoverien seuraa ja huoletonta lapsuutta.
Minä olin myös suvussamme ainoa ja viimeinen pieni lapsi, muut saman polven edustajat olivat jo aikuisia. Minä olin usein se, joka komennettiin avuksi vanhoille sukulaisille näiden sairastaessa.
Sitten alkoi tämä oma suku harvenemaan, hautajaisia oli likimain 1-2 vuodessa.
Koskaan ei kyläilty missään muualla kuin suvun hautajaisissa.
Luin itseni hoitoalalle, ajattelin että kohtaamalla pelkoni sairauksista, se hellittäisi.
Tieto on lisännyt tuskaa, varsinkin kun on työvoimatoimiston määräyksestä pitänyt aina käydä haastatteluissa ja pätkätöissä juuri vanhainkodeilla ja vuodeosastoilla. Onneksi en ole ihan joka paikkaan tullut valituksi.
Kuoleman ja sairauden pelko on omassa elämässä läsnä kokoajan. Olen hirveä hermokimppu ja stressaan pienestäkin.
Nyt kun ajattelen elämääni taaksepäin, jo ihan pienenä lapsena kärsin stressisairauksista.
Myös lapsuudesta opittu malli, että paikkani on kotona stressaamassa ja valvomassa muita, on iskostunut mieleeni. En osaa hakea iloa elämääni, lähteä asiasta tehden virkistäytymään.
pelkäämme? Miksi emme voi ottaa joka päivää, kuten se tulee? Miksi suremme etukäteen kaikkia pahoja mahdollisuuksia? Kulutamme itsemme näännyksiin...Miksi, miksi? - Niin, nämä asiat olisi pitänyt läpikäydä jo silloin lapsena - meillä molemmilla on traumaattisia, joskin erilaisia, kokemuksia. Jotka jättivät jäljet.
Järki sanoo: älä huolehdi, ole rauhallinen! Mutta kun on jokin tilanne: paniikki iskee!
Toivottavasti löydämme keinon...
Hei mul (VM -71) on kans ollut sairauspelkoja - erityisesti kotoa lähdettyä 18 v jälkeen. Sittemmin olin tosi masentunut ja sain kelan terapian, jonka avulla toivuin masennuksesta lähes täysin. Terapian toisen vuoden alussa tulin "yllättäen" raskaaksi ja sainkin terapian aikana esikoiseni. Olin ihan älyttömän onnellinen pari vuotta - pelkojen käsitteleminen terapiassa jäi kuitenkin masennuksen, parisuhde- ja äitiyskuvioiden peittoon. Toisen lapseni synnyttyä 2 ja 1/2 vuotta myöhemmin sairastuin "yllättäen" synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja sairauspeloistani tuli sekoamisen pelkoa. En seonnut ja lapsetkin sain mallikelpoisesti hoidettua 4 karsean kuukauden jälkeen. Mutta se pelko... se jäi itämään, kalvamaan ja kasvamaankin. Kun nuorimmaiseni oli puolitoistavuotias aloitin lääkityksen (fevarin) ja taas yksi onnellinen vuosi. Mutta pelkojani en vieläkään halunnut/pystynyt käsittelemnään, vaan lääke osaltaa peitti ne alleen. Mutta ihanaa kun oli vuoden onnellinen, ja sain "oman itseni takaisin" - sitä en antaisi millään pois.(ehkä pelkojen kohtaaminen auttaa, jos pystyy myös rauhoittumaan - muuten ne traumatisoivat uskon!)Nyt on taas hankalaa, jännittää, huolestuttaa, pelottaa... Olen tosi paljon miettinyt, että mikä auttaisi? Kun vaikka kaikkensa tekee, niin ei mikään tunnu ratkaisevan ongelmia lopullisesti. Mutta sellaista toivoa haluaisin teille valaa, että kannattaako kuitenkaan lopettaa toivomista ja yrittämistä? Jos yksi lääke ei sovi, niin ehkä toinen auttaa, on paniikkihäiriöyhdistyksiä, itse yritän päästä vielä terapiaan, teen rentoutumisharjoituksia... jne, jne. Totta kai pelkään, että nämä pelot pilaavat koko elämäni. Sehän se pahin vaihtoehto olisi, mutta voinko silti toivoa ja yrittää, että niin ei kävisi. Eli ei anneta periksi ja yritetään jaksaa toivoa?
sen tosiasian, että käsittelemättömät, kesken jääneet asiat aikaansaavat meissä aikaan pelkoja ja ahdistusta.
Niitä ei edes tiedosta, ne nousevat pintaan vaan kohtaamalla asiat uudelleen ja käymällä ne läpi, turvallisesti esim. terapeutin kanssa. Minäkin turrutin pelkojani omalla "lääkkeelläni", viinillä, pitkän aikaa. Tulin riippuvaiseksi siitä onnentunteesta ja pelot olivat tipotiessään.
Mutta järki vei voiton: ei meitä auta lääkkeet (mitkään kemialliset) vaan asioiden läpikäyminen ja niiden "pintaan nostaminen"...se vaan on niin vaikeaa. Siis se irtipääsy omista ajatuksistaan ja pakkoajatuksistaan ja kauhuskenaarioistaan.
Mutta yritetään...Kadehdin suuresti sellaisia ihmisiä, jotka elävät asenteella: "otetaan päivät vastaan niinkuin ne annetaan." Tuohon kun yltäisi!
Muistan erään hankalan aamun masennukseni ja terapiani ajoilta - ajattelin, et jos yrittäis jotain lääkitystä. Ja sitten, että ei, joskus tämä masennus minun itseni on kuitenkin kohdattava. Ja kohtasin! Terapeutin kanssa se onnistui. Vaikka kaikki on viime kädessä itsestä kiinni, ei se tarkoita, että siihen kaikkeen pystyisi yksin. Terapian ja toipumisen puolesta on tehtävä työtä - ihan niin kuin kaiken muunkin suhteen... Ja vaikka moni pelko on vielä kohtaamatta ja käsittelemättä, niin masennusta en edelleenkään koe. Sanoit hyvin sen, että se kohtaaminen on niin vaikeaa, asiat niin kipeitä ja pelottavia. Ne todellakin haluaa lakaista maton alle - viinillä, lääkkeillä... On myös ajateltava, että kuinka voisi olla mahdollisimman onnellinen peloista huolimatta... ja uskoa siihen, että toipuu. Tiedän kyllä, että joskus se on täysin mahdotonta. Kirjotuksesi herätti minussa uutta uskoa mahdollisen terapian apuun.Siihen, että kannattaa yrittää kohdata. Ja ehkä ne huolettomat tyypit on tarkoitettu meitä varten! Jotta me jaksamme (ja jotta elämä ei heillä nyt sentään liian helpoksi menisi :) Eli: mä rakastan mun miestä!!!