Uskokaa ainoastaan.
On taas, tällä S-24 palstalla esiintynyt monenlaista kannanottoa – puolesta tai vastaan hoitokokouksia, sekä polemiikkia SRK:n opista.
Pyydän lukijoilta kärsivällisyyttä, koska epäilen, että tämä aloitukseni ei tule mahtumaan aivan ”normaalipitkään” avaukseen.
Onhan vieläkin heitä jotka kieltävät, että mitään hoitokokouksia ei ole ollut, ja näin ollen ei myöskään ketään ole erotettu seurakunnasta.
Jokainen aikaansa seuraava, on varmasti pannut merkille senkin, että myös Hitlerin Saksan sota-aikaiset julmuudet ja joukkomurhat tahdotaan kuitata höpö, höpö puheiksi. Mitään juutalaisvainoja ei ole koskaan ollut!?
Vaikka epäilenkin, että tämä keskustelu ei koskaan tule loppumaan, ja sitä, että SRK ei koskaan tule perumaan menneitä päätöksiä ja väärinkäytöksiä, tunnen tarvetta vielä kerran ottaa asian tarkasteltavaksi.
Haluan sanoa ihan alkuun, että sen mitä tulen kertomaan, ei ole katkeruudella kirjoitettua. Haluan vain, että Vanhoillislaestadiolaista historian kirjoitusta ei vääristeltäisi.
Jos tarkastelemme Pyhää Raamattua avoimin silmin, huomaamme, että sinne on tallennettu niin hyvät, kuin huonotkin asiat, aina Adamin ja Eevan lankeemuksesta, Juudas Iskariotin petokseen saakka.
Asiat on kerrottu suoraan, sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat tapahtuneet, mitään kaunistelematta tai mitään väärentämättä.
Näin on myös oppi-isämme Martin Luther nähnyt parhaaksi tehdä, eli kirjoittaa muistiin, jopa sellaisetkin asiat jotka eivät aina miellyttäneetkään kaikkia. Hän kirjoitti jopa niinkin rohkean teesin, että myös näkyväinen seurakunta saattaa erehtyä ja eksyä.
Myös laestadiolaisuuden varhaishistorian, ja sen jakaantumisesta eri suuntiin on siitäkin paljon tallennettu tietoa jälkipolville.
Näkisin siis, että tämä nykyinen peittely ja salailu alkoi joskus 40–50 luvun vaihteessa. Samalla alkoi myös Vl:n ehkä suurimmat hajaantumiset vaikuttaa kristillisyydessämme.
Olen itse ollut läsnä, tosin nuorena poikana, näissä ”kokouksissa” Jyväskylän Ry:llä, joita ei tosin silloin nimitetty ”hoitokokouksiksi”, vaan sovittelukokouksiksi.
Tarkoitus oli tietysti jalo, vaikka iltamyöhään kestäneet kokoukset olivatkin monta kertaa kiivaita ja riitaisia. Syyteltiin puolin ja toisin uskonveljiä ja sisaria – milloin mistäkin.
Syyteltiin jopa rakastamattomuudesta! Jotkut sitten pyysivät anteeksi sitä, että eivät olleet aina rakastaneet uskonveljiä/sisaria – johon toinen osapuoli sanoi, että rakastamattomuudesta ei voi tehdä parannusta, koska sellaista syntiä ei ole olemassa.
Ketään ei kuitenkaan EROTETTU seurakunnasta. Ketään ei lakattu tervehtimästä, vaan vielä pitkään kulkivat nämä kaksi ”laumaa” samoissa seuroissa.
Tosin joutui moni saarnamies, ja varsinkin pappi, syrjään saarnavirasta.
Koska olin niinkin nuori, (10 – 12 ikäinen) en voi varmasti sanoa, oliko kysymys ns. pappiseriseurasta, vai oliko näitä erihenkisiä sitten jopa kaksi eri ryhmittymää.
Lopulta osa heistä kuitenkin jätti seurakunnan eivätkä he enää tulleet RY:n seuroihin.
Mainittakoon tässä samalla, että nämä ”riitakokoukset” nauhoitettiin, Jyväskylän ehkä ensimmäisillä nauhureilla.
Kun oli päästy näennäiseen rakkauteen ja sovintoon, poistettiin nauhalta kaikki kokouksissa käydyt keskustelut!?
Tapahtui korvaamaton vahinko. Ei jäänyt minkäänlaista todistetta siitä, mitä oli puhuttu ja mistä loppujen lopuksi oli ollut kysymys.
Seurakunnassa kuitenkin ”kyti” pinnan alla. Sovinto oli vain näennäinen, vaikka vaellettiinkin samalla uskontaipaleella. Olen jälkeenpäin saanut kuulla, että samanlaista ”liikehdintää” esiintyi myös muillakin paikkakunnilla.
En voi olla mainitsematta sitäkään, että elimme sota-ajan jälkeistä aikaa. Hyvin moni tuli heränneelle tunnolle, olivathan sodan kauhut elävästi mielessä. Parannuksen tekijöitä oli paljon.
Seurojen jälkeen oli esimerkiksi Vaajakoskelle menevässä linja-autossa usein yli puolet niitä, jotka tulivat seuroista. Paljon oli nuoria, ja he alkoivat aina laulaa Siionin lauluja, niin että bussi raikui. Moni, ei uskovainen, sitä ihmetellen katseli ja kuunteli.
Samoin seuroissa, oli paljon kiittäjiä. Oli kuin olisi odoteltu Karitsan häitä.
Tulivat sitten ne ”riitakokoukset”. Moni, vasta uskonsa alkanut, ei jaksanut siinä myllerryksessä, vaan he jättivät seurakunnan.
Vartuin ”tupakkaikäiseksi”. RY:n keittiön perällä oli pieni tupakkahuone. Sinne tuli myös aikuisia – kiihkeitä tupakkamiehiä, joskus jopa kesken saarnankin, vaikka kuulihan sen jotenkin avoimesta ovesta.
Siellä tupakkahuoneessa kuulin paljon sellaista, jota en vielä silloin ymmärtänyt, mutta mikä pani ihmettelemään vuosia myöhemmin.
Tietysti pidin kuulemaani oikeana ”oppina”, koska kertoja oli erittäin arvostettu mies, joka sitä paitsi istui aina seurapenkissä pieni Uusi Testamentti kirjanen kädessään.
Samainen mies alkoi vähin erin esitellä omia kannanottojaan siitä, ketkä Jyväskylässä olivat ”oikealla tavalla” uskomassa.
Heitä ei ollut montakaan. Oli eräs isolapsinen perhe, mutta siitäkin vain vaimo.
Oikeastaan minulle on vasta aikuisena, Luulajan/Morjärven tapahtumien jälkeen avautunut monta asiaa, joihin reagoin jo nuoruudessa.
Mainitsen tässä ihan erikseen, että en millään tavoin halua pitää itseäni onnistuneempana kuin kukaan muu, vaikka Jumala hyvyydessään onkin säilyttänyt minut niin, että en eksynyt sinne SRK:n oppiin. Jos olisin seurannut ”lauman” mukana, olisin tänäkin päivänä määkimässä saamassa kuorossa, joka ylistää SEURAKUNTAA yli kaiken.
Kiitos ja kunnia siitä Jeesukselle Kristukselle, joka – jostakin syystä varjeli minut siitä hapatuksesta. En löydä siihen pienintäkään omaa ansiota, vaan – sain uskoa armosta, ja vain armosta.
”On syntini anteeksi suuret,
Koko velkani maksettu.
Ole kiitetty Herrani Jeesus
Ole kiitetty, kiitetty!
Ylenpalttinen armo on mulla,
Minä kurja ja kiusattu.
Ole kiitetty Herrani Jeesus,
Ole kiitetty, kiitetty!
6 säkeistö
Mutta taivaassa parhaiten kiitän,
Kun on turmelus riisuttu.
Ole kiitetty Herrani Jeesus,
Ole kiitetty, kiitetty.
8 säkeistö
Minkä viivyn, sen uskossa viivyn,
Olen Yljässä turvattu.
Ole kiitetty Herrani Jeesus,
Ole kiitetty, kiitetty.
Siionin laulu n:o 153 (On syntini anteeksi suuret.)
Tämä, ja monta muutakin Siionin laulua, (joista monet poistettiin.) kaikuivat usein nuorten laulamina, seurojen jälkeisissä laulu-illoissa.
Täytyy kertoa myös omakohtaisia ”hairahduksia”.
Tultuani tuonne 16–17 ikäiseksi, aloin jostakin syystä – ikään kuin ”protestina” pukeutua sen ajan muodin mukaisesti.
Siihen aikaan oli muodissa ns. ”lättähattuvillitys”. Siihen kuului, mahdollisimman kapeat ”putkilahkeet”, piikkikärkiset kengät, joissa raudat sekä kärjessä kuin kannassa – sekä, vilttihattu. Se tosin muotoiltiin niin matalaksi kuin suinkin.
Murrosikäinen skidi kun olin, matkin tietysti ”maailman” muotia.
Kävin silti seuroissa. Tosin minulle hieman naureskeltiin pukeutumiseni vuoksi, mutta kukaan ei silti asettanut kyseenalaiseksi uskoani. Aina tervehdittiin Jumalan terveellä.
Samaan aikaan oli naisillakin muotinsa - korkeat, kapeat piikkikorot ja nylonsukat. Esiintyi niitä myös Ry:llä.
Eräs heistä, joka tuli seuroihin ”moisissa” jalkineissa, oli oma serkkutyttöni. Hän, samoin kuin minäkin, uskalsimme ”uhmata” vallitsevaa käytäntöä.
Tietysti hänenkin pukeutumistaan arvosteltiin, mutta ei meitä kumpaakaan silti heitetty ”saatanan haltuun”. Hymyiltiin vain huvittuneesti.
Tietysti ymmärrän, että pukeutumiseni oli jonkinlaisena pahennuksena monelle uskovaiselle. Sain kuitenkin kulkea samassa matkassa, esimerkiksi, kun seurojen jälkeen kokoonnuimme Valion Baariin, Kirkkokadulle, syömään jäätelöä, tai kun kokoonnuimme seurojen jälkeen ”jatkoille” jonkin uskovaisen nuoren kotiin.
Tämä ”protestipukeutuminen” johtui, sen olen myöhemmin ymmärtänyt, siitä, että olin tavattoman ujo siihen aikaan. Punastuin korviani myöten jo siitä, jos joku samanikäinen tyttö puhutteli minua.
Tämä riittäköön nuoruudestani.
Muutimme Ouluun, vuonna 1963. Olimme pieni perhe, vaimo, minä ja esikoisemme, Timo.
Teimme parannuksen, muistaakseni vuonna 1965, kun toinen lapsemme syntyi.
Aloimme käydä seuroissa Oulun uudella rauhanyhdistyksellä. Tapasimme siellä Törestä seuroihin tulleen Joel L:n, täysin ruotsinkielisen miehen, joka kuului Morjärven seurakuntaan.
Ruotsinkielen hallitsevana, aloin luonnollisesti keskustella hänen kanssaan. Henki vastasi henkeen. Uskoimme samalla tavoin.
Tapasin hänet seuraavan kerran, vuonna 1969, kun muutimme Luulajaan.
Kävimme seuroissa, joka toinen viikko Luulajassa, ja joka toinen viikko Morjärvellä. Morjärven seurat olivat kuitenkin jollakin tavalla aivan omaa luokkaansa.
Pieni, punamullalla maalattu vanha maalaistalo, jonka olohuone oli rakennettu seuratuvaksi. Lapset olivat kasvaneet, muuttaneet muualle, joten heidän lapsuudenkotinsa muodostui kaikkien meidän yhteiseksi seurojenpitopaikaksi.
En missään aikaisemmin ollut kokeneet sitä rakkautta mitä saimme osaksemme Larssonien kodissa.
Seurat, vaikka olivatkin vain kerran kuukaudessa, olivat – miten sen osaisinkaan tulkita?
Niissä puhui Jumalan Pyhä Henki. Saarnattiin vain armoa.
Suomesta tulivat puhujat, jotka saarnasivat lohdullista armoevankeliumia meille Ruotsin syntisille.
Näin jatkui, aina 70-luvun alkupäiviin saakka.
Jatkon olenkin kertonut - osittain, avauksessani: ”Kaikki on totta Karpon kertomukseen”, sekä muissa avauksissa, jotka löydätte kelaamalla taaksepäin suomi24 palstalla.
Siis, tuli pitkä kertomus. En voinut kuitenkaan olla kertomatta näitä asioita, joista monet eivät ehkä koskaan ole kuulleet.
En tuomitse ketään. Kehotan vain valvomaan, että kun ylkä tulee – olisi lampuissa öljyä.
Toivotan Jumalan siunaamaa rauhaa kaikille lukijoille.
Vähin, kaikessa puuttuvaisin, ja huonoin veljenne – Alpo Murberger.
On taas, tällä S-24 palstalla esiintynyt monenlaista kannanottoa – puolesta tai vastaan hoitokokouksia, sekä polemiikkia SRK:n opista.
Pyydän lukijoilta kärsivällisyyttä, koska epäilen, että tämä aloitukseni ei tule mahtumaan aivan ”normaalipitkään” avaukseen.
Onhan vieläkin heitä jotka kieltävät, että mitään hoitokokouksia ei ole ollut, ja näin ollen ei myöskään ketään ole erotettu seurakunnasta.
Jokainen aikaansa seuraava, on varmasti pannut merkille senkin, että myös Hitlerin Saksan sota-aikaiset julmuudet ja joukkomurhat tahdotaan kuitata höpö, höpö puheiksi. Mitään juutalaisvainoja ei ole koskaan ollut!?
Vaikka epäilenkin, että tämä keskustelu ei koskaan tule loppumaan, ja sitä, että SRK ei koskaan tule perumaan menneitä päätöksiä ja väärinkäytöksiä, tunnen tarvetta vielä kerran ottaa asian tarkasteltavaksi.
Haluan sanoa ihan alkuun, että sen mitä tulen kertomaan, ei ole katkeruudella kirjoitettua. Haluan vain, että Vanhoillislaestadiolaista historian kirjoitusta ei vääristeltäisi.
Jos tarkastelemme Pyhää Raamattua avoimin silmin, huomaamme, että sinne on tallennettu niin hyvät, kuin huonotkin asiat, aina Adamin ja Eevan lankeemuksesta, Juudas Iskariotin petokseen saakka.
Asiat on kerrottu suoraan, sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat tapahtuneet, mitään kaunistelematta tai mitään väärentämättä.
Näin on myös oppi-isämme Martin Luther nähnyt parhaaksi tehdä, eli kirjoittaa muistiin, jopa sellaisetkin asiat jotka eivät aina miellyttäneetkään kaikkia. Hän kirjoitti jopa niinkin rohkean teesin, että myös näkyväinen seurakunta saattaa erehtyä ja eksyä.
Myös laestadiolaisuuden varhaishistorian, ja sen jakaantumisesta eri suuntiin on siitäkin paljon tallennettu tietoa jälkipolville.
Näkisin siis, että tämä nykyinen peittely ja salailu alkoi joskus 40–50 luvun vaihteessa. Samalla alkoi myös Vl:n ehkä suurimmat hajaantumiset vaikuttaa kristillisyydessämme.
Olen itse ollut läsnä, tosin nuorena poikana, näissä ”kokouksissa” Jyväskylän Ry:llä, joita ei tosin silloin nimitetty ”hoitokokouksiksi”, vaan sovittelukokouksiksi.
Tarkoitus oli tietysti jalo, vaikka iltamyöhään kestäneet kokoukset olivatkin monta kertaa kiivaita ja riitaisia. Syyteltiin puolin ja toisin uskonveljiä ja sisaria – milloin mistäkin.
Syyteltiin jopa rakastamattomuudesta! Jotkut sitten pyysivät anteeksi sitä, että eivät olleet aina rakastaneet uskonveljiä/sisaria – johon toinen osapuoli sanoi, että rakastamattomuudesta ei voi tehdä parannusta, koska sellaista syntiä ei ole olemassa.
Ketään ei kuitenkaan EROTETTU seurakunnasta. Ketään ei lakattu tervehtimästä, vaan vielä pitkään kulkivat nämä kaksi ”laumaa” samoissa seuroissa.
Tosin joutui moni saarnamies, ja varsinkin pappi, syrjään saarnavirasta.
Koska olin niinkin nuori, (10 – 12 ikäinen) en voi varmasti sanoa, oliko kysymys ns. pappiseriseurasta, vai oliko näitä erihenkisiä sitten jopa kaksi eri ryhmittymää.
Lopulta osa heistä kuitenkin jätti seurakunnan eivätkä he enää tulleet RY:n seuroihin.
Mainittakoon tässä samalla, että nämä ”riitakokoukset” nauhoitettiin, Jyväskylän ehkä ensimmäisillä nauhureilla.
Kun oli päästy näennäiseen rakkauteen ja sovintoon, poistettiin nauhalta kaikki kokouksissa käydyt keskustelut!?
Tapahtui korvaamaton vahinko. Ei jäänyt minkäänlaista todistetta siitä, mitä oli puhuttu ja mistä loppujen lopuksi oli ollut kysymys.
Seurakunnassa kuitenkin ”kyti” pinnan alla. Sovinto oli vain näennäinen, vaikka vaellettiinkin samalla uskontaipaleella. Olen jälkeenpäin saanut kuulla, että samanlaista ”liikehdintää” esiintyi myös muillakin paikkakunnilla.
En voi olla mainitsematta sitäkään, että elimme sota-ajan jälkeistä aikaa. Hyvin moni tuli heränneelle tunnolle, olivathan sodan kauhut elävästi mielessä. Parannuksen tekijöitä oli paljon.
Seurojen jälkeen oli esimerkiksi Vaajakoskelle menevässä linja-autossa usein yli puolet niitä, jotka tulivat seuroista. Paljon oli nuoria, ja he alkoivat aina laulaa Siionin lauluja, niin että bussi raikui. Moni, ei uskovainen, sitä ihmetellen katseli ja kuunteli.
Samoin seuroissa, oli paljon kiittäjiä. Oli kuin olisi odoteltu Karitsan häitä.
Tulivat sitten ne ”riitakokoukset”. Moni, vasta uskonsa alkanut, ei jaksanut siinä myllerryksessä, vaan he jättivät seurakunnan.
Vartuin ”tupakkaikäiseksi”. RY:n keittiön perällä oli pieni tupakkahuone. Sinne tuli myös aikuisia – kiihkeitä tupakkamiehiä, joskus jopa kesken saarnankin, vaikka kuulihan sen jotenkin avoimesta ovesta.
Siellä tupakkahuoneessa kuulin paljon sellaista, jota en vielä silloin ymmärtänyt, mutta mikä pani ihmettelemään vuosia myöhemmin.
Tietysti pidin kuulemaani oikeana ”oppina”, koska kertoja oli erittäin arvostettu mies, joka sitä paitsi istui aina seurapenkissä pieni Uusi Testamentti kirjanen kädessään.
Samainen mies alkoi vähin erin esitellä omia kannanottojaan siitä, ketkä Jyväskylässä olivat ”oikealla tavalla” uskomassa.
Heitä ei ollut montakaan. Oli eräs isolapsinen perhe, mutta siitäkin vain vaimo.
Oikeastaan minulle on vasta aikuisena, Luulajan/Morjärven tapahtumien jälkeen avautunut monta asiaa, joihin reagoin jo nuoruudessa.
Mainitsen tässä ihan erikseen, että en millään tavoin halua pitää itseäni onnistuneempana kuin kukaan muu, vaikka Jumala hyvyydessään onkin säilyttänyt minut niin, että en eksynyt sinne SRK:n oppiin. Jos olisin seurannut ”lauman” mukana, olisin tänäkin päivänä määkimässä saamassa kuorossa, joka ylistää SEURAKUNTAA yli kaiken.
Kiitos ja kunnia siitä Jeesukselle Kristukselle, joka – jostakin syystä varjeli minut siitä hapatuksesta. En löydä siihen pienintäkään omaa ansiota, vaan – sain uskoa armosta, ja vain armosta.
”On syntini anteeksi suuret,
Koko velkani maksettu.
Ole kiitetty Herrani Jeesus
Ole kiitetty, kiitetty!
Ylenpalttinen armo on mulla,
Minä kurja ja kiusattu.
Ole kiitetty Herrani Jeesus,
Ole kiitetty, kiitetty!
6 säkeistö
Mutta taivaassa parhaiten kiitän,
Kun on turmelus riisuttu.
Ole kiitetty Herrani Jeesus,
Ole kiitetty, kiitetty.
8 säkeistö
Minkä viivyn, sen uskossa viivyn,
Olen Yljässä turvattu.
Ole kiitetty Herrani Jeesus,
Ole kiitetty, kiitetty.
Siionin laulu n:o 153 (On syntini anteeksi suuret.)
Tämä, ja monta muutakin Siionin laulua, (joista monet poistettiin.) kaikuivat usein nuorten laulamina, seurojen jälkeisissä laulu-illoissa.
Täytyy kertoa myös omakohtaisia ”hairahduksia”.
Tultuani tuonne 16–17 ikäiseksi, aloin jostakin syystä – ikään kuin ”protestina” pukeutua sen ajan muodin mukaisesti.
Siihen aikaan oli muodissa ns. ”lättähattuvillitys”. Siihen kuului, mahdollisimman kapeat ”putkilahkeet”, piikkikärkiset kengät, joissa raudat sekä kärjessä kuin kannassa – sekä, vilttihattu. Se tosin muotoiltiin niin matalaksi kuin suinkin.
Murrosikäinen skidi kun olin, matkin tietysti ”maailman” muotia.
Kävin silti seuroissa. Tosin minulle hieman naureskeltiin pukeutumiseni vuoksi, mutta kukaan ei silti asettanut kyseenalaiseksi uskoani. Aina tervehdittiin Jumalan terveellä.
Samaan aikaan oli naisillakin muotinsa - korkeat, kapeat piikkikorot ja nylonsukat. Esiintyi niitä myös Ry:llä.
Eräs heistä, joka tuli seuroihin ”moisissa” jalkineissa, oli oma serkkutyttöni. Hän, samoin kuin minäkin, uskalsimme ”uhmata” vallitsevaa käytäntöä.
Tietysti hänenkin pukeutumistaan arvosteltiin, mutta ei meitä kumpaakaan silti heitetty ”saatanan haltuun”. Hymyiltiin vain huvittuneesti.
Tietysti ymmärrän, että pukeutumiseni oli jonkinlaisena pahennuksena monelle uskovaiselle. Sain kuitenkin kulkea samassa matkassa, esimerkiksi, kun seurojen jälkeen kokoonnuimme Valion Baariin, Kirkkokadulle, syömään jäätelöä, tai kun kokoonnuimme seurojen jälkeen ”jatkoille” jonkin uskovaisen nuoren kotiin.
Tämä ”protestipukeutuminen” johtui, sen olen myöhemmin ymmärtänyt, siitä, että olin tavattoman ujo siihen aikaan. Punastuin korviani myöten jo siitä, jos joku samanikäinen tyttö puhutteli minua.
Tämä riittäköön nuoruudestani.
Muutimme Ouluun, vuonna 1963. Olimme pieni perhe, vaimo, minä ja esikoisemme, Timo.
Teimme parannuksen, muistaakseni vuonna 1965, kun toinen lapsemme syntyi.
Aloimme käydä seuroissa Oulun uudella rauhanyhdistyksellä. Tapasimme siellä Törestä seuroihin tulleen Joel L:n, täysin ruotsinkielisen miehen, joka kuului Morjärven seurakuntaan.
Ruotsinkielen hallitsevana, aloin luonnollisesti keskustella hänen kanssaan. Henki vastasi henkeen. Uskoimme samalla tavoin.
Tapasin hänet seuraavan kerran, vuonna 1969, kun muutimme Luulajaan.
Kävimme seuroissa, joka toinen viikko Luulajassa, ja joka toinen viikko Morjärvellä. Morjärven seurat olivat kuitenkin jollakin tavalla aivan omaa luokkaansa.
Pieni, punamullalla maalattu vanha maalaistalo, jonka olohuone oli rakennettu seuratuvaksi. Lapset olivat kasvaneet, muuttaneet muualle, joten heidän lapsuudenkotinsa muodostui kaikkien meidän yhteiseksi seurojenpitopaikaksi.
En missään aikaisemmin ollut kokeneet sitä rakkautta mitä saimme osaksemme Larssonien kodissa.
Seurat, vaikka olivatkin vain kerran kuukaudessa, olivat – miten sen osaisinkaan tulkita?
Niissä puhui Jumalan Pyhä Henki. Saarnattiin vain armoa.
Suomesta tulivat puhujat, jotka saarnasivat lohdullista armoevankeliumia meille Ruotsin syntisille.
Näin jatkui, aina 70-luvun alkupäiviin saakka.
Jatkon olenkin kertonut - osittain, avauksessani: ”Kaikki on totta Karpon kertomukseen”, sekä muissa avauksissa, jotka löydätte kelaamalla taaksepäin suomi24 palstalla.
Siis, tuli pitkä kertomus. En voinut kuitenkaan olla kertomatta näitä asioita, joista monet eivät ehkä koskaan ole kuulleet.
En tuomitse ketään. Kehotan vain valvomaan, että kun ylkä tulee – olisi lampuissa öljyä.
Toivotan Jumalan siunaamaa rauhaa kaikille lukijoille.
Vähin, kaikessa puuttuvaisin, ja huonoin veljenne – Alpo Murberger.
Vastaukset 3
Vanhimmat
On todella hyvä, että jaksat olla noin sinnikäs!
Teet todella hyvää työtä täällä maailmassa meidän
ihmisten eteen. Välität oikeasti ja se on nykyisin niin harvinaista. Kiitos siitä.
Jumalahan täällä maailmassa toimii meidän ihmisten kautta.
Jumalan siunaamaa rauhaa ja iloa Sinulle.
luulen että samaa soopaa olet kirjoitellut kuin aiemminkin. Milloin muuten lopetat sen kirjoittelun kun vähän aikaa sitten näin lupasit tehdä
Tuo herra on kristinuskon herra, eli herra saatana. Johan sen meille todistaa ne sadat miljoonat murhat jotka on kristinusko tehnyt ja teettänyt jopa Paavalin tuella murhasi Jeesuksen seuraajatkin.
1 Moos. 4:1: "Minä olen saanut pojan Herran avulla."
Ainoa Jumalan Poika on Jeesus!!!
2. Moos. 15:3 "Herra on sotamies; Herra on hänen nimensä."
Saatanaa jumalana palveleva kristitty sotilas on herra, herra saatanan palvelija.
Kaksi esimerkkiä faktaa sanasta herra:
Käsky 1
Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.
Tuossa ei tarvita herra sanaa muuta kuin piilosaatanallisuuden mukana olemiseksi.
Katekismuksen selitys:
Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia minun rinnallani.
Tuossa ei tarvita herra sanaa muuta kuin piilosaatanallisuuden mukana olemiseksi.
Eli tuon käskyn sanoma on selvästi saatanallinen koska "minä olen herra, sinun Jumalasi" tekee herrasta jumalan eli mielestäni saatana on herra tuon mukaan!
Käsky 2
Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä.
Tuossakaan ei tarvita herra sanaa muuta kuin piilosaatanallisuuden mukana olemiseksi.
Katekismuksen selitys:
Älä turhaan käytä Jumalasi nimeä, sillä Herra ei jätä sitä rankaisematta, joka turhaan käyttää hänen nimeään.
Eli tuossa on jo todella julmaa saatanallisuutta Jumalaakin kohtaan ja sitä vois ihan puhtaalla omalla tunnolla kutsua Jumalan pilkaksi jossa Jumalalta otetaan pois rangaistus oikeus! herra (saatana) rankaisee jos herran (saatanan) nimen turhaan lausuu...
Eli selvää piilosaatanallisuutta ja tätä löytyy kristinuskon teksteistä enemmän kuin arvaattekaan.
Ei Jumala ole tehnyt raamattua saatanalliseksi vaan saatana ja saatanan palvelijat! Jumala on meille selvä ja ristiriidattomasti oikeaoppinen Jumala joka ei sanaansa noin saatanallisesti meille kertoisi joten jokaiselle Jumalaa ja Jeesusta sielussaan pitävän tulisi huomata piilosaatanallisuuksien jumalattomuudet.
2.Korinttolaiskirje:
11:14 Eikä ihme; sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi.
11:15 Ei ole siis paljon, jos hänen palvelijansakin tekeytyvät vanhurskauden palvelijoiksi, mutta heidän loppunsa on oleva heidän tekojensa mukainen.
Älä tapa käskynkin noudattaminen on Isän Tahdon noudattamista.
"Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon." (Matt. 7:21-23)
Esimerkiksi älä tapa käskyssä on selvyydellä Jumalan ja Jeeksen Tahto jota kristinusko ei ole koskaan noudattanut muuten kuin saatanan tahdon mukaisesti.