Kauanko kannattaa odottaa ennenkuin lähtee hakemaan apua terapiasta/psykologilta? Ja mikä ero niissä on?
Itsellä on ollu paha olo jo pari kuukautta. Pikkuasiat itkettää ja kurkkua kuristaa kokoajan. Toisaalta en haluais kertoa kellekään huonosta olostani, koska mulla ei oo hajuakaan, että mistä tää johtuu. Mä voisin vaan sanoa että vituttaa. Vielä kaks vuotta sitten olin tosi pirtee ja ilonen ihminen, mutta pikkuhiljaa tyhjyys on tullu tilalle, tietynlainen tunteettomuus.
En vaan tidä milloin hakea apua. Ehkä kesällä on asiat paremmin.
Itsellä on ollu paha olo jo pari kuukautta. Pikkuasiat itkettää ja kurkkua kuristaa kokoajan. Toisaalta en haluais kertoa kellekään huonosta olostani, koska mulla ei oo hajuakaan, että mistä tää johtuu. Mä voisin vaan sanoa että vituttaa. Vielä kaks vuotta sitten olin tosi pirtee ja ilonen ihminen, mutta pikkuhiljaa tyhjyys on tullu tilalle, tietynlainen tunteettomuus.
En vaan tidä milloin hakea apua. Ehkä kesällä on asiat paremmin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mun mielestä sun kannattaisi käydä puhumassa esim. MTT:ssä asiastasi. Apua kannattaa käydä hakemassa aina ajoissa ettei se pääse pahenemaan. Jos susta kuitenkin tuntuu siltä, että kesä saattais tuoda asiaan parannusta niin silloin odottele, vaikka kohtahan tässä jo kesässä ollaan. Mutta jos olosi ei helpotu, niin hae ihmeessä apua ajoissa, ettei se olosi vain ala pahenemaan ja olet vielä pahemmassa jamassa. Yritä jaksaa! Auttaisko kenties puhuminen jollekkin läheiselle ystävälle.. ei ahdistukseen välttämättä ole syytä..
Oireesi lukemani perusteella viittaisi jonkinlaiseen ahdistuneisuuteen ja/tai masennukseen.
Ne voivat aiheuttaa myös fyysisiä oireita, kuten mainitsemasi kurkun kuristava tunne.
Minä en niin hirveästi sinun asemassasi odottelisi, ihan vain siitä syystä, ettet menetä mitään, vaikka kävisit ihan tavallisella lääkärillä juttelemassa ja oireesi menisivätkin ohitse. Mutta jos oireet jatkuvatkin, niin hoitotulokset ovat aina parempia, mitä nopeammin hoito aloitetaan.
Joskus ahdistelu/masennus helpottaa jo puhumalla, mutta jos ei, niin siihen on hyviä lääkehoitoja olemassa - eikä niitä tarvitse lopun ikää syödä...voi esim. pyytää tarvittaessa otettavia lääkkeitä ahdistukseen.
Häntä pystyyn vaan ja rohkeasti hakemaan apua=)
Minun masennukseni alkoi juuri kurkun kuristuksella.
Luulin sitä kilpirauhasongelmaksi, mutta työterveyslääkäri näki heti että olin uupunut ja stressaantunut, minulla oli silloin myös ysityiselämässä raskaita asioita. Hän olisi silloin määrännyt minut sairaslomalle, mutten halunnut jäädä! Sain jotain lääkkeitä ja sinnittelin pari vuotta, ennen kuin myönsin, että olen masentunut ja tarvitsen apua. Sinä aikana omaksuin masennusoireita osaksi persoonaani, kuten keskittymiskyvyn puute, ätyneisyys, itkuisuus, muistin huonontuminen, kaikkinainen suorituskyvyn laskeminen. Tunsin olevani huono, kelpaamaton.
Toipumiseni oli hidasta, enkä ole vieläkään kunnossa. Ei kannata pitkittää avun hakemista. Anna lääkärin päättää, mitä nyt tarvitset.
Ennen kaikkea kuuntele rehellisisti itseäsi,
muista, että tämä on sinun elämäsi, älä välitä tippaakaan siitä mitä ympäristö sanoo.
Ihmeparantumisesta. Jos tarkoitat uskoon liittyvää ulottuvuutta, uskon että Jumalalla on rakkaat ajtukset meidän mielenerveyteemme nähden. Mutta vastuu on meillä itsellämme. Minun kohdallani apu tuli IHMEENhyvän psykiatrin muodossa. Löysin kyselemällä tutuilta, ei tullut sattumalta tiellä vastaan. Huomaat varmaan, että ivaan uskovaisia, jotka ajelehtivat aavistuten ka sattumien varassa ottamatt vastuuta elämästään. Taisin nuorena itsekin olla sellainen.
Taas tuli tätimäinen juttu, koska kuvittelen sinut nuoreksi ja itse olen 50 .
kiitos vastauksista.
...mulla oli syömishäiriö ja paha masennus. Kävin psykologilla ja psykiatrilla, söin lääkkeitä jne. mutta mikään ei auttanut. Tuntui, että olen tosiaan umpikujassa, ei ole paikkaa minne mennä, ei ketään kuka jaksaisi oikeasti välittää. Kihlattuni kärsi samoista ongelmista ja ratkaisut olivat samoja. Hän oli todella vihan vallassa, vihasi koko maailmaa ja erityisesti Jumalaa. Mutta kuinkas kävikään. Tulimme molemmat uskoon. Ongelmamme eivät hävinneet heti, mutta jo kuukauden kuluttua olimme molemmat terveempiä kuin koskaan. Jatkoimme lääkärillä käyntiä, mutta masennuslääkkeet saivat jäädä, sillä niitä ei enää tarvittu. Olimme ensimmäisen kerran oikeasti onnellisia ja saaneet rauhan sisällemme. Ihmeparantumisia tapahtuu, mutta Jumala voi auttaa myös lääkäreitten kautta. Ennen kaikkea täytyy kuitenkin uskoa Jeesukseen ja siihen, mitä hän on tehnyt koko maailman puolesta kuolemalla ristillä ja nousemalla kuolleista. Hän on voittanut sairaudet ja kuoleman.
On tietenkin monia, jotka paranevat ilman uskoontuloa. Mutta suosittelen lämpimästi Jeesukseen turvaamista. Oloni on päivä päivältä onnellisempi ja onnellisempi, vaikka vastoinkäymisiä olisikin. Jumala on puolellani ja Hän tukee minua, kun horjun.