tarinani on tälläinen:
olen 20-vuotias, avopuolisoni on 3 vuotta minua vanhempi. valmistuin merkonomiksi keväällä hyvin arvosanoin. yritimme saada vauvaa hieman reilu 1/2 vuotta, kunnes tärppäsi. suunnittelimme lasta jo pari vuotta sitten, mutta päätimme yhdessä, että luen itselleni ammatin ensin, koska lapsen kanssa voi olla vaikeaa opiskella.
nyt olen raskaana viikolla 30 ja asiamme on todella hyvin. puolisoni tienaa riittävästi lapsen elättämiseen, meillä on pieni omakotitalo maalla ja saimme remontoida sen juuri mieleisemmäksemme. nyt remontti on valmis, vauvalle on kaikki hankittuna ja odotamme molemmat innolla vauvan syntymää. neuvolassa on kerrottu vauvalla kaiken olevan hyvin.
kuitenkin itken itseni iltaisin uneen peläten, ettemme ole muistaneet ostaa jotain tärkeää vauvaa varten, ettei koiramme jostain syystä hyväksy vauvaa ja joudumme luopumaan koirasta, ettei rahamme riitäkkään yms. järjellä ajatellen nuo pelot ovat ihan turhia, sillä koira pitää lapsista, tulomme riittävät ja vauvalle on varmasti hankittu kaikki, mitä vastasyntynyt tarvitsee. miksi stressaan turhaan? en saa nukuttua, mietin vain asioita.
olen kärsinyt nuorena bulimiasta, ulkonäköni on ollut minulle aina todella tärkeä, ja nyt kun raskaus on jo näin pitkällä, ja vatsa on koko ajan tiellä ja raskausarpia on alkanut ilmestyä, olen alkanut vihaamaan sitä ihmistä jonka näen peilistä. järjellä ajatellen tiedän, että vauvan syntymän jälkeen saan kilot pois ja arvet haalistuvat. silti en jostain syystä vaan osaa nauttia raskaudesta. olen tullut todella mustasukkaseksi jokaisesta naispuolisesta henkilöstä joiden kanssa puolisoni edes puhuu. en tietenkään näytä sitä, vaan mietin ja itken asiaa öisin. tiedän että mustasukkaisuuteni on turhaa, mutten voi sille mitään.
pelkään neuloja ja sairaaloita tajuttomasti. nyt olen alkanut murehtimaan synnytystä, koska tippa minulle on laitettava ja sairaalaan on mentävä, jotain kivunlievitystäkin on saatava. pelkään synnytystä todella paljon enkä tiedä miten pääsen pelosta yli.
ennen raskautta olin itsevarma ja iloinen, nyt itsevarmuuteni on hävinnyt kokonaan enkä osaa iloita enää mistään, murehdin vaan turhia. haluaisin nauttia raskaudestani ja siitä, että sisälläni kasvaa todellakin uusi elämä. olen puhunut asiasta neuvolassa, mutta asia kuitataan vaan sillä, että hormoonit ne jyllää, vielä pari kuukautta ja kaikki on taas ennallaan.
haluaisin kuulla selviytymiskertomuksianne raskauden aikaisesta masennuksesta ja millä olette selvinneet siitä. vauvaa odotetaan todella paljon, ja todellakin haluaisin nauttia olostani. en vaan jostain syystä osaa. puolisoni kärsii varmasti pahasta olostani, vaikka yrittääkin olla tukenani niin paljon kun vaan pystyy. tuntuu ettei mikään ole enää hyvin, vaikka asiani on paremmin kuin koskaan ennen. kiitos jos jaksoitte lukea..
olen 20-vuotias, avopuolisoni on 3 vuotta minua vanhempi. valmistuin merkonomiksi keväällä hyvin arvosanoin. yritimme saada vauvaa hieman reilu 1/2 vuotta, kunnes tärppäsi. suunnittelimme lasta jo pari vuotta sitten, mutta päätimme yhdessä, että luen itselleni ammatin ensin, koska lapsen kanssa voi olla vaikeaa opiskella.
nyt olen raskaana viikolla 30 ja asiamme on todella hyvin. puolisoni tienaa riittävästi lapsen elättämiseen, meillä on pieni omakotitalo maalla ja saimme remontoida sen juuri mieleisemmäksemme. nyt remontti on valmis, vauvalle on kaikki hankittuna ja odotamme molemmat innolla vauvan syntymää. neuvolassa on kerrottu vauvalla kaiken olevan hyvin.
kuitenkin itken itseni iltaisin uneen peläten, ettemme ole muistaneet ostaa jotain tärkeää vauvaa varten, ettei koiramme jostain syystä hyväksy vauvaa ja joudumme luopumaan koirasta, ettei rahamme riitäkkään yms. järjellä ajatellen nuo pelot ovat ihan turhia, sillä koira pitää lapsista, tulomme riittävät ja vauvalle on varmasti hankittu kaikki, mitä vastasyntynyt tarvitsee. miksi stressaan turhaan? en saa nukuttua, mietin vain asioita.
olen kärsinyt nuorena bulimiasta, ulkonäköni on ollut minulle aina todella tärkeä, ja nyt kun raskaus on jo näin pitkällä, ja vatsa on koko ajan tiellä ja raskausarpia on alkanut ilmestyä, olen alkanut vihaamaan sitä ihmistä jonka näen peilistä. järjellä ajatellen tiedän, että vauvan syntymän jälkeen saan kilot pois ja arvet haalistuvat. silti en jostain syystä vaan osaa nauttia raskaudesta. olen tullut todella mustasukkaseksi jokaisesta naispuolisesta henkilöstä joiden kanssa puolisoni edes puhuu. en tietenkään näytä sitä, vaan mietin ja itken asiaa öisin. tiedän että mustasukkaisuuteni on turhaa, mutten voi sille mitään.
pelkään neuloja ja sairaaloita tajuttomasti. nyt olen alkanut murehtimaan synnytystä, koska tippa minulle on laitettava ja sairaalaan on mentävä, jotain kivunlievitystäkin on saatava. pelkään synnytystä todella paljon enkä tiedä miten pääsen pelosta yli.
ennen raskautta olin itsevarma ja iloinen, nyt itsevarmuuteni on hävinnyt kokonaan enkä osaa iloita enää mistään, murehdin vaan turhia. haluaisin nauttia raskaudestani ja siitä, että sisälläni kasvaa todellakin uusi elämä. olen puhunut asiasta neuvolassa, mutta asia kuitataan vaan sillä, että hormoonit ne jyllää, vielä pari kuukautta ja kaikki on taas ennallaan.
haluaisin kuulla selviytymiskertomuksianne raskauden aikaisesta masennuksesta ja millä olette selvinneet siitä. vauvaa odotetaan todella paljon, ja todellakin haluaisin nauttia olostani. en vaan jostain syystä osaa. puolisoni kärsii varmasti pahasta olostani, vaikka yrittääkin olla tukenani niin paljon kun vaan pystyy. tuntuu ettei mikään ole enää hyvin, vaikka asiani on paremmin kuin koskaan ennen. kiitos jos jaksoitte lukea..
Vastaukset 3
Vanhimmat
on siinä "hauska", että se aiheuttaa varmasti jokaisessa enemmän ja vähemmän mielialan vaihteluita ja joillakin hieman voimakkaammin kuin toisilla. Järki ja tunteet eivät aika ajoin tunnu viihtyvän samassa kehossa ja tietenkin tunteethan ovat ne, jotka sen järjen voittavat eikä päinvastoin. En osaa ottaa henk' kohtaista kantaa olotilaasi, koska itse en ole (ainkaan toistaiseksi) moista kokenut, mutta jos yhtään lohduttaa, niin varmasti tunteesi ajan myötä tasapainottuvat jälleen. Menee siihen sitten viikko, kuukausi tai mitä lie.
Sen ainakin tiedän, että joskus muinoin, kun podin jotain lievää burnoutia tai muuta masennuksen tynkää, niin yritin olla miettimättä tunteitani niin paljon. Juu tiedän, että helppo sanoa, mutta mitä enemmän tuumailet olotilaasi, niin sitä enemmän syötät sille energiaa eli annat valtaa. Nyt olisi hyvä löytää ajalleen jotain käyttöä ja seurustella ystävien kanssa jne., jotta ajatuksesi pyörisivät muualla kuin itsessäsi. Ja mitä vartaloosi tulee, niin osa muutoksista ovat välttämättömiä sekä täysin pois omasta hallinnastasi, joten go with the flow eli anna vartalosi olla ja mieti sitä synnytyksen jälkeen. Tsemppiä loppuodotukseesi ja koitahan piristyä, lapsesikin viihtyy paremmin.
Minulla oli myös raskaus aikana paljon pelkoja. Pelkäsin että osaanko hoitaa vauvaa, rakastanko vauvaa, miten miehen ja minun suhteelle käy...ja raskaaksi tulin ihan suunnitellusti. Sillä hetkellä kun vauva syntyi, loppuivat minun pelkoni. Lapsemme on nyt jo kolme vuotias. Ja olen osannut lasta hoitaa, rakastan häntä enemmän kuin mitään maailmassa ja miehen ja minun suhde vain vahvistui lapsen syntymän jälkeen. Pelot kuuluvat asiaan, yritähän nauttia raskaudesta...ja peloista voit kertoa myös neuvolassa luottamuksellisesti:)
Sinulle ei varmaan erikseen tarvitse sanoa että asiat ovat helvetin hyvin, taidat tietää sen itsekin. Mahdollisesti tämä tavallaan lisää ahdistuneisuuttasi kun välillä masentelet ja sitten masennut lisää siitä kun ajattelet että ei pitäisi masentua. Itse kärsin masennuksesta siinä täysi-ikäisyyden korvilla ja osaan aavistella tunteitasi.
Nyt sen sijaan olen erittäin onnellinen. Tottakai tulee huolestumisia ja itkukohtauksia ja on saatu yksi kunnon riitakin puolison kanssa aikaiseksi, mutta näin kokonaisvaltaisesti tunnen itseni paljon onnellisemmaksi kuin ennen raskautta. Luulisin että minulla on raskaus toiminut pikemminkin masennuksen estäjänä. Itselläni vauva ei ole edes tulossa mihinkään ihanteelliseen tilanteeseen. Käyn toista vuotta yliopistoa ja puolisoni on työtön. Mutta se ei haittaa sillä me molemme rakastamme vauvaa jo valmiiksi ja kummankin vahemmista on tulossa ensimmäistä kertaa isovanhempia, eli tukea riittää.
Niinkuin sinua neuvottiinkin jo, älä turhaan märehdi tilannettasi. Itsekin huomaan piristyväni kun hakeudun muisten ihmisten seuraan - ennen raskautta minulle on riittäneet kissani ja puolisoni - mutta raskausaikana sitä tarvii sosiaalista seuraa paljon enemmän kuin muulloin. Älä huolehdi koirasta, meidän täytyi lopettaa yksi kissoistamme lapsen takia (vihainen, äkkipikainen luonne, saattaa raapia ja purra yhtäkkiä) ja kokemus oli kerrassaan surkea mutta kaikesta selvitään, ihminen on vaan niin pirun sopeutuvainen olento.
Ja jos olette unohtaneet ostaa jotain tavaraa vauvaa varten.. no sehän ei merkitse mitään. Tavaraa voi aina ostaa, varsinkin kun teillä ei ole rahasta tiukkaa. Mitä sillä on väliä jos ostattekin osan tarvikkeista vasta matkalla sairaalasta kotia tai kun vauva on jo yli viikon ikäinen. Iät ja ajat niitä vauvoja on hoidettu ilman uusimpia sittereitä, hoitopöytiä ja vaippoja.
Vähintään voit koittaa lohduttautua ajatuksella että kun se vauva sitten tulee, se on tasan sen kaiken arvoista.