Ajattelin ny uskaltaa kirjoittaa ihan nikillä ja mietin, että mihinköhän tää ny kuuluisi. Ihan alkuun, olen yksinhuoltaja ja luulemani tukiverkostoni on kadonnut kuin savuna ilmaan. Aikanaan kun mietin päätöstäni, ystävät, tuttavat ja perhe lupasivat olla tukena ja auttaa kun tulee vaikea paikka. Nyt kun olisi lupausten lunastuksen paikka, niin on ne jo unohdettu. Tämä masentaa. Olen läpikäynny vuosia sitten keskivaikean masennuksen ja raskaus aikana pelkäsin, että se puhkeaisi pian uudestaan. Nyt on elämä niin sanotusti murjonut vähän. On se sama pelko masennuksesta alkanut hiipimään tajuntaan ja tässä mietin, että mitäs jos se on jo nurkan takana ja eräs kaunis päivä se on oven takana ja tulee sisään. Uskon, että lamaantuisin täysin. En kykenisi tekemään oikeastaan mitään. Nyt pieni tyttöni, joka on 1,5 -vuotias, hänen olonsa pelottaa minua. Että mitäs jos sairastun uudelleen?Kuka hänestä huolehtii?Mitä jos hänet otetaa minun hoivasta pois?Minne hän menisi? En kylläkään koe olevani masentunut tällä hetkellä. Olen kyllä väsynyt henkisesti ja olen tässä miettinyt hakea kunnalta apua, koska tukiverkostoni olen totenut olevan täys nolla. Toisaalta häpeän hakea apua. Itse olen tilani toisaalta valinnut ja on sitä ennenkin lapsien kanssa pärjätty ja on varmasti pahemmassa tilassa olevia ihmisiä, jotka tarvitsisivat sen avun minua enemmän. Mutta toisaalta pelottaa, mitä kun tulee se seinää vastaan. Ehkä tää helpotti minun oloa hitusen...
Häpeä, mutta toisaalta pelko
little_angel2
5702
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Et ole kuule ainoa noiden ongelmien kanssa, eli ei niissä mitään hävettävää ole.
Ei lasta sinulta viedä pelkän masennuksen takia, sinun pitäisi joutua laitoshoitoon, että sellaista edes mietittäisiin. Se on kallista lystiä ottaa lapsia huostaan. Kyllä ensisijaisesti tuetaan äitiä/vanhempia.
Avoin päiväkoti, mammakerhot, srk:n kerhot, mannerheimin lastensuojeluliiton äitijutut, sos.toimelta tukiperhettä tms., itsellesi tukihenkilöä, avohuollon puolelta terveyskeskuslääkärin kautta lähete psykologille ja käynnit ennalta ehkäisemään masennusta. Ei siinä mitään ihmeellistä ole. Tukiverkostoa tarvitsee jokainen, ei täällä kyllä kukaan yksinänsä pärjää.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle!
mä olin ollut pitkään (yli vuoden) masentunut. siinä samalla hoidin nyt 2vtyttöäni, kodin ja miehen, yritin myös opiskella. lopulta uskalsin hakea apua, en niinkään itseni takia, mutta lapseni. hänestä pidin aina huolta vaikka kuinka masensi, ostin ruokaa, pesin vaatteet, suihkutin yms. olin itse riin lopussa että meinasin seota. lopulta uskalsin neuvolassa sanoa asiasta, ja yllätyin tosi positiivisesti, terveydenhoitaja uskoi mua!! se helpotti. sain ajan lääkärille ja sitä kautta lääkityksen. nyt alkaa jo näkyä valoa mun pieneen risukasaan.
se häpeä ja pelko ettei mua uskottais oli turhaa. pitää uskaltaa puhua. lasten takia
Hei!
Apua hakemaan vaan. Olen myös sairastanut ja jatkuvasti seuraan omia olojani, aika kriittisestikkin. Minulla on ainakin ihan sairaan paha stressi päällä joten kyllähän välillä jänskättää miten polla kestää.. ;)
Tukiverkoston rakentamisessa käänny neuvolankin puoleen, osaavat varmasti järjestää sanaa eteenpäin. Esimerkiksi perhetyöntekijästä voisi olla apua tai jonkinlainen tukiperhe homma tj...
T. ex-totaaliyhäri :)
ittekin.olen koeajalla vielä uudessa työssä. teini ikäset lapset rassaa ja masennus on kestäny jo vuosia, siitä saakka kun erottiin lasten äidin kanssa.Ei oikeen tiedä keneltä sitä apua lähtis pyytään.lääkäri, sossu, mut miten lapsille käy. eli et oo yksin pelkojen ja häpeän kanssa. Toivottavasti sinä löydät jonkun kanavan, sun tyttö on sen verta pieni.
taistelin samanlaisten pelkojen kanssa neljä vuotta sitten,tukiverkko hajosi,isä poistui kuvioista, vanha masentuneisuus palasi ja toi mukanaan vielä uuden kaverinkin.. paniikkihäiriön ja julkistentilanteiden pelon.. poika sairasteli ja sairastaa edelleen paljon,mutta roolin pidin yllä viimeiseen asti enkä apua huolinut. kunnes tajusin etten nauti lapsestani enää,ainut tapa kommunikoida hänen kanssaan oli huutaminen,silloin pelästyin! menin psykiatriselle sairaanhoitajalle puhumaan joka auttoi hiukan,vuoden päästä hain ja pääsin psykiatril ja sain lääkityksen ja terapia lähetteen. kohta vuosi mennyt lääkkeiden avulla sekä terapian,vaikeita aikoja on mutta parempia myös.olemme lastensuojelun asiakkaita,tarvittaessa saan apua sieltä,nyt olen myöntynyt tukiperheeseen,minulle on alusta asti sanottu oleveni hyvä äiti koska lähdin hakemaan apua tilanteeseen ja olen halunnut muuttaa elämän suuntaa. haluan uskoa että tein oikean ratkaisun. vaikka päässä hiukan vikaa onkin on minulle myös kokoajan sanottu ettei masennuksen yms. takia laste pois oteta jollei ole todella niin ettei lapsen ole turvallista olla vanhemman kanssa. älä siis pelkää lastensuojelu ainakin minä olen siellä kohdannut vain ihmisiä jotka ovat halunneet auttaa. älä myöskään torju mahdollisuutta lasten ja nuorten psykiatriselle polille pääsystä,sieltä saat myös tukea vanhemmuuteen.. eikä se leimaa.. jos joku ihminen ei sitä ymmärrä että äöitikin väsyy ja tarvitsee apua niin se on ihmisen oma häpeä.. unohda siis mahdollinen häpeä ja nolous ja hae rohkeasti apua! rohkeutta!!!